III LUKU.
"Rakkaus valaisee yön valtakuntaa."
Der Triumph der Liebe.
Zanonin kirje Mejnourille.
Parisista.
Muistatko sinä vanhaa aikaa, jolloin kauneus vielä asui Kreikassa, kuinka me kaksi suuressa Ateenan teatterissa kuuntelimme sanoja yhtä kuolemattomia kuin mekin olemme? Muistatko, mikä kauhun väristys kävi kautta taajan yleisön, kun hurja Cassandra katkaisi kammottavan vaitiolonsa ja huusi leppymättömän jumalansa puoleen? Kuinka aavemaisesti kaikui hänen turmiota ennustava huutonsa Atreuksen huoneessa, joka oli tuleva hänelle haudaksi: "Taivaan inhooma asunto! — saastainen huone ja lattia verellä tahrattu!" Muistatko, kuinka keskellä tuhansien läsnäolevien henkeään pidättävää kauhistusta, minä vetäydyin sinun viereesi ja kuiskasin: "totisesti, ei ole mikään profeetta suurempi kuin runoilija! Tämä tarunomainen kauhunäytelmä tuntui minusta olevan unennäköä, mikä ennusti jotakin samanlaista itselleni kaukaisessa tulevaisuudessa!" Kun minä tulin Parisiin, tähän teurastuslaitokseen, palasi mieleeni tuo näytelmä ja kuulin korvissani Cassandran äänen. Juhlallisesti varottava pelko kasaantuu ympärilleni, ikäänkuin minä täällä löytäisin nautani ja "Tuonelan verkko" jo olisi sotkenut minut pauloihinsa. Meidän muistomme ovat tulleet surumielisten vaiheitten aarreaitaksi! Mitä onkaan elämämme muuta kuin säälimättömän kuolon aikakirja? Minusta tuntuu eilispäivältä, kun seisoin tämän gallialaisen kaupungin kaduilla ja ilmassa kahisivat silkkiset puvut ja ritarien töyhdöt liehuivat. Nuori Louis, hallitsija ja rakastaja, pääsi voittajaksi Carouselin turnajaisissa, ja koko Ranska tunsi ihastusta suuren päällikkönsä loistosta. Nyt ei ole täällä valtaistuinta eikä alttaria, ja mitä on niiden paikalla? Minä näen sen edessäni — _guillotiini! On tuskallista seisoa sortuneiden kaupunkien raunioilla, ja nähdä kyykäärmeen tai sisiliskon ryömivän esiin Persepoliin ja Teeben soraläjistä. Mutta vielä tuskallisempaa on seisoa niinkuin minä — olemasta lakanneiden valtakuntien näkijä — nyt seison keskellä vielä kamalampaa häviötä, keskellä Lain ja Järjestyksen raunioita, joita ihmiset itse ovat luoneet. Mutta täälläkin Rakkaus, kaiken kaunistaja, joka on askeleitani johtanut, voi vaeltaa horjumattomalla toivolla kuoleman erämaissa! Ihmeellinen on tämä intohimo, joka itsessään muodostaa kokonaisen maailman ja joka joukon seasta yksilöittää yhden. Suurenmoisen elämäni kaikkien vaiheitten läpi se vielä on pysynyt elossa, vaikka kunnianhimo ja viha ja suuttumus ovat kuolleet. Yksinäisenä enkelinä se liitelee nautojen maailman yli vapisevilla inhimillisillä siivilään, jotka ovat — Toivo ja Pelko.
Miksi niin on, Mejnour, että kun jumalallisempi taito minut jätti — kun etsiessäni Violaa minua auttoi vain muittenkin kuolevaisten tavalliset vaistot — miksi silloin en koskaan joutunut epätoivoon vaan kaikissa vaikeuksissa varmasti tiesin, että me viimein tulisimme kohtaamaan toisemme? Niin julmasti minulta salattiin kaikki hänen pakonsa jäljet — niin äkkiä, niin salaisesti hän pakeni, että kaikki Venetsian urkkijat ja viranomaiset eivät voineet antaa minulle mitään ohjetta. Kautta koko Italian minä turhaan häntä etsiskelin. Hänen nuoruudenkotinsa Napolissa — kuinka hiljaista oli sen matalissa huoneissa — siellä tuntui vielä olevan jälellä jotain tuoksua hänestä.
Meidän viisautemme korkeimmat salaisuudetkaan eivät ole voineet auttaa — eivät ole voineet tuoda hänen sieluaan minulle nähtäväksi, mutta aamulla ja yöllä sinä lapseni, pienokaiseni, aamulla ja yöllä sinä olet seurassani. Luonto itse näyttää suovan, mitä tiede ei voi hankkia, tämän siunatun, salaperäisen ja vertauskuvallisen suhteen kautta. Paikallisuus ei voi erottaa isän valvovaa sielua esikoisensa vuoteelta. Minä en tiedä hänen olinpaikkaansa ja kotiansa — näkyni eivät ilmaise maata — ainoastaan näen sen pienen, hennon lapsen, jolle koko avaruus vielä on avoinna. Sillä ennenkuin lapsen järki herää, ennenkuin pahat inhimilliset himot himmentävät sen taivassyntyistä olemusta, ei ole sillä omaa erikoista maata, ei synnyinkaupunkia, ei äidinkieltä. Sen sielu on vielä ilmojen asukas ja koko maailman kansalainen ja avaruudessa sen sielu tapaa minun sieluni — lapsi tapaa isänsä. Sinä julma ja itsesikieltävä — sinä, jonka takia minä hylkäsin taivaitten viisauden — sinä, jonka myötäjäisinä olivat ihmiskunnan onnettomat heikkoudet ja pelot — saatoitko sinä ajatella, että lapsen nuori sielu joutuisi maan päällä vaaraan, siksi että minä tahdoin johtaa sitä taivasta kohti? Luulitko sinä, että minä voisin omalle lapselleni tehdä pahaa? Etkö tuntenut, että sen kirkkaissa silmissä se elämä, jonka minä sille annoin, puhui varottavasti ja moitti äitiä, joka olisi tahtonut vangita sen maisen savihuoneen pimeyteen ja kärsimykseen? Etkö tuntenut, että minä se olin, joka taivaan suostumuksella suojelin sitä kärsimyksiltä ja taudeilta? Ja katsoessani sen ihmeellistä kauneutta minä siunasin tätä pyhää välikappaletta, jonka kautta viimeinkin minun henkeni saattoi pitää yhteyttä sinun henkesi kanssa!
Ja kuinka olen tänne voinut seurata heidän jälkiänsä? Sain kuulla, että sinun oppilaasi oli käynyt Venetsiassa. Minä en voinut arvata, että se villinnäköinen ja huonosti puettu henkilö, joka kuului käyneen Violan luona ennen pakoa, olisi ollut tuo nuori ja hieno vihkimyskokelas, mutta kun tahdoin kutsua hänen ideansa[79] eteeni, ei se totellut, ja silloin tiesin, että hänen kohtalonsa oli kietoutunut Violan kohtaloon. Olen sitten seurannut häntä tähän sairashuoneeseen, vasta eilen saavuin tänne, vielä en ole häntä löytänyt.
* * * * *
Olen juuri palannut heidän oikeussalistaan — luolasta, missä tiikerit saalistaan raatelevat. En löydä niitä, joita etsin; he ovat vielä turvassa. Mutta kuolevaisten rikoksissa minä panen merkille Ikuisuuden tumman viisauden. Mejnour, täällä näen ensimäisen kerran, kuinka mahtava ja ihana on Kuolema. Mitä suuria hyveitä me riistimmekään itseltämme, kun hyvettä janoten saavutimme keinon, jolla voimme olla kuolematta! Kun jossakin ihanassa ilmanalassa, missä hengittäminenkin on nautintoa, Tuoni vie saaliikseen nuoren ja kauniin — kun se tempaa tutkijan jalosta tiedon etsinnästä ja sulkee sen lumotun maan, joka hänen katseelleen avautui, kuinka luonnollista meille silloin on elämää pyytää, kuinka luonnollista on ensimäiseksi tutkimusalaksi ottaa mahdollisuus elämää ikuisesti jatkamaan! Mutta kun minä ajan tornista katselen pimeätä menneisyyttä ja tähtöistä tulevaisuutta, niin alan tuntea, miksi suuret sielut ovat kunniana ja ihanuutena pitäneet kuolemista rakkaimpansa edestä! Näin täällä isän uhrautuvan poikansa edestä; häntä epäiltiin syytöksistä, joista hän yhdellä sanalla olisi voinut päästä — hän oli erehdyksestä joutunut poikansa sijalle! Kuinka mieluisasti hän piti erehdyksistä kiinni — tunnusti ne jalot urhouden ja uskollisuuden rikokset, joita poikansa todella oli tehnyt — ja meni kuolemaan, iloiten siitä, että saattoi pelastaa sen hengen, jonka oli synnyttänyt. Näin naisia, nuoria, kauniita, hentoja, kauneutensa kukoistuksessa; he olivat lupautuneet luostariin. Pyhällä verellä saastutetut kädet avasivat portin, joka oli heidät maailmasta erottanut, ja heitä pyydettiin lähtemään ulos, pettämään lupauksensa, luopumaan siitä Jumaluudesta, jonka nämä hirviöt tahtoivat syöstä alas, etsimään rakastajia ja puolisoita ja olemaan vapaita. Ja muutamat näistä nuorista olivat lempineet ja vieläkin lempivät, vaikka vastaan taistellen. Luopuivatko he valastaan? Hylkäsivätkö he uskonsa? Mejnour, yksimielisesti he ennemmin valitsivat kuoleman! Ja mistä tuli tämä rohkeus? Siitä, että tällaiset sydämet elävät aatteellisempaa ja pyhempää elämää kuin omaa personallista elämäänsä. Mutta ainainen elämä maan päällä, ei ole elämistä minkään jumalallisemman kuin itsemme puolesta. Niin, keskellä tätä veristä murhanvaltakuntaa, Jumala, Ikuinen, todistaa ihmiselle palvelijansa Kuoleman pyhyyttä.
Taas olen nähnyt sinut, sulo lapseni, hengissä: olen nähnyt ja siunannut sinua. Etkö sinäkin tunne minua unissasi? Etkö kuule siipien suhajavan ympärilläsi, niiden kirkkaampien olentojen, joita vielä voin loihtia luoksesi valvomaan ja suojelemaan sinua? Ja kun herätessäsi lumous häviää, kun silmäsi aukenevat päivän valoon, niin etkö hae minua ympäriltäsi, ja etkö kysy äidiltäsi mykällä kielelläsi: "miksi äiti, olet minulta riistänyt isän?"
Vaimo, eikö sinua kaduta? Sinä pakenit kuvitelluista pelotuksista, mutta nyt tulit oikein pelonpesälle, missä vaara istuu näkyvänä ja ruumiillisena. Oi, jospa me vaan voisimme tavata toisemme, etkö silloin heittäytyisi siihen syliin, jota vastaan olet väärin tehnyt, ja etkö silloin tuntisi, myrskyjen keskellä vaeltava raukka, kuin olisit taas löytänyt rauhan majan? Mejnour, vieläkään en ole onnistunut etsinnässäni. Minä sekaannun kaikkien joukkoon, tuomarienkin ja vakoilijöitten, mutta en löydä mitään jälkeä. Sen tiedän, että Viola on täällä. Tunnen sen vaistomaisesti, lapseni henkäys tuntuu lämpimämmältä ja kotoisemmalta.
Heidän myrkylliset katseensa tirkistävät minuun, kun kuljen heidän kaduillaan. Yhdellä silmäyksellä minä heidän pahuutensa teen voimattomaksi ja lumoon nuo basiliskit. Kaikkialla näen jälkiä ja vainuan läheisyyttä sen Hirviön, joka kynnystä vartioi ja jonka uhreja ovat sielut, mitkä tahtoisivat pyrkiä mutta ainoastaan voivat pelätä. Minä näen sen hämärän muodottoman haamun kulkevan verimiesten edellä ja näyttävän heille tietä. Robespierre kulki ohitseni varkaan askelilla. Hänenkin sydäntänsä kauheat silmät kalusivat. Minä katselin heidän senaattiansa: senkin laattialla kyykötti julma Hirviö. Se on ihan ottanut asuntonsa hirmukaupunkiin. Ja mitä totta tosiaan ovat nämä uuden maailman rakentajat? Niinkuin monet pyrkijät, jotka ovat tavotelleet meidän korkeata tiedettämme, ovat hekin yrittäneet yli voimiensa. He ovat tästä tapojen ja muotojen vankasta maailmasta astuneet varjojen maahan, ja sen kauhistuttava vartija on ottanut heidät saaliikseen. Minä katsoin tyrannin värisevään sieluun, kun hän kulki ohitseni. Siinä, tuhansien hyvää tarkottavien järjestelmien raunioilla, istui Rikos ja vapisi yksinäisyydessään. Kuitenkin tämä mies on ainoa Ajattelija, ainoa Pyrkijä heidän kaikkien joukossa. Hän yhä odottaa rauhan ja sääliväisyyden tulevaa valtakuntaa — mutta milloin se muka saapuu, ah milloin? Silloin kun hän on pyyhkäissyt pois kaikki viholliset. Houkka! uusia vihollisia syntyy jokaisesta veripisarasta. Tuo Sanoin Kuvaamaton häntä johtaa tuomiotansa kohti.
Oi Viola, viattomuutesi suojelee sinua. Suloinen inhimillinen lempesi sulki sinulta henkisen ja ilmamaisen kauneuden unelmat ja loi sydämeesi näkyjen maailman kauniimman kuin minkä vaeltaja näkee ruusuisessa Hesperiassa — eikö sama puhdas tunne sinua täälläkin ympäröi lumotulla taikakehällään ja eikö itse hirmu tule voimattomaksi siinä sielussa, joka on liian viaton viisautta vastaanottamaan?