IV LUKU.
"Kahden maailman välillä elämä leijuu niinkuin tähti, joka illan ja aamun vaiheella tuikkii."
Byron.
Kun Glyndon erosi Violasta, niinkuin kerrottiin tämän teoksen toisen osan viimeisessä luvussa, antautui hän taas noiden mystillisten kaipausten ja arvelujen valtaan, joita Zanonin muisto aina nosti mieleen. Ja kulkiessaan pitkin katuja hän tuskin oli omista liikkeistään tietoinen, kunnes hän konemaisen tavan ohjaamana tapasi itsensä keskellä noita yleviä maalauskokoelmia, joista Italian kaupungit ylpeilevät, kun niillä nykyisissä oloissaan ei ole mitään kerskailtavaa. Tänne oli hän tavannut tulla harva se päivä katsomaan hienoimpia tauluja erään mestarin, joka erityisesti herätti hänen tutkimushaluaan, nim. Salvatorin.
Hänen teostensa edessä oli hän usein seisonut syvässä kunnioituksessa. Tämän taiteilijan erityisenä piirteenä on tahdonvoima: hän hakkaa ikäänkuin kalliosta esiin omat aiheensa eikä tavottele aatteellisen kauneuden ylevimpiä ihanteita, niinkuin loistavammat nerot. Hänen kuvillaan on suuremmoista voimaa, hän on aivan vapaa tavallisesta jäljittelystä ja pikkumaisesta asiallisuudesta, hän tarttuu mielikuvitukseen ja pakottaa sitä palvelemaan itseään ja kulettamaan — ei taivaaseen vaan tämän maan kaikkein jylhimpiin ja eriskummaisimpiin paikkoihin. Siinä on taikaa, ei suuren tietäjän vaan synkkämielisen taikurin — miehen, jonka sydän sykki voimakkaasti ja joka rautaisin käsin tarttui taiteeseen ja pakotti sitä ihannoimaan ympäröivän elämän näytelmiä. Tämän lujan tarmokkuuden edessä Glyndon tunsi suurempaa kammonsekaista ihailua kuin katsellessaan sitä tyynempää kauneutta, mikä Rafaelin sielusta puhkesi ilmi, niinkuin Afrodite merten syvyyksistä syntyi. Ja nyt Glyndon haaveistaan heräten seisoi tuijottaen luonnon jylhänvaltavaan synkeyteen, joka kankaalla kuvastui. Noiden väärien puurunkojen lehdetkin kuiskailivat sibyllan salaisuuksia hänen korvaansa. Apenninien röhmyiset vuorensakarat ja niiden välissä ryöppyilevä vesiputous sopi Glyndonin nykyiseen mielentilaan paremmin kuin muun maailman näyt. Taulussa kuvastui valtaavasti Luonnon ankara mahti ja ihmisen pienuus sen rinnalla. Henkisemmät taiteilijat panevat elävän ihmisen ja hänessä asuvan sielun tauluunsa pääaiheeksi ja itse näyttämö on syrjäasiana, ikäänkuin osottaakseen, että paratiisin pakolainen yhä vieläkin on ulkonaisen maailman herra. Sitävastoin Salvator panee pääasiaksi puut ja vuoret ja vesiputouksen ja ihminen itse siirtyy syrjemmälle. Aine hallitsee ja sen herra kyyristyy sen pelottavan varjon alle. Toimeton aine vetää huomion puoleensa eikä kuolematon ihmissielu. Kaamea filosofia taiteen esittämänä!
Tämänlaatuisia mietteitä kulki Glyndonin mielessä, kun yhtäkkiä hänen käsivarteensa koskettiin ja Nicot seisoi hänen vieressään!
"Suuri mestari, vaikken minä hänen suuntaansa rakasta", virkkoi Nicot.
"En minäkään sitä rakasta vaan tunnen kammonsekaista kunnioitusta sitä kohtaan. Kauneutta ja sievää rauhallisuutta rakastetaan, mutta se tunne, joka meillä on tummaa ja pelottavaa kohtaan, on yhtä syvä kuin rakkaus."
"Totta on", vastasi Nicot miettiväisenä. "Ja kuitenkin se on ainoastaan taikauskoa. Lapsenkamarista ovat lähteneet monet käsityksemme maailmasta — siellähän peikoista ja kummituksista laverrellaan. Mutta taiteen ei pitäisi suositella meidän tietämättömyyttämme, sen pitäisi kuvata ainoastaan totuutta. Minä tunnustan, että Rafael ei juuri minua miellytä, koskei minulla ei ole mitään sympatiaa hänen aiheitansa kohtaan. Minun kannaltani hänen pyhimyksensä ja neitsyeensä ovat ainoastaan tavallisia ihmisiä."
"Mutta mistä taiteen sitten pitäisi ottaa aiheensa?"
"Historiasta, epäilemättä, ja etenkin roomalaisten suurista sankariteoista, jotka herättävät vapauden ja urhouden tunteita, tasavaltalaisia hyveitä. Minä olisin tahtonut, että Rafael olisi kuvittanut Horatiusten tarinaa, mutta Ranskalle jääkin tehtäväksi palauttaa maailmalle tämä oikea taidesuunta, joka ei voisi syntyä pappisvallan ja petoksen hallitsemassa maassa."
"Vai teille ovat Rafaelin pyhimykset ja neitsyeet ainoastaan tavallisia ihmisiä?" toisti Glyndon, palaten Nicotin avomieliseen tunnustukseen, tuskin kuulienkaan niitä johtopäätöksiä, joita ranskalainen selvitteli.
"Totta tosiaan! Ha, ha!" virnisteli Nicot. "Ettehän kai tahdo, että minä uskoisin koko pyhimyskokoelmaan, vai mitä?"
"Mutta ihanne!"
"Ihanne!" keskeytti Nicot. "Italialaiset kriitikot ovat kääntäneet päänne nurin. He puhuvat aina suuria sanoja ihanteellisesta kauneudesta, joka vaikuttaa sieluun, — sieluun! — onko sitten sielua olemassa? Minä ymmärrän sitä, joka maalaa hienostunutta aistia, älykästä ja koulutettua ymmärrystä varten. Mutta sielu — joutavia, me olemme vain aineen muunnoksia ja maalauskin on yhtä aineen muunnosta."
Glyndon käänsi kasvonsa edessään olevasta taulusta Nicotiin ja Nicotista tauluun. Järkeilijä ilmaisi samoja ajatuksia, joita taulujen näkeminen oli herättänyt. Hän pudisti päätään vastaamatta.
"Sanoppas minulle", kysäisi Nicot äkkiä, "mitä tuo petturi — Zanoni — niin, minä olen nyt saanut tietää hänen nimensä ja kaikki konstinsa — mitä hän puhuikaan sinulle minusta?"
"Sinusta. Ei mitään, ainoastaan varotti minua kuuntelemasta sinun oppejasi."
"Ahaa, siinäkö kaikki? Hän on kuuluisa kavaltaja, ja koska minä, kun me viimeksi tavattiin toisemme, paljastin hänen petoksensa, arvelin minä, että hän kostoksi sepittäisi minusta jonkun juorun."
"Paljastitte hänen petoksensa! Kuinka sitten?"
"Pitkä ja ikävä juttu: hän tahtoi opettaa eräälle minun ystävälleni, vanhalle ukkohöperölle filosofisen alkemiansa salaisuuksia ja elämän pidentämisen temppua. Minä neuvoisin teitä välttämään tuollaisia epäiltäviä tuttavuuksia." Näin sanoen Nicot merkitsevästi nyökäytti päätänsä ja lähti matkaansa tahtomatta vastata enempiin kyselyihin.
Glyndonin oli hetkeksi vallannut syvempi tunne ennenkuin Nicot puheineen tuli siihen väliin. Hän kääntyi nyt Salvatorin maisemista ja huomasi erään Correggion seimenkuvan. Häntä hämmästytti kuin iskemällä näiden nerojen vastakkaisuus. Levollinen tyyneys — täydellinen kauneudentunne — voima ilman ponnistusta — ja henkevä siveellinen pohja, joka sielulle puhuu silmän kautta ja kohottaa ajatuksia sopusointuun ja hyvyyteen ja ihailuun — ah, siinä olikin oikea taide. Hän lähti galleriasta vastahakoisin askelin ja käveli suurissa aatteissa kotiinsa päin. Ilokseen hän ei siellä tavannut Mervalea. Hän nojasi päänsä käsien varaan ja koetti muistella Zanonin sanoja heidän viimeisen kohtauksensa kuluessa. Nicotin puhe taiteestakin oli rikosta, se alensi mielikuvituksen koneellisuudeksi. Hänkö, joka sielun käsitti aineen muunnokseksi, hänkö voisi puhua Rafaelia korkeammasta taidesuunnasta! Totta tosiaan, taide on magiaa, ja kun hän oikein oivalsi tämän lauseen totuuden, ymmärsi hän myöskin, että magiassa voi olla uskontoa, sillä uskonto on juuri taiteelle ominaista. Hänen vanha harrastuksensa vapautui siitä kylmästä kultaisen vasikan palvelemisesta, johon Mervalen käytännöllisyys tahtoi sen alentaa, hänen intonsa alkoi taas hehkua ja leimahti palamaan. Hän huomasi nyt, että tähänasti noudattamassaan suunnassa oli ollut hieno erehdys. Nicotin sanat olivat tehneet tämän vielä selvemmäksi — ja uusi maailma näytti avautuvan. Hän tarttui otolliseen hetkeen — otti esille värit ja kankaan. Hänen mielensä kokonaan vapautui uutta ihannetta seuraamaan, hän kohosi kauneuden ilmamaisiin korkeuksiin, kaikki mustat ajatukset ja intohimot katosivat. Zanoni oli oikeassa: ainemaailma vaipui alas hänen katseensa edessä, hän katseli luontoa etäiseltä kukkulalta, ja kun hänen levottoman sydämensä aallot tyystin tyyntyivät, niin Violan enkelisilmät häntä kohti loistivat niinkuin pyhät kaksoistähdet.
Oven hän pani lukkoon eikä edes Mervalea ottanut vastaan. Uuden elämänsä puhtaan ilman päihdyttämänä hän pysyi kolme päivää ja miltei kolme yötäkin kokonaan työssä kiinni. Mutta neljäntenä aamuna tuli vastavaikutus, joka aina seuraa voimanponnistusta. Hän heräsi väsyneenä ja haluttomana ja katsahtaessaan kankaaseen näytti sen kauneus hävinneen. Nöyryyttäviä muistoja niistä suurista mestariteoksista, joiden kanssa hän pyrki kilpailemaan, tunkeutui hänen päälleen. Ennen huomaamattomat puutteet suurenivat kerrassaan ilkeiksi hänen ikävystyneelle ja tyytymättömälle siimalleen. Hän korjaili ja korjaili, mutta hänen kätensä petti; epätoivoisena hän heitti käsistään siveltimen ja avasi ikkunan; päivä ulkona oli kirkas ja iloinen; kadulla lainehti vilkas elämä, joka on niin iloista ja huoletonta eloisassa Napolissa. Hän näki rakastajan kulkevan ohi puhuen rakastettunsa kanssa tuolla mykällä kielellä, joka on kestänyt kaikki muut kielimuutokset, ja joka nyt on sama kuin muinaisina aikoina, esim. etruskilaisten maalauksista päättäen. Päivänpaiste kutsuili nuorukaista iloihin ja nautintoihin ja ikävät seinät, jotka äsken kyllä tuntuivat sisältävän sekä maan että taivaat, olivat nyt muuttuneet rikoksentekijän vankilaksi. Hän kuuli kynnyksellään Mervalen askeleet ja avasi oven.
"Tuossako kaikki mitä olet tehnyt?" sanoi Mervale halveksivasti vilkaisten taulua. "Ja tuonko tähden olet sinä sulkeutunut pois Napolin kirkkailta päiviltä ja kuutamoisilta öiltä?"
"Niinkauankuin into oli päälläni, helotti minulle kirkkaampi aurinko ja minä nautin hempeämmän kuutamon hekkumata."
"Tunnustat siis, entä into on mennyt. Hyvä, siitä näkyy, että alat palata järkiisi. No niin, parempi on töhriä kankaita pari kolme päivää kuin tehdä hullun päätöksen koko elämäkseen. Tuo pikku sireeni —"
"Ole vait: Minä en kärsi kuulla sinun lausuvan hänen nimeänsä."
Mervale veti tuolinsa lähemmä Glyndonia, pisti kätensä syvälle housuntaskuihin, ojensi säärensä pitkälleen ja oli juuri alkamaisillaan vakavan ripityksen, kun Nicot lupaa pyytämättä pisti sisään ruman päänsä.
"Hyvää päivää, rakas veikko. Minä tahdon vähän puhua teidän kanssanne. Hoo, te olette ollut työssä, näemmä. Tämäpä hyvää — sangen hyvää. Tuossa rohkea veto — ja tuossa kohdassa vapaa käännähdys. Mutta varrohan! onko aihe hyvin valittu? Tässä on suuri pyramidimuoto. Mutta ettekö luule, että vaikutusten vastakkaisuus on unohdettu tässä kuvassa? Koska oikea jalka on pantu eteenpäin, niin eiköhän oikean käsivarren pitäisi olla vähän taaksepäin? Mutta kas! tuo pikkusormi on vallan mainio!"
Mervale inhosi Nicotia. Kaikki haaveilijat, tuulentupien rakentajat ja maailmanparantajat ja uusien urien aukaisijat olivat hänelle yhtä vastenmielisiä, mutta tällä hetkellä hän olisi tahtonut syleillä ranskalaista. Hän näki, kuinka Glyndonin kasvoilla kuvastui väsähdys ja inho. Saada tuollaisen innonpuuskan jälkeen kuulla laverreltavan pyramiidimuodoista ja oikeasta jalasta ja käsivarresta — syrjäseikoista — itse pääaihetta syrjäytettävän ja koko arvostelun vihdoin päättyvän pikkusormen kiittelemiseen!
Ärtyisesti heittäen vaatteen maalauksensa yli virkkoi Glyndon: "Oh!
Mitä minun kehnoista tekeleistäni! Vaan oliko teillä jotakin asiata?"
"Ensinnäkin", sanoi Nicot, heittäytyen tuolille, "ensinnäkin tuo signor Zanoni — uusi Cagliostro — joka väittelee minun aatteitani vastaan (epäilemättä hän on Capet'in[30] vakoilija). En ole kostonhaluinen. Oikein sanoo Helvetius: 'Erehdyksemme syntyvät intohimoistamme.' Minä pidän omat haluni kurissa, mutta hyveellistä on vihata ihmiskunnan tähden; minä soisin että signor Zanoni Parisissa joutuisi syytteeseen ja tuomittaisiin." Ja Nicotin pienet silmät iskivät tulta ja hän kiristeli hampaitansa.
"Onko teillä joku uusi syy vihataksenne häntä?"
"On", sanoi Nicot vihaisesti. "On, sillä olen kuullut että hän kosii sitä tyttöä, jonka minä aion naida."
"Te! Kenestä sitten puhutte?"
"Kuuluisasta Pisanista! Hän on jumalallisen sievä. Hänen kauttansa minä voisin tasavallassa kohota. Ja tasavalta pitää meillä olla ennenkuin tämä vuosi on lopussa."
Mervale hieroi käsiänsä ja nauroi itsekseen. Glyndon punastui harmista ja häpeästä.
"Tunnetteko te signora Pisanin? Oletteko koskaan puhutelleet häntä?"
"En vielä. Mutta kun minä kerran olen päättänyt jotakin, niin se on pian tehty. Minä aion kohta palata Pariisiin. Sieltä kirjotetaan minulle, että sievä vaimo edistää isänmaanystävän menestymistä. Ennakkoluulojen aika on mennyt. Nyt ruvetaan ymmärtämään hienompia hyveitä. Minä vien täältä mennessäni Europan koreimman vaimon."
"Ole hiljaa! Mitä sinä aiot?" sanoi Mervale ja tarttui Glyndoniin, kun hän näki tämän lähenevän ranskalaista, silmät säihkyvinä ja nyrkit puristettuina.
"Herra!" huudahti Glyndon hampaittensa välistä, "te ette tiedä kenestä puhutte. Tohtisitteko otaksuakaan, että Viola Pisani teistä huolisi?"
"Ei siinä tapauksessa, että hän saisi paremman tarjouksen", sanoi
Mervale, katsoen ylös kattoon.
"Paremman tarjouksen? Te ette ymmärrä minua", sanoi Nicot, "minä Jean Nicot, tulen kosimaan tyttöä, tulen ottamaan hänet vaimokseni! Muut voivat tehdä hänelle rikkaampia tarjouksia, mutta ei kukaan minun käsittääkseni niin kunniallista. Minä yksin säälin hänen avutonta tilaansa. Muuten niin Ranskassa, missä olosuhteet alkavat muuttua, päästään kyllä eroon vaimosta, milloin tahdotaan. Meillä tulee olemaan uusi avioeron laki. Luuletteko että italialainen tyttö kieltäytyisi naimasta taiteilijaa päästäkseen sen sijaan jonkun prinssin lemmityksi? Ei, minä uskon parempaa Pisanista kuin te. Minä tulen kiiruusti menemään hänen puheilleen."
"Toivon teille kaikkea menestystä, monsieur Nicot", sanoi Mervale puristaen sydämellisesti hänen kättään.
Glyndon katseli kumpaakin halveksivasti. Viimein hän virkkoi vääntäen huulensa katkeraan hymyyn:
"Ehkä teillä, monsieur Nicot, voi olla kilpailijoita."
"Sen parempi", vastasi monsieur Nicot huolettomasti, iskien kantapäitään yhteen ja näyttäen kokonaan syventyneen ihmettelemään jalkojensa suurta kokoa.
"Minäkin ihailen Viola Pisania."
"Jokaisen maalarin täytyy niin tehdä."
"Minä voin kosia häntä yhtä hyvin kuin tekin."
"Se olisi tyhmästi tehty teiltä, vaikka viisaasti minulta. Te ette kuitenkaan osaisi hankkia kaupasta voittoa. Hyvä ystävä! teillä on ennakkoluuloja."
"Ettehän julkee sanoa, että voisitte hankkia voittoa omalla vaimollanne?"
"Hyveellinen Cato lainasi vaimonsa ystävälleen. Minä rakastan hyvettä enkä voi tehdä muuta kuin jäljitellä Catoa. Mutta vakavasti puhuen — en minä kilpailijaa pelkää. Te olette hyvännäköinen ja minä ruma. Mutta te olette päättämätön ja minä päättäväinen. Sillä aikaa kuin te pidätte kauniita puheita, niin minä ihan yksinkertaisesti sanon: 'Minulla on varoja. Tahdotteko tulla puolisokseni?' Koettakaa siis parastanne, hyvä ystäväni. Näkemiin! — me tapaamme toisemme näyttämön takana."
Näin sanoen Nicot nousi, ojenteli pitkiä käsivarsiaan ja lyhyitä sääriään, haukotteli, kunnes hänen epätasaiset hampaansa näkyivät korvasta korvaan, painoi lakkinsa pörröiseen päähänsä uhmaavalla liikkeellä, vilkaisi yli olkansa voitonriemuisasti ja ilkeästi suuttunutta Glyndonia ja laahusti ulos huoneesta.
Mervale purskahti hurjaan nauruun. "Katsos, kuinka ystäväsi arvostelee sinun Violaasi! Aika somaa olisi sinun ottaa Viola rumimman koiran kynsistä, mikä löytyy Lapin ja kalmukkilaisten maan välillä."
Glyndon oli liian harmistunut voidakseen vastata. Silloin saapuikin uusi vieras; se oli itse Zanoni. Mervaleen tämän henkilön esiintyminen vaikutti vastenmielisen nöyryyttävästi, vaikkei hän sitä tahtonut tunnustaa, siksipä hän nyökäytti päätään Glyndonille ja sanoi lyhyesti: "enemmän toisten kun tavataan", ja jätti maalarin yksikseen odottamattoman vieraansa seuraan.
"Minä näen", sanoi Zanoni nostaen kankaan maalauksen päältä, "ettette ole halveksineet sitä neuvoa, jonka annoin teille. Rohkeutta, nuori taiteilija, tämä on jotakin omintakeista, se on todellisen nerokkuuden uljasta itseluottamusta. Teillä ei ollut mikään Nicot eikä mikään Mervale kyynäspään takana, kun tämä todellinen kauneuden kuva syntyi mieleen!"
Glyndon taas tunsi taiteeseen vetovoimaa saadessaan tätä odottamatonta kiitosta ja hän vastasi vaatimattomasti: "Luulin hyvääkin teoksestani tähän aamuun asti, mutta sitten minut vapautettiin tästä onnellisesta vakaumuksesta."
"Sanokaa pikemmin, että tottumattomana jatkuvaan työhön te väsyitte toimeenne."
"Se on totta. Pitääkö minun se tunnustaa? Minä aloin kaivata ulkopuolista maailmaa. Minusta tuntui, että tuhlatessani sydämeni ja nuoruuteni kauneuden näkyihin, kadotinkin varsinaisen elämän ihania todellisuuksia. Ja silloin minä kadehdin iloista kalastajaa, joka lauleli kulkiessaan ikkunani ohi, ja rakastajaa, joka pakisi lemmittynsä kanssa."
Rohkaisevasti hymyillen vastasi Zanoni: "Mutta miksi moititte itseänne tuosta ihan luonnollisesta ja välttämättömästä takaisintulosta maahan. Sekin, joka tavan takaa käy innostuksen taivaissa, etsii taas maasta jännityksen hellitystä ja virkistystä. Ihmisen sielu on lintu, joka ei aina voi olla lennossa; kun tuntuu halu näkyväiseen elämään, täytyy sen saada jotakin tyydytystä. Ne jotka paraiten ihanteita hallitsevat, ne aina eniten ulkopuolisesta elämästäkin nauttivat. Katso kuinka todellinen taiteilija liikkuu ihmismelskeessä, aina sydämeen tunkeutuvana, aina valppaana tuntemaan sekä pienintä että suurinta olemassaolon mutkikkaista totuuksista. Hän laskeutuu juuri siihen, mitä pedantit kutsuvat turhanpäiväiseksi ja pikkumaiseksi. Yhteiskunnallisen kankaan kustakin kudelmasta hän voi löytää jonkun viehätyksen. Hänen silmissään jokainen ilmamainen hämähäkin verkko kimaltelee päivänpaisteen kultaamana. Tiedättekö, että sen pikkueläimen ympärillä, joka elää vesipisarassa, loistaa valoverho,[31] samoinkuin tähden ympärillä, joka kirkkaana vyöryilee kautta avaruuksien? Todellinen taide tapaa kauneutta kaikkialla. Kadulta, markkinapaikalta, hökkelistä — joka paikasta se kokoo ravintoa ajatustensa mehiläiskekoon. Politikan mudasta kokosivat Dante ja Milton runoseppeleeseensä. Kuka on teille sanonut, ettei Rafael nauttinut ulkopuolisesta maailmasta, samalla kuin hän aina kantoi mukanaan ainoan sisäisen kauneuden ihanteen, joka häikäisyllään veti puoleensa ja valaisi jokaista kortta, mitä muut tietämättömät lokaan tallasivat? Niinkuin joku metsän valtias kiertelee ympäri saalistaan hakien, vainuu ja seuraa sitä yli salojen ja maitten, yli soiden ja läpi viidakkojen ja viimein siihen iskee kiinni ja kantaa sen muassaan kätkettyyn luolaansa — niin etsii nero kautta metsän ja maitten, hartaasti ja väsymättä, jokainen aisti valppaana, jokainen hermo jännitettynä nopeuteen ja voimaan, etsii hajanaisia ja välkkyviä ainekuvia, joihin se viimein tarttuu kiinni voimakkain käsin ja vie muassaan siihen yksinäisyyteen, johon ei pääse ihmisjalka. Mene ja etsi ulkopuolista maailmaa; se on taiteelle tyhjentymätön laidun, ja korjuuvainio sisäistä maailmaa varten."
"Te lohdutatte minua", sanoi Glyndon kirkastuen. "Minä olin luullut, että väsymykseni olisi kykenemättömyyteni todistus. Mutta nyt en tahtoisi puhua näistä toimista. Suokaa anteeksi, jos minä siirryn työstä palkintoon. Te olette lausuneet hämäriä ennustuksia siitä tulevaisuudesta, joka minulle koittaisi, jos naisin sellaisen, joka järkeväin ihmisten mielestä ainoastaan himmentää minun toiveitani ja panee esteitä menestykseni tielle. Puhutteko siitä sillä viisaudella, joka on kokemusta, vai sillä, joka on ennustavinaan?"
"Eivätkö ne sitten ole rinnastettuja? Eikö se paraiten pysty ennakolta laskemaan, joka yhdellä silmäyksellä voi ratkaista jokaisen uuden problemin mahdollisuuksien laskentotieteessä?"
"Te väistätte minun kysymystäni."
"Enpä, vaan sovitan vastaukseni käsityskykynne mukaiseksi, sillä juuri tästä asiasta puhuakseni olen tullut luoksenne. Kuunnelkaa minua!" Zanoni katsoi kiinteästi kuuntelijaan ja jatkoi: "Kaiken suuren ja ylevän aikaansaamiseksi tarvitaan ensinnäkin totuuksien selvä ymmärrys, niiden totuuksien, jotka kuuluvat asiaan. Sotapäällikkö laskee voiton mahdollisuudet taisteluun ruvetessaan melkein matemaattisella tarkkuudella. Hän voisi ennustaa kaikki tulokset, jos hän vaan voisi luottaa niihin aineksiin, jotka ovat hänen käytettävinään. Sillä ja sillä mieshukalla voi hän kulkea tuon sillan yli; siinä ja siinä ajassa voi hän vallottaa tuon linnotuksen. Puhtaampien tieteitten ja jumalallisemman taiteen harjottaja voi vielä tarkemmin ennustaa, mitä hän voi aikaansaada ja missä suhteessa hänelle ei ole suotu menestystä, jos hän nim. vain käsittää tarpeelliset tosiasiat itsessään ja ympärillään. Hän voi vielä tarkemmin laskea siksi, ettei hän ole niin paljon riippuvainen aineellisista syistä kuin käytettävänään olevista aatteista. Mutta tuo totuuksien käsittäminen häiriintyy monesta aiheesta — turhuudesta, intohimosta, pelosta, velttoudesta ja niiden keinojen tuntemattomuudesta, jotka ovat parhaimpia aiottuun tarkotukseen. Hän voi laskea väärin omia voimiaan; hänellä ehkä ei ole karttaa siihen maailmaan, johonka hän aikoo tunkeutua. Mutta ainoastaan yksi erikoinen mielentila kykenee käsittämään totuuden; ja se tila on suuri selkeys ja tyyneys. Teidän mielenne palaa totuudenhalusta: te tahtoisitte väkipakolla sulkea sen syleilyynne; te tahtoisitte vaatia minua teille uskomaan, ilman koetuksia ja valmistuksia, luonnon suurimpia salaisuuksia. Mutta totuutta voi siihen valmistumaton mieli yhtä vähän ottaa vastaan kuin aurinko voi yön sumuissa paistaa. Tuollainen sielu tahraisi totuuden, jos se siitä saisi kiinni; käyttääkseni erään miehen[32] vertausta, joka oli päässyt syvälle suuren Goeetian salaisuuksiin: 'Joka kaataa vettä mutaiseen kaivoon, saa ainoastaan enemmän mutaa liikkeelle'."
"Mihin te oikein tähtäätte?"
"Tähän: että teillä on kykyjä, jotka voisivat saavuttaa erinomaisen voiman ja asettaa teidät niiden lumoojien joukkoon, mitkä ovat vielä suuremmat kuin maagikot ja jättävät jälkeensä pysyväisen vaikutuksen, niiden taiteilijoiden, joita kunnioitetaan kaikkialla, missä kauneutta tajutaan ja missä sielu tuntee korkeampia maailmoita kuin tämän, jossa aine ponnistelee edes karkeata ja puutteellista elämää ylläpitämään.
"Mutta voidaksenne oppia noita kykyjä käyttämään, tarvitseeko minun olla profeetta sanoakseni, että teidän on opittava keskittämään kaikkia halujanne suuriin tarkotusperiin. Sydämen täytyy olla levossa, jotta ymmärrys voisi olla toimessa. Tätä nykyä te harhailette toisesta asiasta toiseen. Mitä painolasti on laivalle, sitä on hengelle Usko ja Rakkaus. Jos teidän koko sydämenne, rakkautenne, ihmisyytenne olisi keskitettynä yhteen ainoaan päämäärään, niin myöskin ajatuksenne ja tunteenne tulisivat yhtä vahvoiksi ja vakaviksi. Viola on vielä lapsi: te ette aavista, kuinka korkeaksi elämän kokemukset voisivat kehittää hänen luontoaan. Suokaa anteeksi, jos sanon, että hänen sielunsa, joka on puhtaampi ja ylevämpi kuin omanne, kantaisi teitä ylöspäin, niinkuin pyhä hymni nostaa yläilmoihin maailman henget. Teidän luontonne kaipaa sopusointua, sitä soittoa, joka samalla ylentää ja rauhottaa, niinkuin viisaat pytagorealaiset opettivat. Minä tarjoon teille tätä soittoa Violan lemmen muodossa."
"Mutta voinko olla varma siitä, että hän rakastaa minua?"
"Ei, taiteilija; hän ei teitä rakasta tällä hetkellä; hänen tunteensa ovat nyt toisessa. Mutta jos, niinkuin magnetti siirtää vaikutuksensa rautaan, — minä voisin siirtää teihin sen rakkauden, joka hänellä nyt on minua kohtaan — jos minä voisin saada häntä teissä näkemään unelmainsa ihanteen —"
"Onko sellainen lahja ihmisvoimissa antaa?"
"Minä sen tarjoon teille, jos rakkautenne on totinen ja uskonne hyveeseen ja omaan itseenne syvä ja puhdas. Muussa tapauksessa älkää luulko, että minä häntä vapauttaisin totuuden lumouksesta ja panisin harhaa ihailemaan?"
"Mutta jos", jatkoi Glyndon, "jos hän on kaikkea sitä, mitä sanotte, ja jos hän teitä rakastaa, niin kuinka voitte itseltänne riistää niin verrattoman aarteen?"
"Oi sinä ihmisen matala sydän!" huudahti Zanoni odottamattoman intohimoisesti, "niinkö vähän sinä käsität rakkautta, ettet tiedä sen uhraavan kaiken — itse lemmenkin — sen olennon onneksi, jota se rakastaa! Kuulkaa minua!" — ja Zanonin kasvot kävivät kalpeiksi — "kuulkaa minua! Minä painan tämän teihin, koska rakastan Violaa ja koska pelkään, että hänen kohtalonsa minun rinnallani ei tulisi olemaan niin hyvä kuin teidän rinnallanne. Ja miksikä niin on — älkää sitä kysykö, sillä minä en tule sitä kertomaan. Aika on lyhyt! Se vaatii teiltä vastausta eikä sitä voi toistaiseksi jättää. Ennen kolmannen päivän loppua tästä lukien, on kaikki valinta teiltä päättynyt."
"Mutta", sanoi Glyndon, yhäti epäluuloisena, "mutta miksikä tämä kiire?"
"Ihminen, te ette ansaitse häntä, koska kysytte noin. Kaikki, mitä minä tässä voin kertoa, olisi teidän jo pitänyt itsekin tietää. Tuo irstailija, tuo tahdonvoimainen vanhan Viscontin jälkeläinen, toisenlainen kuin te — päättäväinen ja varma rikoksissaankin — hän ei koskaan jätä aikomustaan kesken. Ainoastaan yksi himo hillitsee hänen lemmenviettiään: se on ahneus. Toisena päivänä sen jälkeen kuin hän oli yrittänyt Violaa siepata, hänen enonsa, kardinaali, jolta hän odottaa perinnöksi maata ja kultaa, lähetti häntä hakemaan ja kielsi häntä kunniattomin aikein ahdistamasta sitä tyttöä, jota kardinaali oli lapsuudesta asti suojellut ja auttanut, ja uhkasi muuten tehdä tyhjäksi kaikki entiset lupauksensa. Siinä syy, miksi hän nyttemmin on lakannut Violaa kiusaamasta. Meidän täällä puhuessamme poistuu tämä syy. Kun kello ehtii keskipäivän tienoille, ei kardinaalia ole enää elävitten mailla. Juuri tällä hetkellä sinun ystäväsi, Jean Nicot, on prinssi di ——:n luona —"
"Hänkö! ja miksikä?"
"Kysymässä, mitä myötäjäisiä Viola Pisani saa mukaansa sinä aamuna, jolloin hän lähtee prinssin palatsista."
"Ja kuinka te kaiken tämän tiedätte?"
"Tyhmyri! sanon sen vielä kerran: sentähden että rakastaja valvoo päivällä ja yöllä: sentähden ettei rakkaus koskaan nuku, kun vaara uhkaa rakastettua."
"Ja tekö ilmotitte kardinaalille —?"
"Minä, ja mikä oli minun tehtäväni, olisi yhtä hyvin voinut olla sinun.
Puhu — sano vastauksesi!"
"Kolmantena päivänä on se annettava."
"Olkoon niin. Lykkää onnesi viime hetkeen asti, horjuva raukka.
Kolmantena päivänä tästä lukien minä kysyn päätöstäsi."
"Ja missä me tapaamme toisemme?"
"Missä vähimmän odotat tapaavasi minut, ennen puoliyötä. Sinä et voi minua välttää, vaikka kuinka koettaisit niin tehdä."
"Pysähtykää vielä hetkinen! Te tuomitsette minua epäileväksi, päättämättömäksi, epäluuloiseksi. Eikö minulla ole siihen syytä? Voinko minä taistelutta antaa perää sille oudolle lumoukselle, jolla te minuun vaikutatte? Mitä harrastusta voi teillä, muukalaisella, olla minuun, koska näin minulle määräätte tärkeimmän teon, jonka mies voi elämässään tehdä? Luuletteko, että kukaan järki-ihminen voisi olla pysähtymättä ja punnitsematta ja kysymättä itseltään: 'Miksikä tuo vieras minusta noin huolehtii?'"
"Ja kuitenkin", sanoi Zanoni, "jos minä sanoisin, että voisin sinut vihkiä sen magian salaisuuksiin, jota koko nykymaailman filosofia kohtelee utukuvana tai petoksena — jos minä lupaisin opettaa sinua komentamaan ilman ja meren olentoja ja kokoomaan rikkauksia helpommin kuin lapsi kokoilee rannan kiviä, jos minä käsiisi uskoisin niiden yrttien ytimen, jotka pidentävät elämän ajasta aikaan, ja ilmaisisin sen voiman salaisuuden, jolla voidaan kaikkia vaaroja uhmata ja kaikki väkivalta voittaa ja masentaa joka ihminen, niinkuin käärme katseellaan lumoo linnun; jos minä sanoisin, että tämä kaikki on minun vallassani ja minun annettavissani, silloin varmaan kuuntelisit minua ja tottelisit epäilyksittä!"
"Se on totta, ja tämän voin selittää ainoastaan lapsuuteni hämärillä muistoilla — ja perhetarinoilla, jotka puhuvat —"
"Esi-isästäsi, joka tieteen elpymiskautena etsi Apolloniuksen ja
Paracelsuksen salaisuuksia."
"Mitä!" huudahti Glyndon ällistyneenä "te tunnette niin hyvin näitä hämäräperäisiä sukumuistoja?"
"Sille, joka pyrkii tietämään, ei pitäisi olla tuntematon halvinkaan totuudentutkija, joka on elänyt. Sinä kysyt, miksi minä olen tällaisella osanotolla sekottunut kohtaloosi. Tuossa on yksi syy, jota en ollut vielä sinulle kertonut. On olemassa Veljeskunta, jonka säännöistä ja mysterioista tarkimmatkin oppineet ovat tuiki tietämättömiä. Sen sääntöjen mukaan kaikki jäsenet ovat velvolliset varottamaan, auttamaan ja johdattamaan kaukaisintakin jälkeläistä niistä miehistä, jotka Veljeskunnan mysterioissa ovat työskennelleet, vaikkapa turhaan, niinkuin sinunkin esi-isäsi. Me olemme velvotetut neuvomaan heille heidän menestystään, jopa enemmänkin — jos he meitä siihen käskevät, täytyy meidän ottaa heidät oppilaiksi. Minä olen tämän vanhan ja ikimuistoisen veljistön jälkeläinen. Siksipä olin alusta pitäin sinuun sidottu. Tämä kenties myöskin itsetiedottomasti veti sinua, Veljeskuntamme poikaa, minuun."
"Jos niin on, käsken minä sinua, niiden lakien nimessä, joita sinä tottelet, ottamaan minua oppilaaksesi!"
"Mitä sinä pyydät?" huudahti Zanoni kiivaasti. "Opi ensin tietämään ehdot. Ei kellään kokelaalla saa olla valmistuessaan vihkimykseen yhtäkään halua tai sidettä, joka hänet kahlehtii maahan. Hänen täytyy olla vapaa naisen lemmestä, vapaa ahneudesta ja kunnianhimosta, vapaa itse taiteenkin unelmista ja maallisen maineen toivosta. Ensimäinen uhraus, joka sinun tulee tehdä, on — Viola. Ja minkä vuoksi? Käydäksesi tulikoetukseen, jota vain kaikkein suurin uskallus voi katsoa silmiin ja jonka läpi ainoastaan ihan eetterimäiset luonnot voivat kulkea. Sinä olet kypsymätön siihen tieteeseen, joka on tehnyt minut ja monet muut sellaisiksi kuin me olemme tai olemme olleet, sillä sinun koko luontosi on yhtä pelkoa!"
"Pelkoa!" huusi Glyndon, harmista punastuen ja nousten suoraksi seisomaan.
"Pelkoa! ja pelkoa pahinta — maailman mielipiteen pelkoa. Nicotin ja Mervalen tapaisten ihmisten pelkoa, omien jaloimpienkin halujesi pelkoa, omien voimiesi pelkoa, kun nerosi uljaimmin tahtoisi luoda, pelkoa, ettei hyve ole ikuisesti kestävä, pelkoa, ettei Jumala elä taivaassa, maata valvoen, pelkoa, pikkuihmisten pelkoa — sitä pelkoa eivät konsanaan suuret tunne."
Näin sanoen Zanoni äkkiä nousi ja lähti, jättäen taiteilijan nöyryytetyksi, ällistyneeksi eikä sittenkään vakuutetuksi. Hän jäi nyt yksin ajatustensa seuraan, kunnes kellonlyönti hänet havahutti. Silloin hän samalla muisti Zanonin ennustuksen kardinaalin kuolemasta ja hänet valtasi kiihkeä halu saada tietää asianlaidan. Hän syöksyi pitkin katuja ja saapui kardinaalin palatsille. Viisi minuuttia ennen kahtatoista oli hänen Ylhäisyytensä siirtynyt manalle tuntiakaan sairastamatta.
Zanonin käynti oli kestänyt kauemman aikaa kuin kardinaalin sairaus.
Kammo ja kumma! Hän kääntyi palatsin luota ja käydessään yli torin näki
Nicotin astuvan ulos prinssi di ——:n portista.