V LUKU.
"Kaksi on lempeä minulla,
lohdullista, toivotonta,
Ne niinkuin henkeä kaksi
korvanani kuiskailevat."
Shakespeare.
Kunnioitettava Veljeskunta, niin pyhä ja niin vähän tunnettu, jonka salaisista kallisarvoisista aikakirjoista tämän kertomuksen ainekset ovat kootut; te, jotka vuosisadasta vuosisataan olette tallettaneet kaiken, minkä aika ylevästä kunnioitettavasta tieteestä on säästänyt — kiitos teille, jos nyt ensimäisen kerran joku ilmaus, vaikka kuinkakin puutteellinen, maailmalle annetaan niistä ajatuksista ja teoista, joita oli yhdellä Veljistönne todellisella eikä itsetehdyllä jäsenellä. Monet ovat sanoneet itseänne teidän joukkoonne kuuluviksi. Monta väärää henkilöä on myöskin siihen lukenut tieteellinen tietämättömyys, joka yhä vielä hämmentyneenä on pakotettu tunnustamaan, ettei se mitäkään tiedä teidän alkuperästänne, teidän menoistanne ja opeistanne eikä sitäkään tiedä, onko teillä vielä maan päällä olinpaikkaa. Kiitos teille siitä että minä, ainoa maassani tällä ajalla, joka maallisin jaloin olen saanut astua teidän salaperäiseen akatemiaanne, että minä[33] olen teiltä saanut luvan ja vapauden vihkimättömien käsityskykyyn sovelluttaa muutamia harvoja niistä tähtöisistä totuuksista, jotka loistivat Kaldealaisen Viisauden suurelle Shemaialle ja myöhempien oppilaiden hämärtyneen tiedon kautta himmeästi pilkotti, sellaisten kuin Pselluksen ja Jamblikuksen, jotka koettivat puhaltaa liekkiin kekäleitä siitä tulesta, joka paloi Idän Hamarinissa, Vaikkei meille, ikälopun aikakauden lapsille, ole suotu sitä nimeä, joka maan varhaisimpien oraakkelien sanoilla puhuen "syöksyy äärettömiin maailmoihin", niin kuitenkin on meidän tehtävämme pyrkiä kadonneitten totuuksien jäljille jokaisen filosofin tai kemistin uuden keksinnön avulla. Painovoiman, sähkön lait ja se vielä ihmeellisempi elämänvoima, joka maailmasta jos poistuisi jättäisi maailman haudaksi — ne totuudet olivat vain osia siitä kirjasta, mistä muinainen teurgia etsi ohjeita lainlaadintaansa ja tieteeseensä. Kun minä tahdon sanoilla pystyyn rakentaa tämän historian jäännöksiä, niin tuntuu niinkuin juhlallisessa unitilassa minua kuljetettaisiin läpi kaupungin raunioitten, missä ainoastaan on haudat jälellä. Hautakammioista ja uurnista minä herätän sammuneen soihdun Geniuksen[34] ja se muistuttaa niin likeisesti Erosta, että toisinaan en tiedä, kumpi teistä minulle sanelee — oi Lempi, oi Tuoni!
Kovin se myllersi neidon sydäntä tämä uusi rajaton ja jumalallinen tunne. Oliko se sitä tavallista suonen sykkinää ja mielikuvituksen kiihotusta, silmän vetovoimaa kauniiseen ja korvan kääntymistä kaunopuheiseen, vai oliko jotain oikeutusta siinä käsityksessä, mikä Violalla itsellään oli — että nim. se ei ollut aistimista syntynyt eikä maallista ja inhimillistä lempeä vaan ennemmin jonkun ihmeellisen ja kuitenkin pyhän tai'an vaikutusta. Kerroin jo edempänä, että siitä päivästä, jolloin Viola enempää kauhistumatta ja vapisematta antautui Zanonin vaikutuksen alaiseksi, oli hän koettanut pukea ajatuksiansa sanoiksi. Puhukoot nämä ajatukset itse puolestaan.
ltsetunnustus.
Päivänpaisteko minua valaisee vai sinun läsnäolosi muisto? Minne katsonkin tuntuu maailma olevan sinua täynnä; jokaisessa päivänsäteessä, joka veden kalvossa välkkyy ja puitten lehdillä hymyilee, minä vaan näen sinun silmiesi kuvan. Mitä on tämä, joka muuttaa ei ainoastaan minut itseni vaan koko maailman ulkonäön?
* * * * *
Kuinka äkisti elämääni iski se voima, jolla sinä nyt hallitset sydämeni aallokkoa. Tuhansia oli ympärilläni ja minä näin ainoastaan sinut. Se oli juuri sama ilta, jolloin minä ensiksi astuin näyttämön maailmaan. Kuinka kummasti ja äkisti tuo maailma ainaiseksi liittyi sinuun! Mitä näyttämön lumous oli muille, sitä oli minulle sinun läsnäolosi! Elämänikin tuntui keskittyvän noihin lyhyihin hetkiin, ja sinun huuliltasi kuulin soittoa, jota eivät mitkään muut korvat kuulleet. Istun nyt siinä huoneessa, missä isäni asui. Täällä tuona onnellisena iltana ensimäisen menestyksen jälkeen minä aivan unohdin, miksi he — vanhempani — olivat niin onnellisia, ja vaivuin varjoon ja koetin arvata, mitä sinä merkitsit minulle, ja silloin äitini matala ääni herätti minut ja minä hiivin isäni viereen, likelle, likelle, omia ajatuksiani peläten.
Ah, suloinen ja suruinen oli seuraava aamu, jolloin sinä varottelit minua kohtalostani. Nyt olen orpo — mitä on elämässä minulla ajateltavaa, mitä uneksittavaa muuta kuin sinua!
Kuinka hellästi sinä minua nuhtelit siitä, että ajatuksissani sinua kohtaan niin julman vääryyden tein! Eipä tarvinnut minun säikähtää, vaikka sinä katselit ajatuksiani niinkuin auringonsäde yksinäistä puuta, johon sinä kerran minua vertasit. Niinkuin tuo puu minäkin taistelin, kamppailin valoa kohti ja valohon pääsin. Minulle puhutaan rakkaudesta ja koko näyttämöelämä on rakkaudesta huulilla puhumista. Ei, sanon sen yhä uudestaan, minä tiedän, ettei sitä samaa ole se rakkaus, jota minä tunnen sinua kohtaan — siinä ei ole intohimoa, se on vain ajatus. Minä en pyydä vastarakkautta. Minä en nurise, vaikka sinun sanasi ovat ankaria ja katseesi kylmä. En kysy, onko minulla kilpailijoita, en huokaillen halaja olla kaunis sinun silmissäsi. Minun henkeni tahtoisi yhtyä sinun henkeesi. Minä antaisin maailman aarteita, jos saisin tietää sen hetken, jolloin katseesi kohoaa tähtiä kohti — jolloin sydämesi tyhjentyy rukoukseen, vaikkapa valtameret välillämme pauhaisivat. Minulle puhutaan, että sinä olet kauniimpi kuin ihanimmat marmorikuvat, mutta minä en koskaan ole uskaltanut kiinteästi katsoa sinua silmiin, jotta muistossani voisin sua verrata muihin. Ainoastaan silmäsi ja lempeä, tyyni hymyilysi seuraa minua aina; niin myös kun kuuta katson, ei sydämeeni tule muuta kuin sen äänetön valo.
* * * * *
Usein tyyneellä säällä olen kuulevinani isäni soiton säveleitä, usein, vaikka ne jo kauan sitten hautaan vaikenivat, ovat ne herättäneet minua yön unesta. Ennenkuin sinä tulet luokseni, olen kuulevinani sävelten tervehtivän sinun lähestymistäsi. Minä olen kuulevinani niiden valittelevan ja huokailevan, kun minä itseeni takaisin vaivun sinun lähtiessäsi luotani. Sinä olet tuon soiton luontoa — sen henki ja haltija. Isäni mahtoi aavistuksin tuntea sinut ja sinun synnyinseutusi, kun tuulet humisevat hänen soittoonsa vastaukseksi ja maailma päätteli häntä hulluksi! Minä kuulen tässä, missä istun, meren kaukaista pauhua. Pauhatkaa siunatut aallot iloisesti aamutuulessa — niin minun sydämeni sykkii siinä valossa ja virkeydessä, joka sinua ajatellessa mieleen syntyy.
Usein lapsuudessani olen miettinyt ja kysellyt, miksikä olen syntynyt, ja sieluni vastasi sydäntäni ja sanoi: — 'Sinä synnyit kunnioittamaan!' Niin kyllä, siitäpä tiedän, miksi varsinainen maailma aina on tuntunut minusta niin valheelliselta ja kylmältä. Minä tiedän, miksi näyttämön maailma niin lumosi ja häikäisi minua. Tiedän, miksikä oli niin suloista istua erikseen ja koko sielullani katsella etäistä taivasta. Luontoni ei ole luotu tätä elämää varten, vaikka se muista näyttääkin niin onnekkaalta. Sen ainainen puute on, että sen edessä on ylevämpi kuva kuin se itse! Muukalainen, missähän korkeassa maailmassa haudan yli tultuani minun sieluni hetkestä hetkeen saa Elämää ylistää saman lähteen partaalla kuin sinä.
* * * * *
Naapurini puutarhassa on pieni suihkukaivo. Minä seisoin sen vieressä aamulla varhain. Kuinka kiivaasti vesi suihkusi ylös auringonsäteihin! Ja silloin ajattelin, että saisin nähdä sinut taas tänä päivänä, ja sydämeni sykähti vastaukseksi siihen päivänkoittoon, jonka sinä minulle mukanasi tuot.
* * * * *
Minä olen nähnyt, minä olen kuunnellut sinua taasenkin. Kuinka rohkeaksi olen tullutkaan! Annoin lapsekasten ajatusteni juosta ja kerroin muistojani, ikäänkuin olisin sinua lapsesta asti tuntenut. Äkkiä minut valtasi ajatus uskalluksestani. Pysähdyin ja etsin arasti sinun silmiäsi.
"No, ja kun huomasit, ettei satakieli tahtonutkaan laulaa?"
"Ah", sanoin minä, "mitä sinua liikuttaa tämä kertomus lapsensydämestä?"
"Viola", vastasit sinä, tuolla äänellä, joka on niin selittämättömän tyyni ja totinen: "Viola, lapsensydämen pimeys on usein ainoastaan tähden varjoa. Jatka puhettasi! Ja satakielesi, kun se otettiin kiinni ja pantiin häkkiin, ei tahtonutkaan laulaa."
"Ja minä kannoin häkin tuonne, viinilehvien joukkoon ja otin kanteleeni ja puhuin sille sävelillä, sillä minä ajattelin, että soitto oli sen äidinkieltä ja että se ymmärtäisi minun koettavan sitä lohdutella."
"Niin", sanoit sinä. "Ja viimein se vastasi sinulle, mutta ei laululla vaan lyhyellä terävällä kirkaisulla, niin surullisella, että kätesi putosivat alas kanteleelle ja kyyneleet tulvivat silmistäsi. Silloin sinä hiljaa avasit häkin ja satakieli lensi tuohon pensaikkoon ja sinä kuulit lehtien rasahtelevan, ja kun kuutamossa katsoit sinne, näit, että se oli löytänyt kumppaninsa. Ja sitten se oksaltaan lauloi sinulle pitkän, riemuisan kiitoslaulun. Ja miettiessäsi sinä tunsit, ettei kuutamo tai viinistön lehvät antaneet linnulle säveleiden aihetta vaan että laulun salaisuus oli rakastetun läsnäolo. Näin sanoit.
"Kuinka sinä tunsit tuon lapsuusajan ajatukset paremmin kuin minä itsekään! Kuinka minun vähäpätöinen elämäni pikkutapauksineen on niin kummasti tuttu sinulle, vaalea muukalainen! Minä kummastelen — mutt'en enää uskalla sinua pelätä!"
* * * * *
Kerran minua masensi ajatus hänestä. Niinkuin lapsi kuuhun kaipaa, niin oli koko olemuksessani hämärä ikävä johonkin saavuttamattomaan. Nyt tuntuu minusta, niinkuin sinua ajatteleminen kirvottaisi hengestäni jokaisen kahleen. Minä liitelen valomeressä eikä mikään tunnu siivilleni liian korkealta eikä silmilleni liian kirkkaalta. Tietämättömyyteni se pani minut sinua pelkäämään. Mutta sinun ympärilläsi asuu ikäänkuin ilmapiirinä kirjoissa löytymätön tieto. Kuinka vähän olen minä lukenut, kuinka vähän opiskellut! Kuitenkin, kun sinä olet sivullani, tuntuu kuin peite olisi poistettu koko luonnon kasvoilta. Minä hätkähdän katsoessani kirjottamiani sanoja; ne eivät tunnu minusta tulleilta vaan ovat jotakin muuta kieltä, jota sinä olet sydämelleni opettanut ja jota käteni nopeasti piirtelee paperille niinkuin sanelun jälkeen. Joskus kun kirjotan tai ajattelen voisin kuvitella kuulevani keveitä siivenlyöntejä ympärilläni ja näkeväni himmeitä kauniita muotoja liitelevän edessäni ja hymyilevän haihtuessaan ilmaan. Nyt ei tule enää luokseni rauhattomia ja pelottavia unia nukkuissani, mutta yö- ja päiväelämä tuntuvat nyt molemmat jatkuvalta unennäöltä. Unessani minä käyskelen kanssasi, ei maisia polkuja pitkin vaan kautta ilmojen — ja se ilma on kuin soittoa — ylöspäin, ylöspäin sieluni nousee kanteloisen soiton siivillä! Ennenkuin sinut opin tuntemaan, olin maan orja. Sinä olet antanut minulle koko maailman vapauden! Ennen elin elämää — nyt tuntuu kuin olisin alkanut elämään iankaikkisuutta!
* * * * *
Ennen, kun minun piti näyttämöllä esiintyä, tykytti sydämeni kahta kovemmasti. Minä vapisin astuessani yleisön eteen, jonka henkäisystä riippui maine tai häpeä, mutta nyt en heitä pelkää. Minä en heitä näe, en kuule enkä välitä heistä. Tiedän että ääneni on oleva soittoa, sillä minä sinulle lausun hymniä. Sinä et tule koskaan teatteriin eikä sekään minua sureta. Sinä olet liian pyhä esiintyäksesi yhtenä osana tavallisesta maailmasta ja minä olen iloinen siitä, ettet ole läsnä silloin kuin joukolla on oikeus minua arvostella.
* * * * *
Ja hän puhui minulle toisesta! Toiselle olisi hän minut määrännyt! Ei, lempeä minä en tunne sinua kohtaan, Zanoni! Kuinka muuten olisin sinua kuunnellut suuttumatta? Kuinka muuten käskysi olisi voinut olla kuulumatta mahdottomalta? Niinkuin soittokoneen kielet tottelevat mestarinsa kättä, niin äänesi virittää sydämeni hurjimpiakin kieliä tahtonsa mukaan. Jos sinua miellyttää — olkoon! Sinä olet kohtaloni herra! Se ei voi kapinoida sinua vastaan! Minä aivan luulisin voivani lempiä ketä tahansa, johon sinä vaan vuodattaisit sinusta säteilevän valosi. Kaikkea mihin sinä olet koskenut, minä rakastan. Sinun kätesi leikki näillä viinipuun lehdillä, minä kannan niitä povellani. Sinä tunnut minusta kaiken rakkauden lähteeltä! Liian korkea ja liian kirkas olet, jotta sinua voisin lempiä, mutta sinä luot valoa muihin esineisiin, joita silmä voi katsella vähemmän häikäistyneenä. Ei, lempeä minä en tunne sinua kohtaan, ja sentähden en punastu, kun tunnustan tätä kaikkea. Häpeä minulle, jos lempisin sinua, kun tiedän sinun rinnallasi olevani niin mitätön olento.
* * * * *
Toinen — muistossani kaikuu se sana. Toinen! Tarkotatko, etten saisi sinua enempää nähdä? Ei murhe, ei epätoivo minuun tullut. Minä en voisi itkeä. Se on vaan ääretön yksinäisyyden tunne. Minä vaivun takaisin tavalliseen elämään ja värisen kylmästä sen autiudessa. Mutta minä tottelen sinua, jos niin tahdot. Saanhan toki sinut nähdä haudan tuolla puolla? Oi, kuinka ihanaa olisi saada kuolla!
Miksen ponnistele irtautuakseni siitä verkosta, johon tahtoni on kiedottu? Onko sinulla oikeutta minua noin hallita? Anna minulle takaisin, anna minulle takaisin se elämä, josta tiesin, ennenkuin sinulle itse elämänikin annoin. Anna minulle takaisin nuoruuteni huolettomat unelmat — anna vapaus sydämelleni, joka ääneensä ennen lauleli. Sinä olet vapauttanut minut kaikesta, mikä ei ole sinua itseäsi. Miksi syntiä olisi ainakin ajatella sinua — joskus nähdä sinut? Suudelmasi vielä hehkuu kädelläni: onko se käsi minun vallassani enää? Sinun suudelmasi pyhitti sen itsellesi. Muukalainen, minä en tahdo sinua totella!
* * * * *
Taas yksi päivä — yksi noista tärkeistä kolmesta on mennyt! Kummallista, että viime yön unen jälkeen on rintaani laskeutunut syvä rauha. Tunnen niin varmaksi, että olemukseni on sinuun yhdistyvä, enkä voi ajatella eroa sinusta. Tässä vakaumuksessa laskeudun levolle ja hymyilen sinun sanoillesi ja omalle pelolleni. Sinä pidät eräästä lauseesta, jota toistelet tuhansissa muodoissa — että sielun kauneus on usko — että mitä ihanteellinen sulo on kuvanveistäjälle, sitä on usko sydämelle — että usko oikein käsitettynä, ulottuu kaikkiin luojan tekoihin, ja Häntä me ainoastaan uskon kautta voimme tuntea — että usko luo meissä tyynen luottamuksen ja levollisen tulevaisuuden toivon — että se on kuutamovalo ihmismeren aallokossa. Nyt minä ymmärrän tätä uskoa. Minä hylkään kaiken epäilyksen ja kaiken pelon. Minä tiedän, että se side on heltiämättömäksi tehty, joka minun sisäisen elämäni yhdistää sinuun etkä sinä voi sitä katkaista, jos tahtoisitkin. Ja tämä muutos taistelusta tyyneyteen tuli minulle nukkuissani — nukkuissani ilman unennäköjä. Mutta kun heräsin, tunsin salaperäistä onnea — epämääräistä muistoa jostakin siunatusta — ikäänkuin sinä olisit jostakin kaukaa luonut hymyilyn minun uneeni. Illalla maata mennessäni olin niin surullinen; jokainen kukka tuntui ainiaaksi sulkeutuneen auringonvalosta, ja itse yö vallitsi sekä sydämessä että maan päällä. Nyt on maailma jälleen kaunis, mutta rauhallisen kaunis — ei tuulenhenkäyskään liikuta puuta — sinun puutasi — eikä yksikään epäilys minun sieluani.