VI LUKU.
"Joko väkivallan tai viekkauden kautta olet kärsimälläsi häpeän tai hirvittävän hukan."
Ori. Fur. Canto XIII, I.
Pieni huone, seinät täynnä maalauksia, joista yksikin oli enemmän arvoinen kuin palatsin omistajan koko sukupuu. Oikein lausui Zanoni: "Maalari on maagikko"; hän ainakin osaa sulattimestaan koota oikeata kultaa. Venetsialainen aatelismies voi olla keikari tai salamurhaaja — lurjus tai tyhmyri, mitätön tai mitätöntäkin huonompi, mutta jos hän on saanut istua Titianin[35] mallina, on hänen valokuvansa arvoltaan verraton. Muutamia tuumia maalattua kangasta on kalliimpi kuin ihminen suonineen ja lihaksineen, aivoineen ja pikku ajatuksineen.
Tässä huoneessa istui noin 43 vuoden ikäinen mies, tummasilmäinen, kellankalpea, kasvonpiirteet lyhyet, esiinpistävät, leuka suuri ja huulet paksut, aistilliset mutta päättäväiset; tämä mies oli prinssi di ——. Hänen vartalonsa, keskikokoinen ja lihavahko, oli käärittynä avaraan rikkaasti koristettuun vaippaan. Pöydällä hänen edessään makasi vanhanaikainen miekka ja hattu, naamari, arpanappulat, kirjotussalkku ja kummallisesti veistetty hopeinen mustepullo.
"No hyvä, Mascari", sanoi prinssi, katsahtaen elättiin, joka seisoi raudotetun ikkuna-aukon alapuolella — "niin, kardinaali nukkuu isäinsä kanssa. Minä kaipaan jotakin lohdutusta kuulla niin mainion sukulaisen kuoltua, ja kellä on sen suloisempi ääni kuin Viola Pisanilla?"
"Tosissaanko teidän korkeutenne puhuu? Niin pian hänen Ylhäisyytensä kuoleman jälkeen?"
"Sen vähemmän siitä puhutaan ja sen vähemmän minua epäillään. Oletko saanut selvää sen hävyttömän miehen nimestä, joka tuona yönä teki yritykseni tyhjäksi ja seuraavana päivänä ilmotti siitä kardinaalille?"
"En vielä."
"Viisas Mascari! Minä sen sinulle ilmotan. Se oli tuo tuntematon."
"Signor Zanoni! Oletteko siitä varma, prinssini?"
"Olen. Sen miehen äänessä on jotakin, josta en voi erehtyä: se on niin selvä, että sitä kuullessani miltei kuvittelen omantunnon löytyvän. Kuitenkin täytyy meidän päästä tuosta kiusallisesta miehestä. Mascari, signor Zanoni ei ole vielä kunnioittanut meidän halpaa taloamme läsnäolollaan. Hän on huomattava vieras — meidän täytyy pitää juhla hänen kunniakseen."
"Ah, ja Kypros-viini! Kypressi soveltuu juuri hautaan."
"Mutta varrohan! Minä olen taikauskoinen: kerrotaan kummallisia juttuja Zanonin voimasta ja ennakkonäöstä; muistahan Ughellin kuolemaa. Mutta mitä siitä! vaikka hiisi olisi hänen liitossaan, ei hän minulta riistäisi palkintoani eikä myöskään kostoani."
"Teidän korkeutenne on kiihtynyt; näyttelijätär on teidät lumonnut."
"Mascari", sanoi prinssi ylpeästi hymyillen, "näissä suonissa virtailee vanhojen Viscontien verta — noiden, jotka kerskailivat, ettei mikään nainen ollut välttänyt heidän himoaan eikä mikään mies heidän kostoaan. Isäni kruunu on nyt vain kiiltokultaa ja leikkikalu; mutta heidän henkensä elää vielä minussa. Kunniani on nyt kiedottu tähän pyrintöön — Violan täytyy tulla omakseni!"
"Pannaanko toimeen uusi väijytys ja äkkiyllätys?" ehdotti Mascari kysellen.
"Ei, miksen menisi itse samaan taloon? Se on yksinäisellä paikalla eikä ovi ole rautaa."
"Mutta entä jos hän palatessaan takaisin kertoisi väkivallasta? Sisäänmurto — neidonryöstö? Ajattele! Vaikkeivät aateliston oikeudet vielä ole kaikki lopussa, ei Viscontikaan ole enää lain yläpuolella."
"Eikö ole, Mascari? Hullu! missä maailman ajassa, vaikka Ranskan riivatut onnistuisivatkin haaveissaan, missä lain miekka ei taipuisi niinkuin pajunoksa vallan ja kullan herran väkevässä kädessä? Mutta älä noin kalpene, Mascari, minä olen kaikki suunnitellut. Sinä päivänä, jolloin hän lähtee tästä palatsista, on hän matkustava Ranskaan herra Jean Nicotin kanssa."
Ennenkuin Mascari ehti vastata, ilmotti huonepalvelija signor Zanonin tulleeksi.
Tahtomattaan kävi prinssin käsi pöydällä olevaan miekkaan; sitten hän hymyillen omalle mielenjohteelleen nousi ja otti vieraan kynnyksellä vastaan kaikella italialaisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella.
"Tämä on minulle korkea kunnia", sanoi prinssi. "Minä olen kauan halunnut saada puristaa niin etevän miehen kättä —"
"Ja minä tarjoon käteni samassa hengessä kuin tekin", vastasi Zanoni.
Napolilainen kumartui kättä puristaessaan: mutta siihen koskiessaan kävi hänen ruumiissaan väristys ja hänen sydämensä pysähtyi. Zanoni katsoi häneen tummilla hymyilevillä silmillään ja istuutui tuttavallisesti.
"Niin se on päätetty ja vahvistettu, meidän ystävyytemme nimittäin, jalo prinssi. Ja nyt minä kerron käyntini tarkotuksen. Minä huomaan, teidän Korkeutenne, että me olemme kilpailijoita, ehkä itsetiedottomasti. Emmekö voisi saada vaatimuksiamme soveltumaan yhteen?"
"Ah", sanoi prinssi huolettomasti, "te siis olitte se kavaljeeri, joka minulta ryösti takaa-ajoni saaliin. Kaikki keinot ovat luvallisia sodassa ja lemmessä. Sovitella vaatimuksiamme! Olkoon menneeksi; tuossa on arpanappulat; heittäkäämme hänestä arpaa; joka saapi alemman, hän väistyköön."
"Onko tämä sellainen ratkaisu, jota te sitoudutte noudattamaan?"
"Kunniasanallani."
"Ja mikä on sille tuleva, joka rikkoo tämän sanansa?"
"Miekka on arpakotelon vieressä, signor Zanoni. Joka ei pidä kunniasanastaan kiinni, hän miekalla kaatukoon."
"Ja te ehdotatte tämän tuomion sille meistä, joka ei pidä sanaansa?
Olkoon niin; signor Mascari heittäköön meidän puolestamme."
"Oikein sanottu! Mascari, tuo nopat tänne!"
Prinssi heittäytyi tuolissaan taappäin, ja vaikka hän olikin teeskentelyyn tottunut, ei hän voinut estää riemun ja tyydytyksen hehkua leviämästä kasvoilleen. Mascari otti kolme arpanoppaa ja kalisteli niitä. Zanoni nojasi kättä poskelleen ja kumartui yli pöydän, kiinnittäen silmänsä lujasti prinssin käskyläiseen; turhaan koetti Mascari irrottautua hänen tutkivan katseensa lumouksesta: hän kalpeni, hän vapisi — hän laski käsistään kotelon.
"Minä annan ensimäisen heiton teidän Korkeudellenne. Signor Mascari, olkaa hyvä ja lopettakaa meidän odotuksemme."
Taas tarttui Mascari koteloon, taas vapisi hänen kätensä ja nopat kalisivat. Hän heitti; tuli 16.
"Se on korkea heitto", sanoi Zanoni tyyneesti; "kuitenkaan minä en heitä toivoani, signor Mascari."
Mascari kokosi nopat, pudisteli niitä ja heitti ne taas pöydälle: luku oli korkein mahdollinen — 18.
"Minä olen voittanut, te näette", sanoi Zanoni, "voimmeko yhä olla ystäviä?"
"Signor", sanoi prinssi, nähtävästi taistellen suuttumuksen ja hämmästyksen vaiheella, "voitto on teidän. Mutta suokaa anteeksi, te olette puhuneet keveästi tästä neitosesta — voiko mikään saada teitä luopumaan vaatimuksestanne?"
"Ah, älkää niin pahaa luulko, vaikka puhuinkin keveästi", jatkoi Zanoni ja lisäsi, äänessään ankara sointu: "Älkää unohtako sitä tuomiota, minkä omin huulin lausuitte."
Prinssi rypisti otsaansa, mutta pidätti sen ylpeän vastauksen, joka ensin oli hänen huulillaan.
"Olkoon, minä alistun", hän sanoi väkinäisesti naurahtaen. "Mutta antakaa minun osottaa, etten vihoissani myönny: suvaitkaa läsnäolollanne kunnioittaa pientä juhlaa, jonka minä aion pitää", hän puhui terävällä ivalla, "minun sukulaiseni, hurskaasti muistettavan kardinaalin kunniaksi, kun hän korotettiin pyhän Pietarin istuimen ääreen."
"On todella iloista kuulla teiltä pyyntö, jota voin totella."
Sitten käänsi Zanoni keskustelun aiheen, puhui jonkun aikaa iloisesti ja keveästi ja poistui sitten pian.
"Roisto!" ärjäsi prinssi, käyden Mascaria kaulaan, "sinä kavalsit minun!"
"Minä vakuutan teidän Korkeudellenne, että arvat olivat oikein asetetut! hänen olisi pitänyt heittää kaksitoista, mutta hän on itse piru, siinä kaikki."
"Ei ole mitään aikaa hukattavana", sanoi prinssi, päästäen käsistään käskyläisensä, joka vaieten järjesteli kaulahuiviansa. "Minun vereni kiehuu — minä tahdon voittaa tämän tytön, vaikka siihen kuolisin! Mikä kolaus se oli?"
"Ei muuta kuin että mainehikkaan esi-isänne miekka putosi alas pöydältä."