VII LUKU.
"Ei mitään henkiolentoja saa kutsua esiin, jollei ilma ole selkeä ja puhdas."
Rabbi Salomonin Avaimet (ransk.)
Kirje Zanonilta Mejnourille.
Taitoni on jo himmeä ja hämmentynyt. Olen kadottanut sen levollisuuden, joka on valtaa. Minä en voi vaikuttaa niiden päätökseen, joita mieluummin tahtoisin johdattaa rannikolle; minä näen heidän vaeltavan kauemmaksi ja syvemmäksi äärettömälle ulapalle, missä aluksemme aina kulkevat kohti väistyvää taivaanrantaa! Kummissani ja kauhuissani siitä, että voin ainoastaan varottaa siinä missä tahtoisin ohjata, olen minä katsahtanut oman sieluni syvyyteen. On totta että maiset halut minut sitovat nykyisyyteen ja erottavat niistä juhlallisista salaisuuksista, joita Järki ainoastaan maan mullasta puhdistuneena voi tutkia. Jalojen jumalallisten lahjojemme järkähtämätön ehto on, että jos ketään kohtaan tunnemme vajanaisia ihmistunteita, vihaa tai lempeä, niin heidän suhteensa pimenee tulevaisuusnäkömme. Mejnour, kaikki ympärilläni on sumua ja usvaa, minä olen langennut pois meidän ylhäisestä olemassaolostamme, ja katoomattoman nuoruuteni povesta, sen, joka hengessä yksin kukoistaa, on putkahtanut inhimillisen rakkauden tumma myrkkykukka.
Tuo mies ei ansaitse Violaa — sen tiedän. Mutta hänen — Glyndonin — luonnossa on hyvyyden ja suuruuden siemeniä, jos vaan maallisen turhamaisuuden ja pelokkuuden rikkaruohot eivät niitä tukahuttaisi kasvamasta. Jos Viola olisi hänen ja minä näin olisin istuttanut toiseen maaperään sen lemmen, joka katsettani himmentää ja voimaani lamauttaa, niin voisin näkymättömänä, tuntemattomana valvoa hänen kohtaloaan ja salaisesti ohjata hänen tekojaan ja auttaa Violan menestystä miehen menestyksen kautta. Mutta aika kiitää! Ympärillä olevien usvien kautta näen Violaa mustien vaarojen ahdistavan. Ei muuta valintaa kuin pako — ei pelastusta muuta kuin minun tai tuon miehen keralla. Minun kanssani! — hurmaava ajatus — mutta kauhistuttava varmuus. Minun kanssani! Mejnour, voitko ihmetellä, että minä tahtoisin hänet pelastaa joutumasta minulle? Hetkinen aikakausien elämässä — kupla rannattomalla meren selällä. Mitä muuta voi minulle olla ihmislempi? Ja tuossa Violan erinomaisessa luonnossa — joka on puhtaampi, henkisempi nuorine tunteineen kuin mitä koskaan ennen lukemattomat sydänten kirjat, polvesta polveen, ovat minun katseelleni näyttäneet — siinä on syvälläpiilevä varotus välttämätöntä onnettomuutta vastaan. Sinä arvokas ja nuhteeton hierofanti — sinä joka olet koettanut kääntää meidän veljeskuntamme puoleen jokaista henkeä, joka on näyttänyt uljaalta ja suurelta — sinäkin tiedät kauheasta kokemuksesta, kuinka turha toivo on saada pelkoa haihdutetuksi naisen sydämestä. Minun elämäni olisi Violalle täydellinen ihme. Ja jos minä toiselta puolen koettaisin ohjata hänen tietään kautta kauhun seutujen totiseen valoon, niin ajattele Kynnyksen Vartijaa ja vapise niinkuin minäkin, pelottavan uhkapelin edessä! Minä olen koettanut täyttää englantilaisen itsetuntoa hänen taiteensa todellisella kunnialla, mutta hänen esi-isänsä levoton henki näyttää vieläkin kuiskailevan ja vetävän häntä sellaiseen piiriin, missä se itse joutui eksyksiin. Ihmisen isiltään saamassa perinnössä piilee mysterio. Omituiset sielun ominaisuudet, niinkuin ruumiin taudit, pysyvät kätkettyinä sukupolvissa ja heräävät eloon jossakin kaukaisessa jälkeläisessä, uhmaten kaikkia ihmisten neuvoja. Tule minun luokseni yksinäisestä olinpaikastasi Rooman raunioissa. Minä ikävöin elävää kumppania — yhtä, joka myöskin ennen vanhaan itse tunsi lempeä ja mustasukkaisuutta. Minä olen koettanut päästä yhteyteen Adonain kanssa, mutta hänen olemuksensa, joka kerran innosti taivaalliseen tiedonjanoon ja levolliseen Kaitselmuksen uskoon, nyt ainoastaan hämmentää minua. Siitä korkeudesta, mistä pyrin tutkimaan tulevaisten asioitten varjoja, siitä nyt näen vihan ja koston sekavia kuvia. Minusta tuntuu kuin näkisin kammottavan lopun entiselle ihmeelliselle elämälleni — tuntuu kuin vuosisataisen ihanne-elämän jälkeen minun tieni kulkisi ainemaailman hurjimpaan myrskynpyörteeseen. Missä ennen aukeni tähtien tie, siellä nyt irvistää mestauslava — ja näen paksuja verivirtoja niinkuin teurastimossa. Ja kaikkein kummallisinta: yksi olento, oikea perikuva tavallisten ihmisten väärästä ihanteesta — ilettävä irvikuva kauneuden taiteesta ja täydellisyyteen pyrkimyksestä — sellainen vainoo aina minua, ennustaen hämärillä pilvikuvilla tulevaa kohtaloa. Himmeä mestauslava seisoo kammottavana, vismaa ja hurmetta valuvana. Tule kaukainen ystäväni, minuun nähden ainakaan ei ole viisautesi tehnyt loppua ihmistunteistasi. Meidän juhlallisen veljistömme sääntöjen mukaan, vaikka me nyt olemme niin monien ylpeitten pyrkijöitten ainoita jälkeläisiä, olet sinäkin velvollinen varottamaan niiden lapsia, jotka sinun johdollasi etsivät vihkimystä muinaisaikojen suuriin salaisuuksiin. Uljaan Viscontin, joka kerran oli sinun oppilaasi, yksi pojanpoika on tämän kauniin tytön ahdistaja. Himon ja murhan ajatuksilla hän kaivaa omaa hautaansa; sinä ehkä vielä voisit pelastaa häntä tuomiostaan. Ja minäkin saman lupauksen kautta olen salaperäisesti velvollinen tottelemaan yhtä viattomampaa henkilöä, jos hän niin tahtoo, koska hänkin polveutuu jalosta, mutta epäonnistuneesta tutkijasta. Jos hän hylkää minun neuvoni ja pitää lupauksestani kiinni, niin sinä, Mejnour, saat uuden oppilaan. Varo, ettei siitä tule uusi uhri! Tule minun luokseni! Tämä kirje saapuu nopeasti sinulle. Vastaa siihen sellaisella kädenpuristuksella, johon minäkin uskallan vastata.