VIII LUKU.
"Haavotettu susi mahtoi minut tuntea ja kääntyi kita verisenä minuun."
Aminta, IV, I.
Napolissa kunnioitetaan Virgiliuksen hautaa, joka on Posilipon luolan suulla, ei ainoastaan runoilijan muiston vuoksi vaan sitä ympäröi maagikon maine. Puhutaan, että hän tai'allaan olisi vuoreen kovertanut luolan ja että vieläkin siellä liikkuvat ne henget, jotka hän nostatti luolaa rakentamaan. Tämä paikka, joka oli ihan lähellä Violan kotia, oli usein vetänyt luokseen hänen askeleensa. Violan lempihuveja oli haaveillen katsella luolan hämäriä syvänteitä tai nousta ylös hautakummulle ja sieltä katsella kääpiömuotoja, jotka levottomina näyttivät ryömivän niinkuin pikkuelukat pitkin alhaalla mutkittelevia teitä. Nytkin hän päivällishetkenä oli ajatuksissaan käyden kääntynyt sinne. Hän asteli kapeata polkua, kulki ohi viinitarhojen, jotka ikäänkuin kalliossa riippuvat kiinni, ja saapui korkealle paikalle, missä sammaleet ja pensaat rehevimpinä versovat ja missä uskotaan olevan suuren runoilijan lepopaikka. Kaukana kajasti S:t Elmon korkea linnotus, joka uhkaavana seisoi kimmeltelevien kirkontornien takana. Sireenin järvi lepäsi kirkkaansinisenä ja Vesuviuksen harmaa savupatsas nousi ylös pilvettömälle taivaalle. Liikkumattomana äkkijyrkän partaalla Viola katseli eloisaa ja ihanaa maailmaa, joka alhaalla levisi; ja Vesuviuksen synkkä savu viehätti häntä vielä enemmän kuin kirjavat puutarhat siellä täällä tai kaunis Kaprea keskellä hymyilevää merenulappaa. Viola ei ollut huomannut, että hänen jälessään seurasi askeleita, ja hän säikähti kuullessaan äänen lähellään. Niin äkkinäinen oli ilmestys, joka ryysyisenä astui esiin pensaikosta, ja niin merkillisesti se outona ja rumana soveltui ympäröivään vuoriluontoon ja paikan kummittelumuistoihin, että Viola kovasti kalpeni ja päästi huudahduksen.
"Hiljaa, kaunis vapisija! — älä pelästy minun kasvojani", sanoi mies vähän katkerasti. "Kolmen kuukauden naimisen jälkeen ei ole mitään eroa rumuuden ja kauneuden välillä. Tottumus on suuri tasottaja. Minä olin tulemaisillani teidän taloonne, kun näin teidän lähtevän kotoanne. Sentähden, koska minulla on tärkeitä asioita puhuttavana, uskalsin seurata askeleitanne. Nimeni on Jean Nicot, joka jo tunnetaan etevän ranskalaisen maalarin nimenä. Maalauksen taide ja soiton taide ovat läheisessä yhteydessä keskenään ja näyttämö on alttari, joka yhdistää molemmat."
Miehen puheessa oli jotakin suoraa ja ujoksumatonta, mikä oli omiansa karkottamaan hänen ulkonäkönsä aiheuttaman pelon. Hän oli puhuessaan istuutunut kivelle ja jatkoi, katsoen Violaa lujasti silmiin;
"Te olette sangen kaunis, Viola Pisani, enkä minä ihmettele, että teillä on lukuisasti ihailijoita. Jos minä rohkenen yhtyä heidän joukkoonsa, niin teen sen sillä perusteella, että minä yksin rakastan sinua rehellisesti ja kosin sinua suoraan. Ei, älä katso minua niin harmistuneesti! Kuuntelehan! Onko prinssi di —— koskaan puhunut sinulle naimisiin menosta? — taikka kaunis petturi Zanoni? — tai nuori sinisilmäinen englantilainen Clarence Glyndon? Mutta mitä minä sinulle tarjoon? Naimista, kotia, turvaa, hyvää mainetta! Ja nämä kestävät silloin vielä, kun suora vartalo käy kumaraksi ja kirkkaat silmät hämäriksi. Mitä nyt sanot?" ja hän tavotteli Violan kättä.
Viola väistyili häntä ja kääntyi vaieten pois lähteäkseen. Mies nousi ja asettui hänen tielleen.
"Näyttelijätär, teidän täytyy kuulla minua! Tiedättekö, mitä tämä näyttelijän toimi on ennakkoluuloisten silmissä — eli ihmisten yleisen mielipiteen mukaan? Se on olla prinsessa näyttämöllä ja hylkiö päivällä. Ei kukaan usko teidän hyveeseenne, ei kukaan luota teidän lupauksiinne. Te olette nukke, jota he suvaitsevat helyillä koristella huviksensa, mutta te ette ole heidän rakkautensa epäjumala. Onko loistava ura teitä niin häikäissyt, ettette kaipaakaan turvallisuutta ja hyvää nimeä? Ehkä olette erilainen kuin miltä näytätte. Ehkä nauratte noille halventaville ennakkoluuloille ja käytätte niitä eduksenne aivan mukavasti. Puhukaa suoraan minulle; minullakaan ei ole näitä ennakkoluuloja. Suloinen neito, minä olen varma, että me voisimme sopia. Kuulkaahan, tuo prinssi di ——, minulla on häneltä sanoma. Kerronko sen?"
Ei koskaan ollut Viola tuntenut mitä hän nyt tunsi. Ei koskaan ollut hän niin selvästi nähnyt, mitä kaikkia vaaroja johtui hänen avuttomasta tilastaan ja arkaluontoisesta ammatistaan. Nicot jatkoi:
"Zanoni ainoastaan tahtoisi huvitella itseään sinun turhamielisyydelläsi; Glyndon halveksisi itseään, jos hän sinulle tarjoisi oman nimensä, mutta prinssi di —— on tosissaan ja hän on rikas. Kuuntele!"
Ja Nicot lähenteli huuliaan ja kuiskasi lauseen, jota Viola ei sallinut hänen lopettaa. Tyttö riuhtautui hänen käsistään sanomattoman inhon ilmeellä. Nicot pyrkiessään saamaan jälleen kiinni hänen käsivarrestaan, kadotti jalansijansa ja putosi alas kalliolta, joka repi ja loukkasi häntä, kunnes pinjapensas hänet pelasti putoamasta alhaalla ammottavaan syvyyteen. Viola kuuli hänen vihan ja tuskan huutonsa juostessaan alas polkua myöten ja kääntymättä katsomaankaan taakseen saapui hän kotiinsa. Portilla seisoi Glyndon, keskustellen Gionettan kanssa. Viola riensi heidän ohitsensa, syöksyi sisään ja vaipui lattialle purskahtaen äänekkääseen itkuun.
Glyndon oli hämmästyneenä seurannut häntä ja koetti nyt turhaan lohduttaa ja tyynnyttää. Viola ei vastannut kysymyksiin, eikä näyttänyt kuulevankaan hänen rakkauden vakuutuksiaan, kunnes äkkiä hänen mieleensä tunkeutui Nicotin pelottava kuvaus maailman tuomiosta sitä virkaa kohtaan, jota hän lapsekkaissa mietteissään ennen oli pitänyt ainoastaan soiton ja kauneuden palveluksena. Hän nosti kasvonsa käsistään, katsoi vakavasti englantilaista silmiin ja sanoi: "sinä petollinen, puhutko minulle rakkaudesta?"
"Kunniani kautta, minulta puuttuu sanoja kertoakseni, kuinka sinua rakastan."
"Tahdotko antaa minulle kotisi — nimesi? Pyydätkö minua vaimoksesi?" Ja jos Glyndon sillä hetkellä olisi vastannut niinkuin hänen parempi itsensä neuvoi, niin ehkä siinä mielentilan myllerryksessä, jonka Nicotin sanat olivat aikaansaaneet, nyt kun Viola piti halpana omaa itseään ja oli korkeista haaveistaan sairas, tulevaisuudesta toivoton ja koko ihanteestaan epätietoinen — ehkä, sanon, Glyndon olisi voinut palauttaa hänen itsetuntonsa ja voittaa hänen luottamuksensa ja viimein saavuttaa hänen rakkautensa. Mutta hänen paremman luontonsa äänestä huolimatta heräsi tuosta äkkinäisestä kysymyksestä kaikki epäilykset, jotka olivat hänen sielunsa todelliset viholliset, niinkuin Zanoni aivan oikein oli lausunut. Pitikö hänen noin äkkiä kietoutua paulaan, jonka pettäjät kenties olivat virittäneet hänen herkkäuskoisuutensa tielle? Ehkä Viola oli opetettu käyttämään hyväkseen tilaisuutta ja pakottamaan esille tunnustuksen, jota järki sitten panisi katumaan? Ehkä taitava näyttelijätär toisteli ennalta valmistettuja sanoja? Hän käänsi päänsä, kun nämä ajatukset, maailman lapset, tulivat hänen mieleensä, sillä hän luuli todellakin kuulevansa Mervalen ivallista naurua ulkoa. Eikä hän siinä erehtynyt. Mervale oli kynnyksellä ja Gionetta oli kertonut hänen ystävänsä olevan sisällä. Kuka ei tuntisi maailman naurun vaikutusta? Mervale oli maailman personallinen ilmennys. Koko maailman iva ilkkui hänen kauttaan. Glyndon empi ja vetäytyi taaksepäin. Violan hartaat, kärsimättömät silmät seurasivat häntä. Viimein hän sopersi: "Eiväthän kaikki sinun asemassasi, kaunis Viola, vaadi naimista ainoana rakkauden ehtona?" Oi katkera kysymys! Oi myrkytetty pisto! Hän katui sanojaan seuraavassa tuokiossa. Häneen iski järjen ja omantunnon moite. Hän näki Violan ikäänkuin vaipuvan kokoon hänen julmien sanojensa vaikutuksesta. Hän näki punan tulevan ja menevän, jättäen väräjävät huulet marmorinvärisiksi. Ja sitten surullisella, lempeällä katseella, joka pikemmin oli itse-sääliä kuin nuhtelua, Viola painoi käsiään rintaansa vastaan ja sanoi:
"Hän oli oikeassa! Suokaa minulle anteeksi, englantilainen, minä näen nyt todella, että olen halveksittava hylkiö."
"Kuule minua! Minä otan sanani takaisin. Viola, Viola, sinun täytyy antaa anteeksi!"
Mutta Viola viittasi häntä poistumaan ja hiipi ulos huoneesta surullisesti hymyillen eikä Glyndon uskaltanut häntä pidättää.