IV LUKU.
"Tunnen sinut lähelläni tässä
Yksinäisyyttä elähyttämässä,
Niinkuin maailmoittensa yli
Suuri Näkymätön liitelee."
Uhland.
Tästä mielen tilasta, joka enemmän oli levottomuutta ja kiihtymystä kuin kestävää toimintaa, herätti Glyndonin eräs henkilö, joka teki häneen ihmeen rauhottavan vaikutuksen. Hänen sisarensa, orpo niinkuin hänkin, asui maalla tätinsä luona. Lapsuuskodissaan oli hän tätä pikkutyttöä, joka oli häntä paljon nuorempi, rakastanut veljen kaikella hellyydellä. Palatessaan Englantiin, näytti hän aivan unohtaneen sisarensa olemassaolon. Mutta kun täti kuoli, muistutti sisar itsestään liikuttavalla kirjeellä, jossa hän kaihoten valitti olevansa ilman kotia, ilman turvaa, ilman huolenpitäjää. Glyndon itki lukiessaan kirjeen ja odotti kärsimättömästi Adelan tuloa.
Tyttö oli silloin 18-vuotias, ja hänellä oli tyynen ja hiljaisen ulkokuoren alla paljon intoa ja romantiikkaa, samanlaista kuin veljelläkin oli ollut siinä iässä. Mutta tytön into oli paljon puhtaampi ja pysyi omissa rajoissaan, osaksi hänen siivon naisellisuutensa takia ja osaksi ankaran ja säännönomaisen kasvatuksen takia. Veljestään hän erosi varsinkin luonteensa arkuudessa, joka oli suurempi kuin hänen ikäisillään. Mutta itsehillinnän kautta hän tätä arkuutta salasi yhtä huolellisesti kuin sama arkuus taas salasi hänen tunteellista sydäntään.
Adela ei ollut kaunis, hänen kasvonsa ja vartalonsa todisti heikkoa terveyttä, ja liian herkkä hermosto teki hänet alttiiksi kaikille vaikutuksille, jotka myötätunnon voimalla häiritsivät hänen terveyttään. Muta koskei hän milloinkaan valittanut, ja koska hänen käytöksensä merkillinen tyyneys tuntui osottavan ihan tasapuolista mielentilaa, joka tavallisessa ihmisessä olisi merkinnyt välinpitämättömyyttä, niin senvuoksi hänen sielulliset kärsimyksensä olivat niin kauan pysyneet peitossa, ettei nyt enää ollut vaikeatakaan niitä salata. Vaikka, niinkuin sanoin, hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, olivat ne puoleensavetävät ja miellyttävät, ja sellainen hyväilevä hellyys ja lumous oli hänen hymyilyssään, liikkeissään ja halussaan lohduttaa, tasottaa ja olla mieliksi, että se koski sydämeen ja teki hänet rakastettavaksi, koska hän oli niin rakastava.
Sellainen oli se sisar, jota Glyndon niin kauan oli laiminlyönyt ja jonka hän nyt niin sydämellisesti otti vastaan taloonsa. Adela oli viettänyt monta vuotta itsekkään ja vaateliaan sukulaisen oikkujen orjana ja sairaanhoitajana. Uutta ja iloista oli hänelle sentähden veljensä hieno, jalo ja kunnioitettava rakkaus. Glyndon itsekin nautti luomastaan onnesta, hän vähitellen tottui pois muusta seurasta ja alkoi tuntea kodin viehätystä. Siksipä ei ollutkaan kumma, että tämä nuori tyttö, joka vielä oli aivan vapaa palavammasta rakkaudesta, keskitti kiitollisen hellyytensä armaaseen veljeen. Hänen päiväinen huolensa ja yöllinen unelmansa oli voida korvata veljensä hyvyyttä. Hän ylpeili veljensä lahjakkuudesta ja toivoi hänen menestystään: pieninkin seikka, joka veljeä saattoi huvittaa, kasvoi Adelan silmissä mitä vakavimmaksi elinkysymykseksi. Lyhyesti, kaiken kauansalatun intonsa, joka oli hänen ainoa ja vaarallinen perintönsä, hän tyhjensi tähän rakkautensa pyhään esineeseen.
Mutta mitä enemmän Glyndon alkoi karttaa noita kiihdytyksiä, joilla hän niin kauan oli koettanut viihdyttää mieltään ja tappaa aikaansa, sitä syvemmäksi ja pysyvämmäksi tuli hänen rauhaisten aikojensa synkkämielisyys. Varsinkin hän aina pelkäsi olla yksin, hän ei kärsinyt, että kumppaninsa oli poissa näkyvistä. Hän ratsasti sisarensa kanssa ja teki kävelymatkoja, ja nähtävästi oli hänelle aina suuri ponnistus viimeinkin mennä levolle, kun yö jo olisi öitsijöillekin ollut liian myöhäinen. Tämä synkkämielisyys ei ollut ainoastaan lievää melankoliaa eli alakuloisuutta, se oli paljon kiihkeämpi, melkein kuin epätoivo. Usein hiljaisuuden jälkeen, joka miltei muistutti kuolemaa — niin raskaalta, liikkumattomalta se tuntui — saattoi hän äkkiä hypähtää pystyyn ja hätäillen silmäillä ympärilleen — jäsenet väristen, huulet kalpeina, ohimot hien vallassa. Adela oli vakuutettu siitä, että joku salainen suru häntä vaivasi ja helposti voisi kuluttaa hänen terveytensä, ja sentähden hän luonnollisesti koetti olla hyvä lohduttaja. Hienolla huomaavaisuudellaan hän näki, ettei veli pitänyt siitä, jos hänen synkkiä tuuliaan pantiin merkille. Adela harjaantui senvuoksi tukahuttamaan pelkonsa ja tunteensa osotukset. Hän ei pyytänyt veljeään kertomaan, vaan koetti salaa voittaa hänen luottamuksensa, Vähitellen hän tunsi onnistuvansa. Glyndon oli niin tyystin kiinni omassa elämässään, ettei hän kyennyt tarkasti seuraamaan muita, hän piti tuota rakkauden nöyrää levollisuutta lujamielisyytenä, ja se häntä rauhotti. Lujamielisyyttä vaatii sairas mieli siltä, jolle se uskoo tautinsa. Ja kuinka vastustamaton on halu tyhjentää huolensa toiselle! Kuinka usein yksinäinen ajatteleekaan: "sydämeni varmaan pääsisi tuskastaan, jos voisin siitä kertoa jollekin." Glyndon tunsi, että nuoressa, kokemattomassa, ihanteellisessa Adelassa olisi sellainen sielu, joka voisi häntä ymmärtää paremmin kuin joku ankarampi ja käytännöllisempi ihminen. Mervale olisi pitänyt hänen paljastuksiaan mielipuolen houreina, ja useimmat ihmiset olisivat ainakin pitäneet niitä sairaloisina utukuvina ja harhanäkyinä. Siten Glyndon vähitellen valmistui siihen helpotukseen, jota hän ikävöi, ja tilaisuus kertomiseen saapui tällä tavalla:
Eräänä iltana heidän istuessaan yhdessä, Adela, joka oli perinyt vähäsen veljensä lahjoja, maalaili jotakin. Glyndon oli istunut mietteissään, mutta nousi äkkiä ja kietoi rakastavasti käsivartensa sisarensa vyötäreille, katsoen hänen olkansa yli. Pahastunut huudahdus pääsi häneltä, hän tempasi käteensä piirustuksen: "Mitä sinä teet? — kenen kuva tämä on?"
"Rakas Clarence, etkö muista alkuperäistä taulua? Tämä on jäljennös viisaan esi-isämme muotokuvasta, joka oli niin sinun näköisesi, kuten äitivainajamme oli tapana sanoa. Ajattelin, että sinua huvittaisi, jos koettaisin jäljentää sen muististani."
"Kirottu näköisyys", sanoi Glyndon synkästi. "Etkö arvaa syytä, miksi minä en tahtonut palata isänkotiimme? Sentähden että pelkäsin nähdä tuon muotokuvan! — sentähden että — sentähden — mutta anna anteeksi — minä pelotan sinua!"
"Ei, ei suinkaan, Clarence, sinä et koskaan pelota minua kun puhut, ainoastaan kun olet vaiti. Oi, jospa uskoisit minulle huolesi, oi, jospa antaisit minulle oikeuden kantaa surujasi, niinkuin niin mielelläni tahtoisin!"
Glyndon ei vastannut vaan asteli jonkun aikaa säännöttömin askelin edestakaisin huoneessa. Viimein hän pysähtyi ja katseli vakavasti sisartaan silmiin. "Niin, sinäkin olet hänen jälkeläisensä, sinäkin tiedät, että sellaisia miehiä on elänyt ja kärsinyt, sinä et minua pilkkaa, etkä epäile sanojani. Kuuntele! — mikä ääni se on?"
"Ainoastaan tuuli katolla, Clarence, ainoastaan tuuli."
"Anna minulle kätesi, anna minun tuntea sen elävää kosketusta, ja kun minä olen sinulle kertonut, niin älä koskaan enää mainitse sanaakaan siitä kertomuksesta. Pidä se kaikilta salassa — vanno, että se tulee meidän kerallamme kuolemaan — meidän onnettoman suvun viimeisten jälkeläisten kanssa!"
"En koskaan minä petä luottamustasi — minä vannon — en koskaan!" sanoi Adela vakaasti ja vetäytyi lähemmälle veljeään. Se mikä ehkä kirjotettuna ja epäileväisille, uskottomille kerrottuna, voi tuntua kylmältä ja pelottomalta, vaikutti aivan toisella lailla, kun nuo kalpeat huulet siitä puhuivat, kärsimyksen vakuuttavalla ja kauhistuttavalla totisuudella. Paljon hän kyllä salasi, paljon hän tahallaan lievensi, mutta niin paljon hän kertoi, että tarinansa kävi ymmärrettäväksi ja selväksi vapisevalle ja kalpealle kuuntelijalle. "Päivänkoitteessa", sanoi hän, "lähdin tuosta onnettomasta asunnosta. Yksi toivo minulla vielä oli — tahdoin etsiä Mejnouria läpi koko maailman. Tahdoin pakottaa häntä saattamaan lepoon sen peikon, joka sieluani vainosi. Tällä aikomuksella matkustin kaupungista kaupunkiin. Panin Italian poliisien avulla toimeen mitä tarkimpia etsiskelyjä. Turvauduin itse Rooman inkvisitsionin palveluksiin. Olihan se äskettäin osottanut vanhaa valtaansa Cagliostroa vastaan, joka oli paljon vaarattomampi. Kaikki turhaan, ei jälkeäkään hänestä voitu löytää."
"Minä en ollut yksin, Adela." Tässä Glyndon hetkeksi pysähtyi puheessaan ikäänkuin hämmentyneenä, sillä ei tarvinne mainitakaan, että hän kertomuksessaan ainoastaan sivumennen oli viitannut Fillideen, jonka lukija voi arvata hänen seuralaisekseen. "Minä en ollut yksin, mutta vaellusteni kumppanina ei ollut sellainen, johon sielullani olisin voinut luottaa — uskollinen ja rakastava kyllä, mutta ilman kasvatusta, ilman kykyä minua ymmärtämään, ainoastaan luonnollisten vaistojen hallitsema eikä harjotetun järjen. Hän oli sellainen, johon sydän saattoi nojautua huolettomina hetkinä, mutta ymmärryksellä ei ollut hänen kanssaan paljon yhteistä eikä hätääntynyt henki häneltä voinut neuvoa kysyä. Mutta tämän henkilön seurassa ei hirviö minua häirinnyt.
"Anna minun tarkemmin kuvata, minkälaisissa tilaisuuksissa se saapui. Karkeissa kiihotuksissa, jokapäiväisessä elämässä, hurjassa mellastelussa, tai eläimellisen tylsässä välinpitämättömyydessä sen silmiä ei näkynyt, sen kuiskaus ei kuulunut. Mutta aina kun sielu tahtoi korkeampaa tavotella, kun mielikuvitus syttyi ja kun oikean päämäärämme tietoisuus saattoi taistelemaan sitä arvotonta elämää vastaan, jota vietin, silloin — Adela, silloin se kyyristyi sivulleni keskipäivän valossa tai yöllä istui vuoteeni vieressä — mustana peikkona, joka pimeässäkin näkyi. Jos jumalallisissa taidekokoelmissa nuoruuteni unelmat herättivät muinoisen kilpailuhalun — tai jos käännyin viisasten ajatuksia tutkimaan — jos suurten miesten esimerkki, jos viisasten keskustelu herätti vaiennetun järjen toimintaan, niin paha henki oli luonani kuin kutsuttuna. Viimein eräänä iltana Genuassa, johon olin saapunut mystikkoa hakiessani, hän äkkiä, kun vähimmin odotin häntä näkeväni, seisoi edessäni. Oli karnevaalin aika. Se oli tuollainen äänekäs hurja puolihullu näytelmä — älä kutsu sitä huviksi — joka muistuttaa pakanallisia saturnaalioita[59] keskellä kristillistä juhlaa. Tanssiin väsyneenä olin astunut huoneeseen, jossa istui useita juhlijoita, juoden, laulaen, hoilaten, ja kun he merkillisissä puvuissaan ja ilkeissä naamareissaan elämöivät, näyttivät he tuskin inhimillisiltä. Minä asetuin heidän keskelleen ja tuollaisessa kamalassa mielenkiihotuksessa, josta onnelliset ihmiset eivät tiedä mitään, olin pian yksi hurjimpia. Keskustelu kääntyi Ranskan vallankumoukseen, jolla aina oli minuun ollut merkillinen viehätys. Naamiot puhuivat tuhatvuotisesta valtakunnasta, jonka vallankumous oli tuova maan päälle, eivätkä niinkuin filosofit ihastelleet valon tuloa vaan niinkuin rosvot riemuitsivat lain tyhjäksi tulemisesta. En tiedä kuinka kävi, vaan heidän vallaton puheensa tarttui minuun, ja kun aina halusin olla joukossa etumaisena, olin pian muita äänekkäämpi huutamassa ylistystä vapaudelle, jonka tulisi käsittää kaikki maapallon kansat — vapaudelle, joka koskisi koko lainsäädäntöä ja myöskin kotielämää — vapaudelle kaikista kahleista, joita ihmiset ovat itselleen takoneet. Keskellä näitä suuria sanoja kuiskasi yksi naamioista minulle:
"'Ota vaarin, joku kuuntelee, hän näyttää urkkijalta.'
"Silmäni seurasivat hänen silmiään ja huomasin miehen, joka ei ottanut osaa keskusteluun mutta jonka katse oli minuun kiinnitetty. Hän oli valepuvussa niinkuin muutkin, mutta huomasin yleisistä kuiskeista, ettei kukaan ollut nähnyt hänen astuvan sisään. Hänen vaitiolonsa, hänen tarkkaavaisuutensa oli nostanut muiden pelon mutta minua se vaan enemmän kiihdytti. Innostuneena asiaani jatkoin sitä edelleen, välittämättä muiden viittauksista, ja käännyin tuon vaiteliaan naamion puoleen, joka istui yksin, ryhmästä erillään, enkä huomannut, että toinen toisensa jälkeen hurjastelijoista hiipi pois, niin että viimein minä ja hiljainen kuuntelija jäimme kahden, kunnes pysähtyen kuumeisesta ja kiihkeästä sanatulvastani, virkoin:
"'Ja te, signor, mitä te arvelette tästä kultaisesta ajasta? Ei mitään mielipiteen rajotuksia, veljeys ilman kateutta, rakkaus ilman orjuutta —'
"'Ja elämä ilman 'Jumalaa', lisäsi naamio, kun minä etsin uusia vertauksia.
"Tuon tutun äänen-kaiku käänsi ajatusteni virran. Hypähdin eteenpäin ja huusin:
"'Petturi tai perkele, viimeinkin sinut tapasin!'
"Olento nousi, kun lähestyin, nosti naamion ja näytti Mejnourin kasvot. Hänen kiinteä katseensa, mahtava vartalonsa kammotti ja piti minua loitolla. Seisoin maahan naulittuna.
"'Niin', sanoi hän juhlallisesti, 'me tapaamme toisemme ja tätä tapaamista olen minäkin etsinyt. Kuinka olet seurannut neuvojani? Näitäkö näytelmiä etsii Rauhantieteen seuraaja päästäkseen aavemaisen vihollisensa käsistä? Nuoko ajatukset, jotka lausuit — ajatukset, jotka tahtoisivat maailmankaikkeudesta pyyhkäistä pois kaiken järjestyksen — nuoko vastaavat viisaan toiveita, viisaan joka tahtoo kohota ikuisten sfäärien sopusointuun?'
"'Se on sinun vikasi — sinun' huudahdin minä. 'Karkota aave! Ota pois sielustani tämä kuluttava painajainen!'
"Mejnour katseli minua hetken aikaa kylmällä ja ivallisella ylenkatseella, joka herätti pelkoani ja vihaani, ja vastasi:
"'Ei, sinä omien aistimiesi uhri! Ei, sinun täytyy tyystin ja tarkalleen kokea ne harhat, joihin tieto ilman uskoa kiipee Titaanien tavoin.[60] Sinä himoitset tätä tuhatvuotista valtakuntaa — sinä saat sen nähdä! Sinä saat olla yksi osanottaja Valon ja Järjen valtakunnassa. Minä näen, kun puhun, sivullasi sen haamun jota pakenet — se astuu tiellesi — sillä on vielä valta sinuun — valta, jolle minäkään en mitään mahda. Toivotun vallankumouksesi viimeisinä päivinä, keskellä raunioita sen järjestyksen, jota sortona kiroot, etsi kohtalosi täyttymistä ja odota parannustasi.'
"Sillä hetkellä joukko naamioituja, räyhääviä, päihtyneitä, hoipertelevia töytäsi huoneeseen ja erotti minut mystikosta. Tunkeuduin heidän välistään ja etsin häntä kaikkialta mutta turhaan. Kaikki etsimiseni seuraavanakin päivänä oli yhtä hyödytöntä. Viikkoja käytin samaan tarkotukseen — ei jälkeäkään Mejnourista ollut löydettävissä. Väsyneenä petollisiin nautintoihin, ansaittujen moitteitten satuttamana kauhistuin Mejnourin ennustamaa näytelmää, jossa minun muka piti etsiä vapautustani, ja niin tulin viimein siihen päätökseen, että syntymämaani terveellisessä ilmapiirissä, sen järjestetyssä toimeliaisuudessa voisin työnteolla vapautua painajaisestani. Jätin kaiken, missä siihen asti olin riippunut kiinni, ja tulin tänne. Keskellä voitonhimoisia suunnitelmia ja itsekkäitä yrityksiä tunsin samaa huojennusta kuin juomingeissa ja hurjasteluissa. Haamu pysyi näkymättömänä, mutta nämä toimet tulivat pian minulle yhtä vastenmielisiksi kuin muut. Aina vaan tunsin, että olin syntynyt johonkin jalompaan kuin voittoa himoitsemaan — tunsin, että elämän voi tehdä yhtä arvottomaksi ja sielun yhtä alhaiseksi jäätävä ahneus kuin muut äänekkäämmät himot. Korkeampi pyrkimys ei koskaan jättänyt minua rauhaan.
"Mutta, mutta", jatkoi Glyndon, kalvennein huulin ja näkyvin väristyksin, "joka kerran kun yritin nousta korkeampaan elämään, tuli kauhea haamu. Se irvisti vieressäni maalaustelineeni luona. Runoilijoiden ja viisasten kirjojen edessä se seisoi polttavin silmin yön hiljaisuudessa, ja minä olin kuulevinani sen kuiskaavan kauheista viekotuksista, joita ei voi sanoin kertoa." Hän pysähtyi ja otsalla oli hikihelmet.
"Mutta minä", sanoi Adela hilliten pelkoaan ja kietoen käsivartensa veljen ympärille, "minä tästälähin tahdon elää ainoastaan sinua varten. Ja tässä rakkaudessa, joka on niin puhdas ja pyhä, tulee sinun pelkosi haihtumaan."
"Ei, ei!" huudahti Glyndon riuhtautuen irti. "Pahin on vielä sanomatta. Sen jälkeen kun sinä olet ollut täällä — senjälkeen kun vakavasti ja päättävästi olen pysynyt poissa kaikista toimista ja paikoista, joissa tämä yliluonnollinen vihollinen minua ei häirinnyt, niin minä, — olen — oi taivas! armoa! armoa! Tuossa se seisoo — tuossa sivullasi — tuossa — tuossa!" ja tajuttomana hän putosi lattialle.