V LUKU.
"Vaan ihmeisesti valtasi se minut tänä yönä.
Jo jäseneni olivat kuin kuolon vallassa".
Uhland.
Kuume piti Glyndonin monta päivää vuoteen omana tajuttomana ja hourivana. Kun hän enemmän Adelan huolenpidon kuin lääkärien taidon kautta viimein palasi tajuihinsa, pelästyi hän sanomattomasti sisarensa muuttuneesta ulkonäöstä. Ensin hän lohdutti itseään sillä, että Adela ehkä oli liiaksi kärsinyt valvomisesta ja että hän palaisi entiselleen samalla kuin sairaskin. Mutta pian hän näki tuskalla sekä katumuksella, että sisaren tauti oli syvällä — syvemmällä kuin lääketaito kaikkine rohtoinensa ulottui. Adelan mielikuvitus, miltei yhtä eloisa kuin Glyndonin, oli saanut ankaran täräyksen veljensä kummallisista tunnustuksista ja kuumeisista houreista. Vähä väliä oli Glyndon huutanut: "Se on siinä, siinä sinun vieressäsi, sisareni!" Glyndon oli siirtänyt sisarensa mielikuvitukseen sen kauhean haamun, joka oli hänen kirouksensa. Glyndon tämän huomasi, ei Adelan sanoista vaan hänen vaitiolostaan — hän näki, kuinka Adela yhtäkkiä saattoi hätkähtää, kuinka hän ei uskaltanut katsoa taakseen. Katkerasti hän katui tunnustustaan — katkerasti hän tunsi, ettei omien kärsimystensä ja inhimillisen myötätunnon välille saattanut syntyä mitään kaunista ja pyhää yhteyttä. Turhaan hän koetti peräyttää sanansa — saada tehty tekemättömäksi — selittää kaikki vain kuumeisten aivojen kuvitteluksi.
Urhoollinen ja jalo oli tämä itsensä kieltäminen, sillä usein samalla kun hän näin puhui, näki hän tuon hirviön lyyhistyvän sisaren viereen ja tuijottavan häntä, joka kielsi sen olemassaolon. Mutta vielä enemmän, jos mahdollista, kuin Adelan kuihtunut muoto ja vapisevat liikkeet häntä puistatti sisaren rakkauden muutos; sen tilalle oli syntynyt luonnonomainen kammo. Adela kalpeni, jos veli häntä lähestyi, vapisi, jos tämä otti häntä kädestä. Muusta maailmasta he olivat erotettuja ja kauhean muiston kuilu nyt lisäksi ammotti veljen ja sisaren välillä. Glyndon ei kauemmin kärsinyt katsella sitä olentoa, jonka elämän hän oli omallaan katkeroittanut. Hän esitti joitakin tekosyitä lähteäkseen pois ja väänteli itseään nähdessään, että niihin halukkaasti suostuttiin. Ensimäinen ilonsäde, jonka hän oli tuon onnettoman yön jälkeen nähnyt Adelan kasvoilla, näkyi silloin, kun hän sanoi "hyvästi." Muutamia viikkoja hän retkeili Skotlannin autioimmissa vuoristoissa, mutta maisemat, jotka muuten luovat taiteilijoita, olivat hänen veristyneille silmilleen vastenmielisiä. Kirje kutsui häntä takaisin Lontooseen uuden tuskan ja pelon siivillä. Hän tapasi sisarensa sellaisessa mielen- ja ruumiintilassa, joka kävi yli pahimpienkin aavistusten.
Adelan poissaoleva katse ja eloton asento kauhistutti häntä. Se oli niinkuin jonkun, joka on nähnyt Medusan pään[61] ja vastustamatta tuntenut ihmillisen muotonsa vähitellen kovettuvan kuvapatsaaksi. Se ei ollut houretta, ei mielipuolisuutta — se oli hajamielisyys, hervottomuus, tylsyys, valveinen uni. Ainoastaan silloin kun ilta läheni kello yhtätoista — sitä kellonlyömää, jolloin Glyndon oli lopettanut kertomuksensa — tuli Adela levottomaksi, hätäiseksi. Silloin hänen huulensa liikkuivat, hän väänteli käsiään, hän katseli ympärilleen sanomattoman avunpyynnön katseella. Ja äkkiä, kun kello löi, putosi hän maahan huutaen, kylmänä ja elottomana. Vaikeasti ja vasta mitä hartaimpien rukousten jälkeen vastasi hän Glyndonin tuskaisiin kysymyksiin. Viimein hän tunnusti, että sillä hetkellä ja ainoastaan sillä hetkellä hän missä paikassa ja missä toimissa olikaan, aina näki selvästi vanhan akan haamun, joka kolmasti koputettuaan ovelle astui sisään ja laahautui hänen luokseen, kasvot hirmuisen vihan ja koston vääristäminä, ja laski jäiset sormensa hänen otsalleen. Sillä hetkellä — selitti hän — meni hän tainnoksiin ja heräsi taas ainoastaan odottamaan aaveen uutta tuloa jännityksellä, joka jääti veren suonissa.
Lääkäri, joka oli kutsuttu paikalle ennen Glyndonin palausta ja joka kirjeellä oli Glyndonin kutsunut Lontooseen, oli tavallinen tohtori. Hän ei ymmärtänyt tapausta ja kehotti hätäisesti kysymään jonkun kokeneemman neuvoa. Clarence kutsui erään lääketieteen etevimpiä edustajia ja kertoi hänelle sisarensa näköharhasta. Lääkäri kuunteli tarkkaavasti ja näytti kyllä toivovan parantumista. Hän tuli taloon kaksi tuntia ennen sitä hetkeä, jota potilas niin pelkäsi. Salaa oli hän siirtänyt kellot puolen tuntia edelle, Adelan ja hänen veljensäkään tietämättä. Hänellä oli erinomainen seurustelutaito ja hän osasi ylenmäärin huvittaa kertomuksillaan ja kaskuillaan. Ensimäiseksi hän antoi sairaalle helpottavan juoman, jonka hän vakuutti varmasti poistavan kuvittelut. Hänen luottavainen äänensä herätti potilaan toivon — ja hän vielä jatkoi huomion herättämistä ja hervottomuuden karkottamista. Leikinlaskullaan ja naurullaan hän pani ajan nopeasti kulumaan. Kello löi yksitoista. "Iloitse veljeni!" huusi Adela heittäytyen veljensä syliin, "hetki on mennyt." Ja sitten, ikäänkuin lumouksesta päästen hän sai takaisin entistä suuremman iloisuuden. "Ah, Clarence", hän kuiskasi, "anna anteeksi, että taannoin sinut hylkäsin — anna anteeksi, että pelkäsin sinua. Minä tulen elämään — minä tulen elämään! — jotta taas vuorostani karkottaisin aaveen, joka veljeäni vaivaa!" Ja Clarence hymyili ja pyyhki pois kyyneleet polttavista silmistään. Lääkäri alotti taas kaskujaan kertomaan. Keskellä naurunpuuskauksia, jotka valtasivat sekä veljen että sisaren, Glyndon äkkiä näki Adelan kasvoilla saman pelokkaan ilmeen, saman hätäisen katseen, saman kammottavan tuijotuksen jonka hän oli nähnyt edellisenä iltana. Hän nousi ja lähestyi sisartaan. Adela hypähti ylös. "Katso — katso — katso!" hän huudahti. "Se tulee! Pelasta minut — pelasta minut!" ja hän putosi lattialle ankarissa kouristuksissa, kun kello, joka turhaan oli salaa siirretty eteenpäin, löi puoli kaksitoista.
Lääkäri nosti hänet käsivarsilleen.
"Pahin pelkoni on saanut vahvistusta", hän sanoi totisena, "hänellä on kaatuvatauti".[62]
Seuraavana iltana samalla tunnilla Adela kuoli.