VI LUKU.
"Laki, jonka valta teitä pelottaa, pitää kättään päänne päälle; se on lyövä teidät kaikki, ihmiskunta tarvitsee tätä esimerkkiä."
Couthon.
"Oi, ilo ilo! sinä olet tullut taas. Tässähän on kätesi — tässä huulesi. Sano, ettet minua hylännyt toisen rakkauden tähden, sano se uudelleen — sano se aina — ja minä annan sinulle anteeksi kaiken muun!"
"Sinä siis olet minua surrut?
"Surrut! — ja sinä olit niin julmakin, että jätit minulle kultaa — tuossa se on — tuossa — koskemattomana."
"Rakas luonnon lapsi! Kuinka sitten tässä vieraassa Marseillen kaupungissa, olet saanut leipää ja suojaa?"
"Kunniallisesti, sieluni sielu! kunniallisesti, mutta kuitenkin niillä kasvoilla, joita kerran pidit niin kauniina: vieläkö niin pidät nyt?"
"Pidin Fillide, kauniimpina kuin koskaan. Mutta mitä tarkotat?"
"Täällä on eräs taiteilija, suuri mies, Pariisin etevimpiä miehiä, en tiedä, miksi he häntä kutsuvat, mutta hän hallitsee kaikkea täällä — elämää ja kuolemaa. Hän on maksanut minulle paljon siitä vaan, että istun hänen mallinaan. Siitä tulee maalaus, jonka hän lahjottaa kansalle, sillä hän maalaa ainoastaan kunniaa varten. Ajattele Fillidesi tulevaa mainetta!" Ja tytön villit silmät säkenöivät, hänen turhamaisuutensa oli herännyt. "Ja hän olisi minut nainut, jos olisin tahtonut, eronnut vaimostaan minun tähteni! Mutta minä odotin sinua, kiittämätöntä."
Kuului koputus ovella — mies astui sisään.
"Nicot!"
"Ah, Glyndon! — vai niin — tervetuloa! Mitä! sinäkö olet kilpailijani toisen kerran. Mutta Jean Nicot ei kanna kaunaa. Hyve on unelmani — maani on lemmittyni. Palvele minun maatani, kansalainen, ja minä annan anteeksi sinulle tämän kaunottaren suosion. Olkoon menneeksi, olkoon menneeksi!"
Mutta maalarin puhuessa kuului laulua kadulta — marseljeesin tuliset säveleet. Siellä oli joukko — kansan paljous — kulkemassa asein ja lipuin, innostuksin ja lauluin — lauluin ja innostuksin, lipuin ja asein. Ja kuka olisi voinut ajatella, että tämä sotainen liike ei ollut taistelua vihollista vastaan vaan verilöylyä — ranskalaiset ranskalaisia vastaan? Sillä Marseillessa on kaksi puoluetta ja paljon työtä Jaakko Pyövelillä. Mutta tätä englantilainen, vastatullut, muukalainen, ei vielä ymmärtänyt. Hän ei muuta huomannut kuin laulun, innostuksen, aseet ja liput, jotka aurinkoa kohti kohottivat ylpeän valheen: "Ylös, Ranskan kansa, sortajiasi vastaan!"
Onnettoman vaeltajan synkkä katsanto vilkastui; hän katsoi akkunasta joukkoa, mikä alhaalla marssi liehuvin lipuin. He hurrasivat nähdessään isänmaanystävän Nicotin, vapauden ja säälimättömän Hébertin puoltajan, seisovan akkunassa muukalaisen sivulla.
"Ah, hurratkaa vielä", huusi Nicot, "tervehtikää englantilaista, joka luopuu Pitteistään ja Coburgeistaan tullakseen Vapauden ja Ranskan kansalaiseksi!"
Tuhannet äänet täyttivät ilman ja marseljeesin sävelet nousivat taas majesteetillisina.
"Hyvä, ja jospa näiden korkeiden toiveiden luona ja tämän jalon kansan keskuudessa haamukin häviäisi ja parannus saapuisi!" mutisi Glyndon ja hän oli taas tuntevinaan elonnesteen suonissaan virtaavan.
"Sinä tulet yhdeksi konventin jäseneksi Painen ja Clootzin keralla[63] — minä toimitan sen kaiken sinulle!" huusi Nicot, taputtaen häntä olalle, "ja Parisi — —"
"Ah, jospa vaan saisin nähdä Parisin!" huusi Fillide iloisesti. Iloisesti! koko tämä aika, kaupunki, ilmapiiri oli iloa täynnä — paitsi missä kuulumaton tuskanitku ja murhanhuuto taivaaseen nousi. Lepää rauhassa haudassasi, kylmä Adela! Ilo, ilo! Ihmisyyden riemujuhlassa lakatkoot kaikki yksityiset surut. Katso, hurja merenkulkija, suuri pyörre vetää sinut kitaansa. Siinä ei löydy yksilöä. Kaikki kappaleet ovat kokonaisuutta. Avaa porttisi, kaunis Parisi, uudelle kansalaiselle. Ottakaa riveihinne, rakkaat tasavaltalaiset, uusi vapauden, järjen ja ihmiskunnan puolustaja! "Mejnour oli oikeassa, hyveen ja urhouden ilmapiirissä, kunniakkaassa taistelussa ihmissuvun puolesta on haamu jälleen vaipuva siihen pimeyteen, mistä se tulikin."
Ja Nicotin kimakka ääni ylisti häntä, ja laiha Robespierre — "tasavallan soihtu, pylväs ja kulmakivi"[64] — hymyili hänelle pahaenteisesti veristyneine silmineen, ja Fillide painoi häntä intohimoisesti hellään syliinsä. Ja hänen noustessaan ja istuessaan, kansankokouksessa tai yöllisellä vuoteellaan, tuo Nimetön, vaikkei hän sitä nähnyt, johti häntä pirullisilla silmillään siihen mereen, jonka aallot ovat verihyytelöä.