IX LUKU.
"Koskei hän tahtonut, että hänen ratsunsa (hippogryyfi) enää korkeuksia kiitelisi, sitoi hän sen meren rannikolle vihreään myrttiin laakeripuun ja pinjapuun väliin."
Orl. Fur. VI, 23.
Oi soittaja! oletko nyt onnellinen? Sinä olet päässyt entiselle paikallesi soittokuntaan — uskollisella viululla on osansa riemuvoitossa. Sinun mestariteoksesi nyt kaikuu korvissasi — sinun tyttäresi nyt täyttää näyttämön, ja kun soitto ja näyttelijä näin ovat yhtyneinä, koskee kättentaputus kumpaakin. Sinulle annetaan tietä soittokunnassa — ei enää isketä silmää ja hymyillä, kun sinä ylpeällä rakkaudella hyväilet "kumppaniasi", joka valittaa ja itkee ja nuhtelee ja voihkii sinun säälimättömässä kädessäsi. Nyt ne ymmärtävät, kuinka epäsääntöinen aina on todellisen neron sopusuhta. Kuukin tulee ihmisille loistavaksi pintansa epätasaisuuksien vuoksi. Giovanni Paisiello, kapellimestari, jos sinun lempeä sielusi voisi tuntea kateutta, niin pitäisi sinun sairastua nähdessäsi Elfridasi ja Pinosi syrjäytettävän ja koko Napolin kiihkoisena kääntyvän Sireenin puoleen, jonka runopoljennolle sinä niin surkutellen pudistit jaloa päätäsi!
Mutta sinä, Paisiello, tiedät, että uudella on aikansa ja lohdutat itseäsi sillä, että sinun Elfridasi elää ainiaan. Kenties se on erehdys, mutta sellaisilla erehdyksillä voittaa nero kateuden. "Ollaksesi kuolematon", sanoi Schiller, "elä kokonaisuudessa!" Ollaksesi hetkeä vahvempi, elä omassa arvontunnossa.
Kuulijakunta olisi nyt mielellään kuunnellut noita sivusoittoja ja jousenlentoja, joille ennen aina vihellettiin. Eipä niitä! — Pisani on kaksi kolmasosaa elämässään tehnyt hiljaista työtä mestariteostaan valmistellen: siihen ei ole mitään lisättävää, vaikka hän usein onkin koettanut parantaa muiden mestariteoksia. Eikö tämä ole yleinen ilmiö? Pikkumainen kriitikko arvostellessaan jotakin taideteosta sanoo: "tuossa vika ja tuossa vika"; "tuo olisi pitänyt olla toisin — tuo olisi pitänyt jättää." Niin, jos hänellä on viulunjousi kädessään, vinguttaa hän ilmoille sen lemmon toisintoja. Mutta istukoon hän itse säveltämään joskus! Silloin hän ei näe mitään, jota toisinnoilla parannettaisiin. Joka mies voi silloin hillitä soittokonettaan, kun on käsillä hänen oma tekeleensä, sillä sivusoitoista silloin olisi hukka.
Ja Viola on Napolin epäjumala — sen puheenaihe. Hän on seuramaailman hemmoteltu ruhtinatar. Helppoa lienee turmella hänen näyttelemistään — mutta tuleeko hänen luontonsakin turmelluksi? Ei, sitä en luule. Tuolla kotonaan hän on hyvä ja vaatimaton — siellä etehisen päivänverhon alla hän istuu hiljaa, aavistuksin aateskellen. Kuinka usein, väärärunkoinen puu, hän katsookaan sinun vihreitä oksiasi; kuinka usein, niinkuin sinä, hän unelmissaan ja kuvitteluissaan ponnistelee valoa kohti — joka ei ole näyttämön keinotekoista valoa. Lapsi rukka! tyydy lamppuihisi! Kynttilänpätkä on taloutta varten hyödyllisempi kuin tähtien valo.
Viikkoja meni eikä muukalainen palannut; kuukausia kului eikä hänen surunennustuksensa täyttynyt. Mutta eräänä iltana Pisani sairastui. Menestys oli kauan hylätylle säveltäjälle hankkinut vaativia pyyntöjä ja tilauksia konsertteja ja sonaateja varten. Hän oli työskennellyt muutamia viikkoja yötä päivää yhtä kappaletta valmistellen, jossa hän toivoi kunnostautuvansa. Hän valitsi niinkuin tavallisesti yhden noita näöltään sopimattomia aineita, joiden sovittamisesta omaan taidealaansa hän ylpeili — kauhean legendan Filomelan muuttumisesta.[19] Soiton kuvanäytelmä alkoi iloisen juhlan kuvauksella. Trakian hallitsija pitää juhla-aterian: äkkinäinen epäsointu murtautuu iloisiin säveleihin — viulunkieli tuntuu kauhusta kiljahtavan. Kuningas saa tietää, että hänen poikansa on murhattu kostonhaluisten sisarten käsissä. Nopeasti riehuvat äänet pelon, kauhun, raivon ja inhon kautta. Isä ajaa sisaria takaa. Kuule! mikä muuttaa kauhun — epäsoinnun — tuoksi pitkäksi hopeiseksi kaihosävelmäksi? Muutos on tapahtunut ja Filomela, joka nyt on satakieli, kaiuttaa myrtinoksalta täyteläisiä, soinnukkaita, voittavia säveleitä, jotka ainiaan kertovat maailmalle vääryyksistä ja kärsimyksistä.
Nyt juuri keskellä tätä mutkikasta ja vaikeata yritystä liiaksi rasittuneen soittajan terveys äkkiä murtui, kiihtynyt kun hän oli viimeisestä voitostaan ja uudesta hankkeestaan. Yöllä hän sairastui. Aamulla ilmotti lääkäri, että hänen tautinsa oli paha tarttuvainen kuume. Hänen vaimonsa ja Viola vuorottelivat hellästi häntä hoidellen, mutta pian jäi tämä toimi yksin viimemainitulle. Signora (rouva) Pisani sai tartunnan ja oli muutamassa tunnissa vielä pelottavammassa tilassa kuin hänen miehensä. Napolilaiset, niinkuin yleensä lämpimien maitten asukkaat, tahtovat tulla itsekkäiksi ja karkeiksi pelätessään tarttuvia tauteja. Itse Gionetta oli olevinaan kipeä välttääkseen sairashuonetta. Koko tuo rakkauden ja surun täyttämä työ tuli Violan osalle. Se oli kauhea koetus — kiiruhdan yli yksityiskohtien. Vaimo kuoli ensiksi!
Eräänä päivänä, vähän ennen auringonlaskua, Pisani heräsi puolittain vapautuneena siitä hourailusta, mikä pieniä väliaikoja lukematta oli häntä vaivannut sairautensa ensi päivästä asti. Katsoen ympärilleen sameilla heikoilla silmillään hän tunsi Violan ja hymyili. Hän sopersi tyttärensä nimeä nousten istualleen ja ojentaen käsivartensa. Viola vaipui hänen rinnoilleen ja oli tukahuttaa häntä kyyneleillään.
"Mutta äitisi", sanoi sairas. "Nukkuuko hän?"
"Hän nukkuu — ah, nukkuu!" ja kyyneleet vuosivat virtanaan.
"Minä luulin — eh! En tiedä mitä luulin. Mutta älä itke — minä tulen nyt terveeksi — aivan terveeksi. Äitisi tulee luokseni, kun hän herää — eikö niin?"
Viola ei voinut puhua vaan hän puuhasi valmistaakseen rauhottavaa lääkettä, jota oli käsketty antaa sairaalle, niin pian kuin hourailu lakkaisi. Lääkäri oli myöskin pyytänyt, että häntä kohta lähetettäisiin noutamaan, kun niin tärkeä käänne tapahtuisi.
Viola meni ovelle ja huusi vaimoa, joka Gionettan teeskennellyn sairauden aikana oli hankittu hänen tilalleen, mutta palkkavaimo ei vastannut. Viola juoksi läpi huoneiden häntä etsien — turhaan; hän oli saanut päähänsä Gionettan pelon ja hävinnyt. Mitä oli tehtävä? Asia oli kiireellinen — lääkäri oli selittänyt, ettei hetkeäkään saisi viivyttää hänen kutsumistaan paikalle. Violan täytyi jättää isänsä — täytyi lähteä itse! Hän hiipi varpaillaan huoneeseen — rauhotusjuoma oli jo tehnyt siunattua työtään — potilaan silmät olivat kiinni ja hän hengitti säännöllisesti niinkuin nukkuva. Viola veti huntunsa kasvoilleen ja kiiruhti talosta.
Mutta rauhottava lääke ei ollut tehnyt sitä vaikutusta kuin näytti; terveellisen unen sijasta se oli saanut aikaan jonkunlaisen keveän horroksen, jossa mieli luonnottoman rauhattomana harhailee tavallisilla aloillaan, viipyen vanhoissa tutuissa tunteissaan ja ajatuksissaan. Se ei ollut unta — se ei ollut hourettakaan; se oli samanlaista univalvomista, jota ooppiumi usein synnyttää, jolloin joka hermo on sykähtelevän eloisa ja saa aikaan vastaavan toimeliaisuuden ruumiissa, jolle se antaa väärän ja kuumeentapaisen eloisuuden. Pisanilta puuttui jotakin — tuskin hän itsekään tiesi mitä; siinä oli yhtyneenä ne kaksi tarvetta, jotka hänen sieluelämälleen olivat tähdellisimmät — hänen vaimonsa ääni ja kumppanin kosketus. Hän nousi — lähti vuoteestaan — otti päälleen vanhan pitkän takkinsa, jota hän oli tottunut pitämään säveltäessään. Hän hymyili tyytyväisesti, kun pukuun liittyvät ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Horjuvasti hän käveli huoneen poikki ja astui pienempään viereiseen kamariin, missä hänen vaimonsa oli ollut tapana valvoa useammin kuin nukkua, kun tauti piti häntä poissa puolisonsa vierestä. Huone oli autio ja tyhjä. Hän katseli ympärilleen miettivästi ja mutisi jotakin itsekseen, asteli sitten kuulumattomin askelin järjestään äänettömän talon kaikkien huoneitten läpi, toisen toisensa jälkeen.
Viimeiseksi hän tuli siihen huoneeseen, missä vanha Gionetta — omasta turvallisuudestaan ainakin jollei muusta huolissaan — oleskeli, talon äärimmäisessä päässä tartunnasta kaukana. Kun hän haamusti sisään, kalpeana, taudin murtamana, tuijottavissa silmissään rauhaton, hätäinen, etsivä katse — niin vanha nainen päästi kiljahduksen ja lankesi hänen jalkoihinsa. Hän kumartui vaimon ylitse, piteli laihoilla käsillään poiskäännettyjä kasvoja, pudisti päätään ja sanoi ontolla äänellä:
"En voi löytää heitä; missä he ovat?"
"Kutka, isäntä hyvä? Oi säälikää itseänne, ne eivät ole täällä. Siunatut pyhimykset! tämä on kamalata: hän on koskenut minuun: minä olen kuollut!"
"Kuollut! Kuka on kuollut? Onko joku kuollut?"
"Voi älkää puhuko noin; tiedättehän te hyvin: emäntä parka — hän sai teistä kuumeen; se on niin tarttuvaista, että se voisi tappaa koko kaupungin. Pyhä Gennaro, varjele minua! Emäntä raukka — hän kuoli — ja haudattiin; ja minä, teidän uskollinen Gionettanne, voi minua! Menkää — menkää ta-ta-takaisin vuoteeseen, rakas isäntä — menkää!"
Soittaja raukka seisoi kotvan aikaa mykkänä ja liikkumattomana, sitten kävi vavahdus hänen ruumiinsa lävitse, hän kääntyi ja liukui takaisin, äänettömästi, haamun tavalla niinkuin hän oli tullutkin. Hän tuli siihen huoneeseen, missä hänen tapansa oli tehdä sävellyksiään — missä hänen vaimonsa suloisessa kärsivällisyydessään niin usein oli istunut hänen vierellään kiitellen ja mielistellen, kun muu maailma ainoastaan nauroi ja ivasi. Yhdessä nurkassa löysi hän laakeriseppeleen, jonka vaimo oli laskenut hänen otsalleen tuona onnellisena maineen ja riemun iltana, ja lähellä sitä makasi laatikossaan laiminlyöty soittokone.
Viola ei ollut kauan poissa; hän oli tavannut lääkärin ja saanut hänen mukaansa. Lähestyessään he kuulivat sisältä läpitunkevan, sydäntä vihlovan säveleen; se ei tuntunut tulevan elottomasta soittimesta, joka koneellisesti tottelee ihmiskättä — vaan se oli niinkuin henki olisi äärettömässä tuskassa huutanut varjojen maailmasta enkelien puoleen, jotka se näkee kaukana Ikuisen Syvänteen takana. He vaihtoivat suruisia silmäyksiä, kiiruhtivat askeleitaan ja astuivat sisään. Pisani kääntyi ja hänen katseensa, täynnä aavemaista älykkyyttä ja ankaraa käskyä, piti heitä loitolla. Vaimon musta viitta ja kuihtunut laakeriseppele makasivat hänen edessään. Violan sydän arvasi ensimäisellä silmänluonnilla kaiken — hän juoksi isän jalkojen juureen, syleili niitä: "Isä, isä, minähän olen sinulle jäänyt."
Vaikerrus lakkasi, viulunsävel muuttui; sekavassa yhtymässä — puoleksi mieheltä, puoleksi taiteilijalta lähteneenä — murheen säveleeseen sulautui ihanampia ääniä ja aatteita. Satakieli oli takaa-ajosta pelastunut, vienoina, ilmamaisina, livertelevinä, kaikuivat hienot äänet vielä jonkun hetken ja sitten sammuivat. Viulu putosi lattiaan ja sen kielet katkesivat. Helähdys kuului hiljaisuudessa. Soittaja katseli polvistuvaa lasta ja sitten katkenneita kieliä… "Haudatkaa minut vaimoni viereen", sanoi hän hyvin tyyneellä, matalalla äänellä, "ja tuo minun viereeni." Ja näin sanoessaan koko ruumis kangistui, ikäänkuin kivettyen. Viimeinen värähdys kävi hänen kasvoillaan. Hän putosi lattiaan, äkkiä ja raskaasti. Myöskin siellä — ihmiskoneistossa kielet katkesivat. Hänen pudotessaan veti takinhelma mukanaan laakeriseppeleen ja sekin putosi lähelle kuolleen miehen hermotonta kättä.
Särkynyt soitin — murtunut sydän — lakastunut laakerinlehvä — ja laskeva aurinko viiniköynnösten välistä valaisten kaikkea! Näin hymyilee ikuinen luonto raunioille kaiken sen, mikä elämätä kaunistaa! Eikä ainoakaan päivä laske näkemättä jossakin vaienneen soiton — kuihtuneen seppeleen!