VIII LUKU.
"Tietääksesi, kuinka huono ihminen tulee toimimaan valtaan päästyään, käännä vastapäin kaikki opit, joita hän saarnaa vilpistellessään."
Montague.
"Vastenmielisyydetkin ovat eräänlaista (väärin nimitettyä) magiaa. Ihmisellä on luonnostaan samat vaistot kuin eläimillä; nämä vaistot varottavat eläimiä kaikilta olennoilta, jotka ovat vihamielisiä ja vaarallisia niiden olemassaololle. Mutta ihminen on niin usein tätä vaistoa kuulematta, että se surkastuu. Niin ei tee Suuren Tieteen totinen harjottaja" j.n.e.
Trismegistus neljäs (eräs rosenkreutsiläinen.)
Kun muukalainen seuraavana päivänä taas tapasi vanhuksen, oli tämä tyyni ja ihmeteltävästi toipunut yöllisen näytelmän ja kärsimyksen jälkeen. Hän ilmaisi kuumin kyynelin kiitollisuuttaan pelastajalleen ja vakuutti jo lähettäneensä kutsumaan erään sukulaisen, joka pitäisi huolta hänen vastaisesta turvallisuudestaan ja elannostaan. "Minulla on näet vielä rahoja jälellä", sanoi ukko, "eikä minulla tästälähin ole mitään syytä kitsastella." Hän sitten lyhyesti kertoi, mitenkä oli joutunut tekemisiin sen miehen kanssa, joka oli aikonut häntä murhata.
Kävi ilmi, että hän varhemmin elämässään oli ollut riidoissa sukulaistensa kanssa — ollut eri mieltä uskon asioissa. Hän hylkäsi kaiken uskonnon pitäen sitä satuna, mutta säilytti kuitenkin ominaisia tunteitaan — sillä vaikka hän oli heikko, oli aikomuksensa hyvä — jopa oli hänellä sitä väärää ja liioteltua herkkätunteisuutta, jota tyhmät usein erehtyvät pitämään hyvyytenä. Hänellä ei ollut lapsia ja hän päätti ottaa itselleen ottopojan rahvaan joukosta. Tätä poikaa hän päätti kasvattaa "järjen" mukaan. Hän valitsi erään orpolapsen alimmista yhteiskuntakerroksista, jonka luonteenviat ja ruumiilliset puutteet ainoastaan herättivät hänen surkutteluaan ja lopulta lisäsivät hänen kiintymystään. Tässä hylkiössä hän ei rakastanut ainoastaan poikaa, hän rakasti teoriaa! Hän kasvatti häntä hyvin filosofisesti. Helvetius oli todistanut hänelle, että kasvatus voi kaiken tehdä, ja ennenkuin pikku Jean oli 8 vuoden vanha, olivat hänen lempisanansa "valistus ja hyve." Poika näkyi olevan lahjakas, varsinkin taiteellisesti. Kasvatusisä etsi hänelle opettajaa, joka olisi yhtä vapaa "taikauskosta" kuin hän itse ja valitsi siksi maalaaja Davidin. Tämä henkilö, joka oli yhtä ruma kuin hänen kasvattinsa ja jonka luonteenlaatu oli yhtä paheellinen kuin hänen taiteellinen kykynsä oli ilmeinen, olikin kyllä niin vapaa "taikauskosta" kuin holhooja suinkin saattoi haluta. Robespierrelle suotiin myöhemmin kunnia saattaa herkkäverinen maalaaja uskomaan Korkeimpaan Olentoon.
Poika tunsi jo varhain oman rumuutensa, joka oli miltei luonnoton. Hänen hyväntekijänsä huomasi turhaksi saada häntä leppymään pahalle luonnolle filosofisten lauselmien avulla; mutta kun hän selitti, että tässä maailmassa raha (niinkuin laupeudesta sanotaan) peittää suuren määrän virheitä, niin poika kuunteli hartaasti ja tuli lohdutetuksi. Säästää rahoja holhokilleen — ainoalle, mitä hän maailmassa rakasti — tämä tuli kasvatusisän intohimoksi. Totisesti hän nyt oli saanut palkkansa.
"Mutta minä olen kiitollinen siitä, että hän pääsi pakoon", sanoi ukko silmiään pyyhkien. "Jos hän olisi jättänyt minut vaikka kerjäläiseksi, en koskaan olisi häntä syyttänyt."
"Niin oikein, sillä te olette itse hänen rikostensa matkaan saattaja."
"Kuinka! Minä, joka en koskaan ole lakannut terottamasta hänelle hyveen kauneutta? Selittäkää!"
"Voi, jollei oppilaanne tehnyt sitä selväksi teille viime yönä omin sanoin, niin turhaan teille taivaan enkeli saarnaisi."
Ukko kääntelihe levottomasti ja oli vastaamaisillaan, kun kutsuttu sukulainen — joka oli Nancystä kotoisin, mutta samaan aikaan sattui olemaan Parisissa — astui huoneesen. Hän oli vähän yli 30 ikäinen, kasvot kuivat, laihat, "saturnolaiset",[18] silmät rauhattomat ja huulet yhteenpuristetut. Hän kuunteli kauhusta huudahdellen sukulaisensa kertomusta ja koetti hartaasti, mutta turhaan saada häntä antamaan ilmi suosikkinsa.
"Hiljaa, hiljaa, René Dumas", sanoi ukko, "te olette lakimies. Te olette kasvatettu halveksien katsomaan ihmishenkeä. Jos joku rikkoo lakia vastaan, olette te heti huutamassa: 'mestatkaa'!"
"Minä", huudahti Dumas, kohottaen kätensä ja silmänsä, "kunnioitettava viisas, kuinka väärin te minua arvostelette! Minä valitan enempi kuin kukaan muu lakiemme ankaruutta. Minun mielestäni valtion ei koskaan pitäisi ottaa ihmisen henkeä — ei edes murhaajan. Olen samaa mieltä kuin tuo suuri politikoitsija — Maksimilien Robespierre — että pyöveli on tyrannin keksintö. Sentähden juuri ikävöitsen lähestyvää vallankumousta, jotta se lakaisisi pois tämän laillisen teurastuksen."
Lakimies pysähtyi hengästyneenä puheessaan. Muukalainen katseli häntä kiinteästi ja kalpeni.
"Te muutatte karvaa, herra, ettekö ole samaa mieltä?"
"Suokaa anteeksi, minä koetin juuri tukahuttaa erästä pelkoa, joka tuntui profetalliselta —"
"Ja se oli —"
"Että me joskus tapaisimme toisemme silloin kun teidän mielipiteenne kuolemasta ja vallankumouksen filosofiasta ehkä ovat muuttuneet."
"Ei koskaan!"
"Te ihastutatte minua, serkkuni René", sanoi ukko, joka oli tyytyväisenä sukulaistaan kuunnellut. "Ah, minä näen, että teillä on oikea ihmisrakkauden ja oikeuden tunne.
"Miksen ennemmin pyrkinyt teitä tuntemaan? Te ihailette vallankumousta? Te samoin kuin minä kirootte kuningasten raakamaisuutta ja pappien petollisuutta."
"Kiroon! Kuinka voisin rakastaa ihmiskuntaa, jollen sitä tekisi?"
"Ja te", virkkoi verkalleen vanhus, "ette luule, niinkuin tämä jalo herra, että minä erehdyin niissä neuvoissa, joita istutin tuohon miespahaan?"
"Erehtyä! Ansaitsiko Sookrates moitetta siitä, että Alkibiades oli avionrikkoja ja maanpettäjä?"
"Kuulkaa, kuulkaa! Mutta Sookrateella oli myöskin Plaato: tästä lähin te olette minulle Plaato. Kuuletteko?" huudahti vanhus kääntyen muukalaisen puoleen.
Mutta tämä seisoi jo kynnyksellä. Kuka väittelisi kaikista ahdasmielisyyksistä itsepintaisimman — uskottomuuden fanatismin kanssa?
"Joko menette?" huudahti Dumas, "ja ennenkuin minä olen teitä kiittänyt, teitä siunannut ja kiittänyt tämän kalliin ja kunnioitettavan miehen hengen edestä. Oi, jos koskaan voin teille maksaa tätä; jos koskaan tarvitsette René Dumas'n sydänverta!" Näin kaunopuheliaasti laverrellen hän seurasi muukalaista toisen huoneen kynnykselle ja siellä pidätti häntä hiljaa ja, vilkaistuaan olkansa taakse ollakseen varma siitä, ettei omistaja häntä kuulisi, kuiskasi: "Minun pitää pian palata Nancyyn. En tahtoisi kadottaa aikaa. Luuletteko, herra, että tuo heittiö otti kaikki vanhan hupsun rahat?"
"Noinko Plaato puhui Sookrateesta, herra Dumas?"
"Ha, ha, te olette terävä. Hyvä, olette oikeassa. Kerran vielä tapaamme toisemme."
"Kerran vielä", mutisi muukalainen ja hänen katseensa synkkeni. Hän kiiruhti huoneesensa, vietti päivän ja yön yksinään, tutkisteluissa, mitä mahtoivatkaan olla — mutta ainakin ne lisäsivät hänen mielensä synkkyyttä.
Mikähän voisi yhdistää hänen kohtalonsa René Dumas'n kohtaloon? Tai paenneen salamurhaajan? Miksi Parisin kevyt ilma tuntui hänestä niin raskaalta kuin se olisi verihöyryjen täyttämä? Miksi vaisto käski häntä pakenemaan noista älyä säkenöivistä seurapiireistä, maailman heränneitten toiveitten polttopisteestä? Miksi se varotti häntä palaamasta? Häntä, jonka korkeaa olemassaoloa ei liikuttanut… mutta pois nämä unet ja enteet! Hän lähtee Ranskasta — takaisin Italiaan, arvokkaitten raunioitten maahan. Alpeilla tämä sielu jälleen hengittää raitista ilmaa. Raitista ilmaa! Niin, koettakoot maailmanparantajat vaan kaikkia kemiansa keinoja, — ihminenpä ei ole koskaan markkinapaikalla niin vapaa kuin vuoristossa. Mekin, lukija, mekin lähtekäämme noilta seuduilta, missä väärä viisaus verhoo jumalatonta rikosta. Pois taas, niinkuin runoilija sanoo: "— ihaniin maihin, missä puhtaat muodot asuvat." Näennäisestä saastumatta Ihanne elää ainoastaan Taiteen ja Kauneuden seurassa. Suloinen Viola, tuolla Partenopen rannikolla, me palaamme vielä luoksesi!