VII LUKU.
"Kuka sinulle on antanut tehtäväksi kansan edessä kieltää jumaluuden olemassa-oloa? Mitä hyötyä luulet olevan ihmiselle kun vakuutat, että sokea voima hallitsee hänen kohtaloltaan ja umpimähkään iskee vuoroin rikosta vuoroin hyvettä?"
Robespierre, Discours, Mai 7, 1794.
Vähän ennen puoliyötä palasi muukalainen kotiinsa. Hänen asuntonsa oli tuollaisessa suuressa talossa, jota voidaan kutsua Parisin pienoiskuvaksi. Kellarit olivat vuokrattuina käsityöläisille ja miltei loiseläjille, usein rikollisille ja lainpakolaisille. Usein siellä asui joku uskallikko kirjailija, joka levitettyään kansaan kaikkea järjestystä mullistavia aatteita tai panetteluja pappien, ministerien ja kuninkaan luonteista, oli vetäytynyt rottien pariin välttääkseen "hyveellistä" uhkaavaa vainoa. Alakerta kuului kauppapuodeille — välikerros taiteilijoille — pääkerrokset ylimystölle ja vinttihuoneet päivätyöläisille tai ilotytöille.
Vieraan astellessa ylös rappusia syöksyi eräästä välikerroksen ovesta ulos nuori mies, erinomaisen vastenmielinen vartaloltaan ja naamaltaan, ja riensi hänen ohitsensa. Hänen katseensa oli kavala, synkkä, hurja ja samalla arka. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja liikkuivat suonenvedontapaisesti. Vieras pysähtyi ja tarkkasi epäilevästi hänen juoksuaan alas rappuja. Näin seisoessaan kuuli hän huoneesta, mistä nuori mies vastikään oli lähtenyt, valitusta; mies oli nopeasti ja rajusti tuupannut oven kiinni, mutta joku lastu oli estänyt ovea menemästä lukkoon ja se seisoi nyt raollaan. Vieras aukaisi sen ja astui sisään; hän kulki pienen huonosti sisustetun etehisen läpi ja astui makuuhuoneesen, jossa vallitsi likaisuus, epäjärjestys ja köyhyys. Vuoteella viruen ja tuskissaan väännellehtien makasi siinä vanha mies; yksi ainoa kynttilä loi heikkoa valoansa sairaan ryppyjen uurtamille kalmankalpeille kasvoille. Ei ketään palvelijaa ollut läsnä, hän näytti olevan jätetty oman onnensa nojaan heittämään henkensä. "Vettä", hän heikosti ähki — "vettä, minä kuivun, sisukseni palavat!" Sisääntullut lähestyi vuodetta, kurottui hänen ylitsensä ja tarttui hänen käteensä. — "Oi siunattu olet, Jean, siunattu!" sanoi kärsivä, "joko nyt olet tuonut lääkärin? Ah herra, minä olen köyhä, mutta minä voin maksaa teille hyvin. En tahtoisi vielä kuolla, tuon nuoren miehen tähden." Nousten istualleen vuoteessa hän loi huolestuneen silmäyksen tulijaan.
"Mitä oireita on teidän taudillanne?"
"Tulta — tulta — tulta, sydämessä, sisuksissa — minä palan."
"Kuinka kauan on siitä kun saitte syödäksenne?"
"Syödäkseni! Ainoastaan tätä lientä. Tuossa on vati, siinä kaikki mitä minä olen kuuteen tuntiin syönyt. Tuskin olin sitä juonut, ennenkuin nämä tuskat alkoivat."
Muukalainen katseli vatia, johon vielä oli jäänyt pikkuisen sisällystä.
"Kuka teille tämän hankki?"
"Kuka? Jean! Kuka muu? Minulla ei ole palvelijaa, ei yhtäkään! Olen köyhä, sangen köyhä, herra. Vaan eipä! Lääkärit eivät välitä köyhistä. Minä olen rikas! Voitteko parantaa minut?"
"Voin, jos taivas sallii. Odottakaa muutamia hetkiä."
Vanhus oli menehtymäisillään myrkyn nopeasta vaikutuksesta. Vieras kiiruhti omaan huoneesensa ja palasi kotvasen päästä tuoden laitteen, joka vaikutti vastamyrkyn tavoin. Tuska lakkasi, sininen väri poistui huulilta, vanhus vaipui syvään uneen. Vieras veti uutimet vuoteen ympärille, otti kynttilän ja tarkasti huoneustoa. Molempien huoneiden seinillä riippui mestarillisia maalauksia. Eräs salkku oli täynnä harjotelmia, yhtä taitavasti tehtyjä, mutta näissä viimemainituissa oli aiheet tavallisesti silmälle kammottavia ja maulle inhottavia. Ne esittivät ihmisruumista kaikenmoisten erilaisten kärsimysten alaisena — piinapenkillä, telotuspyörän alla, hirsipuussa — siinä oli kaikki mitä julmuus on keksinyt enentääkseen kuolontuskia, ja kaikki näytti vielä kauheammalta piirtäjän voimakkaan ja intohimoisen taiteen vaikutuksesta. Ja muutamat näin piirretyistä kasvoista olivat niin kaukana ihanteellisuudesta, että ne näkyivät olevan elävien muotokuvia; suurella, rohkealla, säännöttömällä käsialalla seisoi näiden alla: "Ylimysten tulevaisuus." Eräässä huoneen nurkassa ja lähellä vanhaa kaappia oli pieni käärö, jonka ylitse ikäänkuin peitteeksi oli huolimattomasti heitetty takki. Monta hyllyä oli täynnä kirjoja; ne olivat melkein yksinomaan ajan filosofien teoksia — materialististen filosofien, varsinkin "encyclopedistien", joita Robespierre myöhemmin niin urheasti ahdisti, kun pelkuri ei pitänyt turvallisena jättää valtakuntaansa Jumalata vaille.[17]
Pöydällä makasi eräs kirja; se oli Voltairen tekemä, ja avattu sivu sisälsi hänen todistelunsa Korkeimman Olennon olemassaolosta. Reunus oli lyijykynällä täyteen kirjotettu vanhuksen jäykällä, mutta vapisevalla kädellä; kaikki yritystä näyttää vääräksi tai panna pilkaksi viisaan Ferney-ukon logiikan. Voltaire ei mennyt tarpeeksi pitkälle muistiinpanijan mielestä!
Kello löi kaksi, kun ulkoa kuului askeleita. Vieras istuutui hiljaa vuoteen vastaiseen päähän, missä verhot peittivät hänet sisääntulijan silmiltä. Se tuli varpaisillaan hiipien — sama henkilö, joka oli rappusilla syössyt hänen ohitsensa. Vanhuksen kasvot olivat poispäin käännetyt, mutta hän makasi niin hiljaa ja hänen hengityksensä oli niin kuulumaton, että nopea, arka syyllisen katse helposti saattoi luulla unta kuolonuneksi. Tulija peräytyi ja julma hymy nousi hänen kasvoilleen; hän asetti kynttilän takaisin pöydälle, avasi kaapin taskustaan otetulla avaimella ja sulloi taskunsa täyteen kultarahoja, joita hän löysi laatikosta. Silloin alkoi ukko havahtua. Hän liikahti, avasi silmänsä ja katsoi kynttilää, joka nyt oli sammumaisillaan, näki rosvon työssään ja istui hetkisen pystyssä kuin kivettynyt, enemmän hämmästyneenä kuin pelästyneenä. Viimein hän hyppäsi vuoteeltaan:
"Vanhurskas taivas! Näenkö unta! Sinä — sinä — sinä, jonka edestä olen raatanut ja nälkää nähnyt! — Sinä!"
Rosvo säpsähti, kulta putosi hänen käsistään ja kilahti lattiaan.
"Mitä!" sanoi hän, "etkö vielä kuollutkaan? Eikö myrkky ole vaikuttanut?"
"Myrkky, ah! Poika!" vaikeroi vanhus ja peitti käsillään kasvonsa, sitten äkkinäisellä tarmolla hän huudahti: "Jean, Jean, ota sanasi takaisin! Ryöstä minulta mitä tahdot, mutta älä sano, että saatoit murhata häntä, joka yksin sinun tähtesi eli! Siinä, siinä, ota kulta, minä sitä kokosin ainoastaan sinua varten. Mene, mene!" ja ukko, joka intohimonsa vallassa oli lähtenyt vuoteesta, putosi salamurhaa yrittäneen jalkoihin ja vääntelihe permannolla — henkisessä kamppailussa, joka oli tuskallisempi kuin ruumiillinen, jonka hän vastikään oli kestänyt. Rosvo katseli häntä kovalla ylenkatseella.
"Mitä muuta olen koskaan tehnyt sinulle, heittiö", huusi vanhus, "kuin rakastanut ja hellinyt? Sinä olit orpo, hylätty. Minä elätin, vaalin sinua ja otin omaksi pojakseni. Jos minua kutsutaan saidaksi, tapahtuu se siitä syystä, ettei kukaan sinua halveksisi, minun perillistäni, vaikka luonto on tehnyt sinut epämuotoiseksi. Sinä olisit saanut kaikki minun kuoltuani. Etkö voinut säästää minua vielä muutamia kuukausia tai päiviä — mitä se merkitsee nuoruudelle, mutta minun vanhalle iälleni se on kaikki! Mitä minä olen sinulle tehnyt?"
"Sinä olet jatkanut elämistäsi etkä tahtonut tehdä testamenttia."
"Jumalani, Jumalani!"
"Sinun Jumalasi! Sinun Jumalasi! Hullu! Etkö ole minulle kertonut lapsuudesta asti, ettei ole mitään Jumalaa? Etkö ole minua ruokkinut filosofialla? Etkö ole sanonut: 'Ole hyveellinen, ole hyvä, ole oikeamielinen ihmiskunnan tähden; mutta tämän elämän perästä ei ole muuta elämää'? Ihmiskunta! Miksi minä ihmiskuntaa rakastaisin? Ruma ja epämuotoinen kun olen, ihmiset minulle nauravat kun kuljen kadulla. Mitä sinä olet tehnyt minulle? Sinä olet ottanut pois minulta, joka tässä maailmassa olen pilkanalainen, toisen maailman toivon! Eikö ole muuta elämää? Hyvä, sitten tarvitsen sinun kultaasi, jotta ainakin ehtisin tehdä tästä elämästä parhainta."
"Hirviö! Kirous sinun kiittämättömyydellesi, sinun —"
"Ja kuka kuulee kirouksiasi? Tiedäthän sinä, että ei ole Jumalaa! Huomaa, minä olen valmistanut kaikki pakoa varten. Katso, minulla on passi, tilatut hevoset odottavat ulkona. Minulla on sinun kultasi. (Ja konna näin puhuessaan jatkoi kylmästi kultakolikoitten sälyttämistä päällensä.) Ja nyt, jos säästän sinun henkesi, kuinka voisin olla varma siitä, ettet turvaudu oikeuteen minun henkeäni vastaan?" Hän lähestyi katsannoltaan karmeana uhkaavin elein.
Vanhan miehen viha muuttui peloksi. Hän lyyhistyi villi-ihmisen eteen.
"Anna minun elää, anna minun elää! — että — että —"
"Että — mitä?"
"Että minä voisin antaa sinulle anteeksi! Niin, sinulla ei ole mitään pelättävää minun puoleltani. Minä vannon."
"Vannot! Mutta minkä nimeen, ukkoparka? Minä en voi sinuun uskoa, jollet sinä usko mihinkään Jumalaan! Ha, ha! katso opetustesi tuloksia."
Vielä silmänräpäys ja nuo murhanhimoiset sormet olisivat kuristaneet uhrinsa, mutta murhaajan ja ukon välille nousi olento, joka kummallekin näytti heidän kieltämänsä toisen maailman lähettiläältä — mies majesteetillisessa voimassaan mahtava, kauneudessaan loistava.
Murhaaja peräytyi, tuijotti eteensä, vapisi, kääntyi — ja pakeni huoneesta. Ukko vaipui tajuttomana lattialle.