VI LUKU.
"Tämän raihnaisen maailman tiedottomia opettajia."
Voltaire.
"Me söimme illallista erään akatemian jäsenen luona, joka oli aatelismies ja teräväpäinen henkilö." —
La Harpe.
Eräänä iltana, useampia kuukausia viimeisen luvun aikamäärästä lukien oli Parisissa joukko ajan etevimpiä ja älykkäimpiä henkilöitä kokoontunut muutaman korkeasukuisen ja lahjakkaan ylimyksen luo. Miltei kaikilla läsnäolijoilla oli ajanmukaiset mielipiteet. Sillä niinkuin myöhemmin tuli aika, jolloin kansa oli kaikkein "epäkansallisinta", niin oli nyt sellainen aika, jolloin ei mikään ollut niin rahvaanmoista kuin ylimystö. Kaikkein hienoimmatkin herrat pakisivat yhdenvertaisuudesta ja sopottivat valistuksesta.
Huomattavimmista vieraista mainittakoon Condorcet, joka silloin oli maineensa huipulla, Preussin kuninkaan kanssa kirjeenvaihdossa, Voltairen likeinen tuttava, puolen Europan yliopistojen kunniajäsen — korkeasukuinen, hienotapainen, mielipiteiltään tasavaltalainen. Siellä oli myös kunnianarvoisa Malesherbes, "kansakunnan ilo ja epäjumala" — siellä oli lahjakas oppinut Bailly — politikoitsijaksi pyrkivä. Vietettiin "pikku-illallisia", joista kaikkien seurahuvien pääpaikka Parisi on niin kuuluisa. Keskustelu, niinkuin saattoi odottaa, liikkui kirjallisilla ja oppineilla aloilla, hienolla leikinlaskulla höystettynä. Monet vanhimman ja ylpeimmän aateliston naisista — sillä aatelisto oli vielä olemassa, vaikka sen päivät jo olivat luetut — olivat seuran viehättäväisyyttä lisäämässä ja heidän puoleltaan kuuluivat usein rohkeimmat päätelmät ja vapaimmat ajatukset.
Turha vaiva minun — turha vaiva meidän vakavalla kielellämme kunnollisesti tulkita niitä säkenöiviä nerokkaita sukkeluuksia, jotka lentelivät huulilta huulille. Mieliaineena oli nykyihmisten ylevämmyys vanhoihin kansoihin nähden. Condorcet puhui kaunopuheliaasti tästä asiasta ja — ainakin muutamien mielestä — vakuuttavasti. Että Voltaire oli suurempi kuin Homerus, sitä harva tahtoi kieltää. Terävää pilaa laskettiin siitä tylsästä lukeneisuudesta, joka pitää kaikkea vanhaa ehdottomasti erinomaisena.
"Mutta", sanoi komeileva markiisi de —— samppanjan vaahtoillessa, "vielä naurettavampi on se taikausko, joka pitää kaikkea käsittämätöntä pyhänä! Mutta älykkäisyys leviää, Condorcet; niinkuin vesi se etsii tasapintaa. Hiuskähertäjäni sanoi tänä aamuna: 'Vaikken ole tämän kummempi, niin minä en usko enempää kuin hienoin herrasmies'."
"Kieltämättä suuri vallankumous lähenee jättiläisaskelin!"
Ja silloin kaikkien joukossa — oppineiden ja hovilaisten ja tasavaltalaisten — syntyi sekava puhehälinä, jossa ei ollut muuta yhtenäisyyttä kuin ennustukset niistä mainioista asioista, joita "suuri vallankumous" olisi aikaansaava. Tästä asiasta puhui Condorcet vielä sulavammin kuin äsken.
"Ehdottomasti tulee tapahtumaan, että taikausko ja fanatismi jättävät paikkansa filosofialle. Kuninkaat sortavat personallisuutta, papit ajattelua. Ilman kuninkaita ihmiset ovat turvassa ja ilman pappeja on järki varmasti vapaa."
"Ah", mutisi markiisi, "niinkuin rakas Diderot niin kauniisti laulaa —
"Viimeisen papin suolilla kurista viimeisen kuninkaan kaula."
"Ja sitten", jatkoi Condorcet, "sitten alkaa Järjen Aikakausi! Yhtäläinen kasvatus — yhtäläiset valtionlaitokset — yhtäläinen rikkaus! Tiedon suurimmat esteet ovat ensiksi yhteisen kielen puute ja toiseksi olemassaolon lyhyys. Mutta ensinnäkin kun kaikki ihmiset ovat veljiä, miksei heillä olisi yhteinen kieli? Ja toiseksi on kasvimaailman elimistöjen Täydellisyys ilmeinen; olisiko luonto voimattomampi ajattelevan ihmisen jalompaa olemassaoloa turvaamaan ja täydentämään! Jo se seikka, että molemmat suurimmat syyt fyysilliseen turmeltumiseen häviäisivät, toiselta puolen ylenmääräinen rikkaus — toiselta puolen mitä kurjin köyhyys, se jo tulee välttämättä pidentämään tavallista elonaikaa. Lääketiede pääsee silloin arvoonsa sodan sijasta, joka on tappamisen taito; teräväpäisten jaloin harrastus tulee tarkottamaan taudin syiden keksimistä ja poistamista. Elämää, sen myönnän, ei voi tehdä ikuiseksi, mutta sitä voidaan miltei rajattomiin asti pitkittää. Ja niinkuin alempi eläin jättää voimansa sikiöilleen, niin ihminenkin on antava pojilleen perinnöksi parannetun elimistön, sekä henkisen että fyysillisen. Oi, sellaista täydellistymistä lähestyy meidän aikamme."
Kunnianarvoisa Malesherbes huokasi. Ehkä hän pelkäsi, että täydellistyminen ei tapahtuisi hänen ajallaan. Sievä markiisi de —— ja rouvasnaiset vielä kauniimmat loistivat vakaumusta ja iloa.
Mutta kaksi miestä siellä oli, jotka istuivat vierekkäin eivätkä ottaneet osaa yhteiseen keskusteluun. Toinen oli muukalainen, vastikään saapunut Parisiin, missä hänen rikkautensa, hänen lahjakkaisuutensa ja koko persoonansa jo oli tullut huomatuksi. Toinen oli vanha — lähemmä 70 — nerokas ja hyveellinen, urhoollinen ja kuitenkin huoleton Cazotte, kirjan Le Diable Amoureux tekijä.
Nämä kaksi haastelivat tuttavallisesti keskenään erillään muista ja ainoastaan silloin tällöin todisti hymyily, että he tarkkasivat yleistäkin keskustelua.
"Niin", sanoi muukalainen, "niin, me olemme ennenkin tavanneet toisemme."
"Minusta teidän kasvojanne ei voisi unohtaa ja kuitenkin turhaan etsin niitä menneistä muistoista."
"Minä autan teitä. Palatkaa ajatuksissanne siihen aikaan, jolloin uteliaisuuden tai ehkä jalomman tiedonhalun johtamana pyritte päästäksenne Martines de Pasqualiksen salaperäiseen seuraan."
"Ah, se on mahdollista. Te kuulutte tuohon teurgiseen veljeskuntaan?"
"Ei, mutta minä seurasin heidän menojansa ainoastaan nähdäkseni, kuinka turhaan he yrittävät elvyttää kabbalan muinaisia ihmeitä."
"Miellyttääkö teitä salaiset tutkimukset? Minä olen heittänyt päältäni sen viehätyksen, minkä ne kerran antoivat mielikuvitukselleni."
"Te ette ole sitä heittänyt", vastasi vieras totisesti, "se on teissä vielä — on teissä tällä hetkellä — se sykkii sydämessänne — se sytyttää järkenne, se puhuu kielellänne!"
Ja sitten vielä matalammalla äänellä vieras jatkoi puhettaan muistuttaen hänelle muutamia salaistoimituksia ja -oppeja — selittäen niitä ja tukien niitä viittaamalla kuulijansa omaan kokemukseen ja elämäkertaan, jotka Cazotten ihmeeksi näkyivät olevan muukalaiselle tarkoin tunnettuja.
Vähitellen vanhuksen mieltynyt ja hyvänsävyisä katsanto pimeni ja hän loi aika ajottain tutkivia uteliaita pelokkaita silmäyksiä kumppaniinsa.
Ihastuttava herttuatar de G—— kiusottavasti huomautti vilkkaalle seurapiirille kuinka runoilijan näkö oli hajamielinen ja hänen otsansa pilvissä, ja Condorcet, joka ei pitänyt siitä, että kellekään muulle osotettiin huomiota hänen läsnä ollessaan, sanoi Cazottelle: "No, ja mitä te ennustatte vallankumouksesta — varsinkin mitä meitä koskee?"
Cazotte säikähti kysymyksestä — hänen poskensa kalpenivat ja otsalla näkyi suuria hikipisaroita — huulet värisivät — hänen iloiset kumppaninsa tuijottivat häneen hämmästyneinä.
"Puhu!" kuiskasi vieras laskien hiljaa kätensä nerokkaan vanhuksen käsivarrelle.
Silloin Cazotten kasvojen ilme sulkeutui ja jäykistyi, hänen silmänsä harhailivat tyhjään avaruuteen ja matalalla ontolla äänellä hän vastasi näin:
"Te kysytte, kuinka se tulee kohtaamaan teitä itseänne, — teitä sen oppineita ja vähimmän itsekkäitä kannattajia. Minä vastaan: te markiisi de Condorcet tulette kuolemaan vankilassa, mutta ei mestaajan kädestä. Tuona rauhan ja onnen aikana filosofi kantaa mukanaan, ei elonnestettä vaan myrkkyä."[15]
"Cazotte parka", sanoi Condorcet, leppeästi hymyillen, "mitä on vankiloilla, mestaajilla, ja myrkyllä tekemistä tuon vapauden ja veljeyden ajan kanssa?"
"Juuri vapauden ja veljeyden nimessä vankilat täyttyvät ja telottaja saa työtä yllinkyllin."
"Te ajattelette pappisvehkeitä eikä filosofiaa, Cazotte", sanoi
Champfort.[16] "Entäs kuinka minun käy?"
"Te avaatte itse valtimonne suonet päästäksenne pois Kainin veljeydestä. Mutta olkaa huoleti, veitsi ei vie viimeisiä verenpisaroitanne. Teille, kunnioitettava Malesherbes, teillä Aimar Nicolai, teille, oppinut Bailly, minä näen mestauslavaa valmistettavan. Ja kaiken aikaa, oi suuret filosofit, teidän murhaajillanne ei ole kielellään muuta kuin filosofiaa!"
Seurasi yleinen ja täydellinen äänettömyys, kunnes Voltairen oppilas — skeptillisten akatemikkojen prinssi, kuumaverinen La Harpe huudahti pilkallisesti nauraen: "Älkää minua imarrelko, oi profetta, jättämällä minut pois kumppaneitteni kohtalon osallisuudesta! Enkö minä saa mitään osaa näytelläkseni teidän haavenäytelmissänne?"
Näin kysyttäessä Cazotten kasvot kadottivat luonnottoman kammon ja synkkyyden ilmeensä. Väkinäinen hymy, joka siinä tavallisesti oli, palasi ja leikki hänen kirkastuvissa silmissään.
"Saatte, La Harpe, kaikkein ihmeellisimmän osan: teistä tulee — kristitty!"
Tämä oli liikaa kuulijakunnalle, joka hetkistä aikaisemmin oli näyttänyt vakavalta ja miettiväiseltä. He purskahtivat ylenmääräiseen naurunhohotukseen, kun taas Cazotte ikäänkuin ennustavan näkynsä uuvuttamana vaipui tuolilleen ja hengitti äänekkäästi ja raskaasti.
"Ei", sanoi Madame de G——, "te kun olette ennustanut niin vakavia asioita meille, teidän täytyy ennustaa jotakin myös' itsestänne."
Ankara puistatus valtasi vasten tahtoaan profetan. Se poistui ja hänen kasvoilleen jäi ylevä alistumisen ja tyyneyden ilme. "Madame", sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, "historia kertoo, että Jerusalemin piirityksessä muuan mies seitsemän päivää peräkkäin kulki pitkin muurinharjaa huutaen: 'Voi sinua, Jerusalem — ja voi itseäni!'"
"No, Cazotte, mitä sitten?"
"Ja seitsemäntenä päivänä hänen näin huutaessaan tuli roomalaisten heittokoneista kivi, joka hänet murskasi."
Näin sanoen Cazotte nousi, ja vieraat tahtomattaankin kauhistuneina hajosivat vähäistä myöhemmin kukin suunnilleen.