IX LUKU,
"Sielussa löytyy sellainen prinsiippi, joka on kaikkea luontoa korkeampi ja jonka kautta me kykenemme nousemaan koko maan järjestelmän yli. Kun sielu ylentyy itseään korkeampiin luontoihin, silloin se kokonaan erottautuu alemmista luonnoista, vaihtaa tämän elämänsä toiseen, ja hyljäten sen olosuhteitten järjestyksen, johon se oli liittynyt, yhtyy korkeampiin elämislakiin."
Jamblikus.
"Adon-Ai! Adon-Ai! — astu esiin, astu esiin!"
Ja yksinäisessä luolassa, josta muinoin oli julistettu pakanallisen jumalan oraakkelilauseita, esiintyi eriskummaisten kallioitten varjoista loistava korkea patsas, joka värähteli ja hohti taivaankaaren väreissä. Se muistutti loistavaa mutta sumuista vesipatsasta, jonka kaukainen suihkukaivo lähettää ilmaan tähtikirkkaana yönä. Se valaisi vuotokiviä, vuorenseiniä, luolan kattoa ja loi kalpean epävakaisen hohteen Zanonin kasvoille.
"Ikuisen Valon Poika", sanoi henkienherättäjä, "sinä, jonka tuntemista minä etsiskelin aste asteelta, rodusta rotuun ja viimein saavutin Kaldean laajoilla tasangoilla — sinä, jolta minä niin runsaasti olen saanut sanoin selittämätöntä tietoa, jota ei itse ikuisuuskaan voi tyhjiin kuivattaa — sinä, joka minun itseni kaltaisena, niin paljon kuin meidän erilaiset olemuksemme sallivat, olet ollut vuosisatojen aikana tuttavani ja ystäväni — vastaa minulle ja neuvo!"
Sumupatsaasta astui esiin kuvaamattoman ihana olento. Kasvoilta se oli nuorukainen parhaimmalla iällään, mutta juhlallinen, ikäänkuin ikuisuuden ja viisauden rauhan tunnosta; valo, niinkuin tähtiensäteet, virtasi sen läpikuultavissa suonissa, valoa olivat sen jalat ja valoa säkenöivät hiusten aallot. Käsivarret ristissä rinnalla se seisoi muutaman jalan päässä Zanonista ja sen matala ääni puhui lempeästi: "Minun neuvoni olivat kerran ennen sinulle suloiset, ja kerran yön toisensa jälkeen sinun sielusi seurasi minun siipiäni kautta Avaruuden häiriytymättömien loistojen. Nyt sinä olet taas sitonut itsesi maahan lujemmilla ketjuilla, ja vetovoima multaan on vahvempi kuin ne myötätunnon voimat, jotka kerran lumouksellasi vetivät luoksesi Ilman ja Tähtien asukkaita.[54] Kun sielusi vihdoinkin tahtoi kuunnella minua, niin aistimet jo häiritsivät älyäsi ja himmentivät näköäsi. Vielä kerran minä nyt tulen luoksesi, mutta sinun voimasi kutsua minut luoksesi alkaa sekin hengeltäsi hävitä, niinkuin päivänsäde häviää aallolta, kun tuulet ajavat pilven meren ja taivaan välille."
"Oi, Adon-Ai", vastasi tietäjä surullisena, "minä tunnen hyvinkin sen olotilan lait, jota sinä ennen läsnäolollasi ilahutit. Minä tiedän että viisaus saapuu meille ainoastaan silloin, kun olemme välinpitämättömiä maailman kappaleista, joita viisaus hallitsee. Sielun peili ei voi yhtaikaa heijastaa taivasta ja maata ja toinen niistä häviää näkyvistä, kun toinen syvyyksiin kuvastuu. Mutta minä en ole sinua kutsunut avukseni, jotta antaisit minulle takaisin sen syvän mietiskelytilan, jolloin järki vapaana ja ruumiittomana kohoutuu kerroksen läpi toisensa jälkeen ylös sfääreihin — en tätä varten ole heikontuneella voimallani tehnyt työtä ja kärsinyt tuskaa. Minä lemmin ja lemmellä alan elää toisen olennon suloisessa ihmisyydessä. Vaikka lienenkin vielä viisas kaikessa mikä suojaa vaaroilta itseäni sekä niitä, joita voin katsella välinpitämättömän viisauden korkeuksista, niin minä olen sokea kuin heikko kuolevainen näkemään sen olennon kohtaloita, joka saattaa sydämeni sykkimään intohimosta, niin että katseeni himmentyy."
"Mitä tämä on?" vastasi Adon-Ai. "Sinun lempesihän ei voi olla muuta kuin pilaa lemmen nimestä, sinä et voi lempiä, niinkuin ne lempivät, joita odottaa hauta ja kuolema. Lyhyt tuokio vaan — sellainen kuin yksi päivä sinun mittaamattomassa elämässäsi, niin se muoto, johon sinä nyt kiinnyt, on tomuksi muuttunut! Alemman maailman asukkaat käyvät käsi kädessä hautaan ja käsi kädessä ne taas nousevat mullasta uusiin elämänjaksoihin. Sinulla on alhaalla elettävänä aikakausia, tuolla toisella vain tunteja. Ja tuleeko hänellä ja sinulla — oi raukka vaan kuitenkin mahtava! — olemaan edes yhteinen elämä kuoleman jälkeen? Minkälaisten asteitten ja yhä henkisempien olemustilojen läpi onkaan hänen sielunsa jo ehtinyt kulkea, kun sinä, yksinäinen viipyjä, vihdoin nouset maan raskaista höyryistä valon asuntoihin!"
"Tähden Poika, etkö usko, että tämä ajatus aina seuraa minua? Etkö näe, että minä olen sinut kutsunut kuulemaan ja auttamaan aikomustani? Etkö sinä sydämestäni lue haluani ja unelmaani kohottaa häntä omaan olotilaani? Sinä, Adon-Ai, jonka taivaallisen ilon olemus lepää ikivalon valtameressä — sinä et voi paitsi tiedon myötätunnolla aavistaa mitä minä, kuolevaisten jälkeläinen tunnen, hylättyäni sen, mitä silloin ikävöin, kun mahtava vallanhalu ensin nosti minut mullan yläpuolelle — ja kuitenkin nähdessäni olevani pakotettu seisomaan tässä alhaisessa maailmassa yksin. Minä olen turhaan etsinyt sukukunnastani vertaisia mutta turhaan! Viimein löysin nyt kumppanin! Metsän linnuilla ja pedoillakin on omansa. Ja miksei minun valtani yli pahanilkisten kauhunvoimien voisi karkottaa heidän haamunsa pois siltä tieltä, joka häntä johtaisi ylöspäin, kunnes iäisyyden ilma olisi valmistanut hänen verhoaan kestämään nestettä, joka lopettaa kuoleman."
"Ja sinä olet alottanut vihkimyksesi ja olet siinä pettynyt! Minä tiedän sen. Sinä olet loihtinut hänen uniinsa mitä ihanimpia näkyjä, sinä olet herättänyt kauneimmat ilman olennot kaiuttamaan soittoaan hänen horrokseensa, mutta hänen sielunsa ei niistä huoli, ja palatessaan maahan se irtautuu niiden vallasta. Sinä sokea, miksikä näin käy? Etkö voi käsittää? Sentähden että hänen sielussaan kaikki on lempeä. Ei ole siinä mitään välittävää halua, jolla olisi yhteyttä ja sukulaisuutta niiden asioiden kanssa, joilla tahdot häntä lumota. Niiden viehätys koskee ainoastaan älyn haluja ja kaipauksia. Mitä tekemistä on niillä sen tunteen kanssa, joka on maasta kotoisin, tai sen toivon kanssa, joka menee suoraa päätä taivaisiin?"
"Mutta eikö voi olla mitään välittäjää — mitään sidettä — jolla meidän sielumme niinkuin sydämemmekin voisi yhtyä, jotta sitten minun sieluni voisi häneen vaikuttaa?
"Älä kysy minulta — sinä et tahdo minua käsittää!"
"Minä vannotan sinua — puhu!"
"Kun kaksi sielua on erotettuna, etkö tiedä, että kolmas, jossa molemmat elävät ja kohtaavat toisensa, on niiden välinen side?"
"Minä käsitän sinua, Adon-Ai", sanoi Zanoni, kasvoillaan ilo inhimillisempi kuin mitä siinä koskaan ennen oli näkynyt, "ja jos minun kohtaloni, joka tässä on pimeä silmilleni, suo minulle tuon halpojen onnen — jos koskaan on oleva sitä lasta, jonka minä voin painaa rintaani vastaan ja kutsua omakseni! —"
"Ja sitäkö varten sinä olet pyrkinyt ihmistä korkeammalle, että lopuksi tulisit ihmiseksi?"
"Mutta lapsi — toinen Viola!" mutisi Zanoni, tuskin kuullenkaan Tähtien Poikaa, "nuori sielu, vasta taivaasta tullut, jota minä voin hoitaa ensimäisestä hetkestä saakka, kun se koskee jaloillaan maata — jonka siipiä minä voin harjottaa seuraamaan omiani kautta luomakunnan ihmeiden, ja jonka kautta itse äiti voi tulla kohotetuksi ylös kuoleman vallan toiselle puolelle!"
"Varo, punnitse! Etkö tiedä että synkin vihollisesi asuu Näkyväisessä?
Toivomuksesi vievät sinut yhä lähemmäksi ihmisyyttä."
"Ah, Ihmisyys on suloinen!" vastasi Zanoni.
Ja tietäjän näin sanoessa Adon-Ain loistaville kasvoille levisi hymyily.