X LUKU.
"Ikuisuus suo ikuisia, kuolevainen kokoo kuolevaisia,
Jumala jumalallisia, häviävä häviäväisiä."
Aurelius Prudentius, contra Symmachum II.
Otteita Zanonin kirjeistä Mejnourille.
ENSIMÄINEN KIRJE.
Sinä olet kertonut minulle oppilaasi edistymisestä, mutta kohtalo on, pelkään minä, tämän sukupolven, johonka me vihdoin olemme saapuneet, muodostanut niin erilaiseksi mieleltään kuin olivat muinaisajan hartaat ja vakavat ihmislapset, että sinun huolellisin ja taitavinkin ohjauksesi raukeaisi tyhjiin, vaikka sinulla olisi oppilaana vielä ylevämpi ja puhtaampi luonne kuin se, jonka olet laskenut salaisten tieteitten kynnykselle. Se kolmas olemisen tila, jonka intialaiset viisaat[55] syystä kyllä lukivat unen ja valvomisen rinnalle ja jolle ne antoivat transin eli horroksen nimen, sekin on tuntematon pohjoismaitten ihmisille; he pitävät sen kansotettua rauhallisuutta maajana ja mielen harhana. Sen sijaan että he viljelisivät tuota ilmamaista maaperää, josta luonto, oikein tunnettuna, voi nostaa niin rikkaita hedelmiä ja niin kauniita kukkia, sen sijaan he koettavat kokonaan poistaa sen katseestaan. He pitävät sielun pyrkimystä ahtaasta ihmismaailmasta hengen rajattomaan kotiin tautina, joka lääkärin on karkotettava rohdoillaan, eivätkä ollenkaan tiedä, että juuri tästä heidän oman olemuksensa tilasta, silloinkin kun se on kaikkein epätäydellisin ja lapsekkain, johtuu kuolematon runous, soitto, taide — kaikki mikä kuuluu kauneuden ihanteeseen ja mille ei uni- eikä valvemaailma voi antaa oikeata muotoa eikä todenmukaista vastaavaisuutta. Kun me, oi Mejnour, menneinä kaukaisina aikoina itse olimme vasta-alkajia ja kokelaita — olimme me sellainen luokka, joka oli sulettu ja kokonaan erotettu ulkomaailmasta. Meidän esi-isillämme ei ollut muuta silmämäärää elämässä kuin tieto. Kehdosta asti meidät kasvatettiin viisauteen ikäänkuin valmistuaksemrne pappiuteen. Me alotimme tutkimuksemme siitä kohdasta, missä nykyaikainen arvelu-tiede lopettaa sen uskomatta siipiinsä. Meille oli tieteen pääasioina juuri ne aineet, joita nykyajan viisaat halveksivat muka hurjina tuulentupina tai joita he epäilevät käsittämättömiksi salaisuuksiksi. Meidän perusaatteemme, suuret mutta yksinkertaiset sähkön ja magnetismin teoriat ovat vielä hämärinä ja riidanalaisina tieteen sokeissa kouluissa. Ja kuitenkin, kuinka harvat meidänkään nuoruudessamme saavuttivat edes veljeskunnan ensimäistä piiriä. Kuinka monet, väsyneinä nautittuaan etsimiänsä korkeita etuja, hylkäsivät vapaaehtoisesti auringon valon ja vaipuivat vaivaa näkemättä hautaan, niinkuin toivioretkeläiset tiettömän erämaan hietaan, koska he kauhistuivat yksinäisyyden hiljaisuutta ja pelästyivät, kun päämäärä oli saavutettu. Sinä, jossa ei näy elävän muu kuin tiedonhalu — sinä, joka autat kaikkia, kutka tahtoisivat astua salaisen tieteenpolkua, välittämättä siitä, johdatko heitä onneen vai onnettomuuteen — sinä ihmiskirja, joka et huoli ihmisistä saamista kokemuksistasi, aina olet sinä etsinyt ja usein saanutkin uusia jäseniä meidän joukkoomme. Mutta näille uskottiin ainoastaan osittaisia salaisuuksia; itserakkaus ja himot tekivät heidät kykenemättömiksi muita tietoja saamaan ja nyt sinä, ilman muuta harrastusta kuin tehdäksesi tieteellisen kokeen, ilman rakkautta ja ilman sääliä — asetat tämän uuden sielun kauheitten koettelemusten tuleen ja sattuman varaan! Sinä ajattelet, että niin kärkäs halu, niin lannistumaton rohkeus riittää voittamaan siinä, missä vakavampikin järki ja puhtaampi hyve niin usein ovat joutuneet tappiolle. Sinä ajattelet, että se taiteen siemen, joka löytyy maalarin mielessä, koska se on voiman ja kauneuden sikiö, voisi kasvaa Kultaisen Tieteen komeaksi kukkaiseksi. Tämä on uusi koe sinulla. Ole hyvä kokelaallesi, ja jos hänen luontonsa tuottaa pettymystä kokeitten ensimäisillä askeleilla, niin lähetä hänet takaisin ulkomaailmaan, niin kauan kuin hänellä vielä on aikaa nauttia sitä lyhyttä ulkopuolista elämää, joka perustuu aistimiin ja joka loppuu hautaan. Mutta kun minä tässä sinua muistutan, oi Mejnour, hymyilet sinä minun omille toivomuksilleni, jotka käyvät päinvastaiseen suuntaan kuin neuvoni. Minä, joka alati olen kieltäytynyt vihkimästä muita meidän salaisuuksiimme — minä nyt viimeinkin alan käsittää, miksi se suuri laki, joka ihmisen sitoo vertaisiinsa, vaikka hän kuinkakin koettaisi erottautua heidän tilastaan, miksi se on saattanut sinut panemaan kylmän ja elottoman tieteesi yhdyssiteeksi itsesi ja sukukuntasi välille, miksi, nähdessäsi yhden toisensa jälkeen tahallaan eroovan meidän tähtöisestä veljeskunnastamme, sinä sittenkin koetat täyttää poismenneiden paikat ja uudistaa joukkomme — miksi sinä laskuinesi, jotka ovat loppumattomat ja uupumattomat kuin itse luonnon pyörät, sittenkin kauhistuksella ajattelevat yksin olemista! Niin on minunkin laitani, minäkin viimein etsin uutta uskolaista — vertaista — minäkin värisen yksin olemista! Se on tapahtunut josta sinä varotit minua. Ja rakkaus vetää kaikki itseensä. Joko täytyy minun tulla vedetyksi alas rakastettuni luontoon tai täytyy hänen luontonsa tulla korotetuksi minun tasalleni. Koska kaikki, mikä kuuluu todelliseen taiteeseen, aina välttämättä on viehättänyt meitä, joiden olemus on siinä ihanteessa, mistä taide astuu alas, niin minäkin tästä kauniista olennosta olen viimeinkin oppinut sen salaisuuden, joka minut sitoi häneen heti ensi silmäykseltä. Soiton tytär sai vereensä soittoa ja siitä tuli runoutta. Ei näyttämö tyhjine harhoineen häntä lumonnut vaan hänen oman mielikuvituksensa maailma, joka näytti olevan edustettuna näyttämöllä. Siellä runous sai äänen — siellä se hankki itselleen epätäydellisen muodon ja sitten, kun se tuli sille liian ahtaaksi, se vaipui takaisin omaan itseensä. Runous väritti hänen ajatuksensa, se täytti hänen sielunsa, se ei pyytänyt sanoja, se ei luonut kappaleita, se synnytti ainoastaan tunteita ja tuhlasi itsensä unelmiin. Viimein tuli lempi ja siihen se vuodatti levottomat aaltonsa niinkuin virta heittäytyy mereen, ja tuli sitten mykäksi, syväksi ja hiljaiseksi, taivaan ainaiseksi peiliksi.
Eikö Viola juuri tämän runouden kautta, joka hänessä asuu, voisi tulla johdetuksi maailmankaikkeuden suurempaan runouteen? Usein minä kuuntelen hänen huoletonta laverteluaan ja löydän oraakkelinlauseita sen itsetiedottomasta kauneudesta, niinkuin me löydämme outoja voimia jossakin yksinäisessä kukassa. Oi Mejnour, kuinka moni ihmissuvusta on paljastanut itselleen kaikkeuden lait, ratkaissut ulkonaisen luonnon arvotukset ja löytänyt valoa pimeydestä! Eikö runoilija, joka ei tutki muuta kuin ihmissydäntä, ole suurempi filosofi kuin kaikki muut? Tieto ja jumalankieltämys ovat sovittamattomia vastakohtia. Luonnon tunteminen antaa meidän tuntea, että täytyy olla Jumala! Mutta tarvitaanko tätä luomakunnan järjestyksen ja suurenmoisuuden tutkimiseksi? Minusta tuntuu, kun katselen puhdasta sielua, olkoon se kuinka vähätietoinen ja lapsekas, ikäänkuin näkisin Korkeimman Aineettoman vielä selvemmin kuin kaikissa noissa aineellisissa taivaankappaleissa, jotka Hänen tahdostansa kierivät läpi avaruuden.
Syystä kyllä on veljeskuntamme perussääntö se, ettemme saa uskoa salaisuuksiamme muille kuin puhtaille. Sisäänpääsyn vaikeimpana kohtana ovat koetukset, joita uuden voimankäyttö asettaa rikolliselle. Jos olisi mahdollista pahansuovalle olennolle saada meidän kykyjämme, niin mikä epäjärjestys syntyisikään tällä maapallolla! Onneksi se ei ole mahdollista, pahuus aina kadottaa voimansa. Violan puhtauteen minä luotan, niinkuin sinä huonommalla tuloksella olet luottanut oppilaittesi rohkeuteen tai nerollisuuteen. Ole minun todistajani, Mejnour! Koskaan sen kaukaisen päivän jälkeen, jolloin minä tunkeuduin tietomme pyhäkköön, en ole minä yrittänyt sen salaisuuksia käyttää arvottomia tarkotuksia palvelemaan. Vaikka olemassaolomme laajentuminen riistää meiltä isänmaan ja kodin, vaikka tämä laki asettaa kaiken tieteen niinkuin kaiken taiteenkin ajatusmaailmaan erilleen ulkomaailman äänekkäistä himoista ja häiritsevistä pyyteistä, vaikka se kieltää meitä vaikuttamasta kansojen kohtaloihin, koska Taivas siihen valitsee karkeampia ja sokeampia toimijoita — niin kuitenkin missä tahansa olen kulkenutkin, olen koettanut lieventää hätää ja kääntää pois synnistä. Voimani on ollut turmiollinen ainoastaan rikollisille. Ja sittenkin, kuinka me kaikessa viisaudessammekin joka askeleella olemme ainoastaan sallittuja välikappaleita sillä Korkeamman voimalla, joka on meidän oman voimamme takeena ja samalla ohjauksena. Kuinka kaikki meidän viisautemme vaipuu mitättömyyteen verrattuna siihen viisauteen, joka suo pienimmällekin kasville sen ominaisuudet ja kansottaa pienimmänkin hiukkasen sen omilla olioilla. Ja joskin me ajaksi saatamme vaikuttaa muiden onneen, niin kuinka salaperäisesti varjot kasaantuvat oman tulevan kohtalomme eteen! Me emme voi itsellemme ennustaa. Millä väräjävällä toivolla ajattelen sitä mahdollisuutta, että voisin yksinäisyyteeni tuoda valoksi yhden elävän hymyilyn!
OTTEITA TOISESTA KIRJEESTÄ.
Koska en itseäni pitänyt kylliksi puhtaana vihkiäkseni noin puhtaan sydämen, niin kutsuin hänen horrokseensa noita kauniita ja suloisia avaruuden asukkaita, joista runous vaistomaisesti aavistaen luomiston salaisuuksia on saanut Glendoveerin ja sylfin aatteet. Ja nämäkään eivät olleet niin puhtaita kuin hänen ajatuksensa eivätkä niin suloisia kuin hänen lempensä! He eivät voineet kohottaa häntä korkeammalle omaa inhimillistä sydäntään koska sillä on oma taivaansa.
* * * * *
Katselin vastikään häntä, kun hän nukkui — ja kuulin hänen lausuvan nimeni. Oi! Se mikä on niin suloista muille, on minulle katkerata, sillä ajattelin, kuinka pian voi tulla se aika, jolloin hänen unensa on oleva elotonta — jolloin sydän, joka nyt huokaa nimeäni, on oleva kylmä ja huulet mykät. Miten kaksipäinen on lempi! Jos me tutkimme sitä pintapuolisesti — katsomme ainoastaan sen lihallista sidettä — sen hetkellistä nautintoa — sen hurjaa kiihkoa ja tylsää kyllästystä, kuinka kummalta silloin näyttää, että tämä on maailman vaikuttavin liikkeellepanija — että tämä on yllyttänyt suurimpiin uhrauksiin ja vaikuttanut kaikkiin kansoihin ja kaikkina aikoina, että korkein nero on aina pyhittänyt tälle hartautensa, että ilman lempeä ei olisi mitään sivistystä — ei mitään soittoa, ei runoutta, ei kauneutta, ei mitään korkeampaa elämää kuin raakalaisen.
Mutta tutki sitä sen taivaallisessa muodossa — kun se kokonaan kieltää itsensä — kun se korottaa ihmisen kaikkeen, mikä hengessä on hienointa ja suurinta — kun sen voima poistaa kaiken likaisen elämästä — kun se voittaa kaikki alemmat jumalat — kun se kykenee luomaan palatsin hökkelistä ja keitaan keskelle erämaata, suven talvimaahan — missä vaan se elää ja henkii ja hehkuu, ja kun tätä ajattelee, on vaan ihme, että niin harvat näkevät tämän rakkauden pyhimmän luonnon. Se mitä aistilliset kutsuvat lemmennautinnoksi, on sen kaikkein pienimpiä iloja. Todellinen lempi ei ole niin paljon himo kuin vertauskuva. Mejnour, täytyykö sen ajan tulla, jolloin minä sinulle puhun Violasta kuin jostakin menneestä?
OTTEITA KOLMANNESTA KIRJEESTÄ.
Tiedätkö, että minä viime aikoina usein olen kysynyt itseltäni: "Eikö ole joku vika siinä tiedossa, joka on meidät näin erottanut sukupolvestamme?" Totta on, että mitä korkeammalle me nousemme, sitä rumemmilta näyttävät meistä maan lyhytikäisten matelijain paheet — mitä enemmän Kaikkihyvän rakkaudentunto meidät täyttää ja ympäröi, sitä enemmän meidän onnemme vuotaa Hänestä. Mutta toiselta puolen, kuinka monta hyvettä onkaan kuolleena niissä, jotka elävät kuolon maassa ja kuitenkin kieltäytyvät kuolemasta! Eikö tämä ole hienoa itsekkäisyyttä, tämä mietinnän ja uneksimisen tila — tämä itseensävaipunut ja itsestäänriippuva korkea olemassaolo, eikö se ole samalla kieltäymys siitä jaloudesta, joka yhdistää oman menestymisemme, ilomme, toivomme, pelkomme muihin? Elää edelleen pelkäämättä vihollisia, heikkoutta tuntematta, varmana kaikissa huolissa ja vapaana lihan taudeista, on kaikki sellaista, mikä ylpeyttämme hellii. Emmekö kuitenkin ihaile sitä, joka kuolee toisen edestä? Senjälkeen kuin minä olen Violaa rakastanut, Mejnour, näyttää minusta miltei pelkuruudelta välttää hautaa, joka nielee meihin sidotut sydämet. Minä tunnen sen — multa kasvaa henkeni yli. Sinä lienet oikeassa: ikuinen vanhuus, kirkas ja himoton, on onnellisempi lahja kuin ikuinen nuoruus, haluineen ja kaipauksineen. Ennenkuin voimme olla pelkästään henkiä, on yksinäisyyden rauha ehdottomasti välinpitämättömyyttä.
OTTEITA NELJÄNNESTÄ KIRJEESTÄ.
Minä olen saanut sinun kirjeesi. Mitä! Niinkö totta? Onko oppilaasi pettänyt toivosi? Voi, poika raukka! Mutta —
(Tässä seuraa huomautuksia niihin Glyndonin elämän kohtiin, jotka jo ovat lukijalle tunnettuja tai kohta tulevat tunnetuiksi, ja hartaita kehotuksia, että Mejnour vielä valvoisi oppilaansa kohtaloa).
* * * * *
Mutta minussa elää sama halu, koetella toista lämpimämpää sydäntä. Oppilaani! kuinka minua siitä varottavat ne kauhut, jotka sinun vihkimyksesi edellä käyvät. Tahdon vielä kerran puhutella Valon Poikaa.
* * * * *
Niin, Adon-Ai, joka kauan oli kutsulleni mykkä, astui viimein alas minun nähtäväkseni ja jätti jälkeensä läsnäolonsa loiston toivon muodossa. Ah Viola! ei ole mahdotonta, että me vielä saamme yhdistyä, sielu sieluun.
OTTEITA VIIDENNESTÄ KIRJEESTÄ.
(Monta kuukautta edellisen jälkeen).
Mejnour, herää tunteettomuudestasi, iloitse! Uusi sielu on syntyvä maailmaan. Uusi sielu, joka on kutsuva minua isäkseen. Ah, jos ne, jotka ovat sidotut kaikkiin ihmiselämän toimiin ja kohtaloihin — jos ne voivat erinomaisesta ilosta värähdellä ajatellessaan, että saavat taas tervehtiä omaa lapsuuttaan lastensa kasvoissa — jos siinä syntymässä itsekin uudestaan syntyvät pyhään viattomuuteen, joka on olemassolon ensimäinen aste — jos ne voivat tuntea, että ihmiselle lankee melkein enkelin velvollisuus, kun hänellä on ohjattavana toisen elämä kehdosta asti ja kasvatettava sielu taivasta varten — mikä sitten mahtaakaan olla minulla ilo, kun saan tervehtiä sielua perimään kaikkia niitä lahjoja, jotka lisääntyvät, mitä enemmän niitä jaetaan! Kuinka ihanaa on kyetä valvomaan ja suojelemaan — antamaan tietoa, torjumaan pahaa, ja johtamaan elämänvirran takaisin paratiisiin, mistä se virtasi ulos, mutta rikkaampana, laajempana, syvempänä! Ja sen virran äyräällä meidän sielumme yhtyvät, oi armas äiti! Meidän lapsemme on oleva se side, joka vielä puuttuu, ja mikä kummitus sinua voisi ahdistaa, mikä pelotus kauhistuttaa, kun vihkimyksesi tapahtuu lapsesi kehdon ääressä!