XI LUKU.
"Ja näin he kuluttavat aikaansa,
Kunnes on myrskyn pauhu lauhtunut,
Mut palata kun aikovat takaisin lähtöpaikkaan,
Niin eivät löydä tietä, mikä äsken heille näkyi.
Vaan harhailevat maita tuntemattomia."
Spenser, Keij. Kuningatar I kirja I, 10.
Niin, Viola, sinä olet nyt toinen olento kuin milloin Italiassa kotisi kynnyksellä istuit seuraten hämäriä haaveitasi varjojen maahan, tai milloin sinä turhaan koetit äänelläsi esittää kauneuden ihannetta niillä teljoilla, missä harha hetkiseksi kuvailee maata ja taivasta, kunnes väsynyt havainto herätessään ei näekään muuta kuin kissankultaa ja maalattuja tauluja. Henkesi lepää omassa onnellisuudessaan. Sen vaellus on löytänyt päämäärän. Silmänräpäyksessä usein asuu ikuisuuden tunto, sillä kun olemme syvästi onnellisia, tiedämme, että kuoleminen on mahdotonta. Aina kun sielu tuntee itsensä, tuntee se ikuisen elämän!
Salainen vihkimys on lykätty toistaiseksi — päiviäsi ja öitäsi eivät muut näyt häiritse kuin ne, joilla tyytyväinen sydän harjottelee viatonta mielikuvitustaan. Glendoveerit ja sylfit, suokaa anteeksi, että kysyn, olettekohan te sen kauniimmat kuin nuo Violan unelmat!
He seisovat rannalla ja näkevät auringon vaipuvan mereen. Kuinka kauan he jo ovat asuneet tällä saarella? Mitä siitä! voi olla kuukausia tai vuosia — mitä siitä! Miksikä minä tai miksikä he pitäisivät lukua tuosta onnellisesta ajasta? Unen tuokiossahan voi näyttää vierivän aikakausia, ja pitääkö silloin mitata ylimaallista iloa tai tuskaa unen pituuden mukaan vai niiden tunteiden luvulla, joita unet sisältävät?
Aurinko vaipuu hitaasti mailleen, ilma on kuiva ja painostava, merellä komea laiva makaa liikkumattomana, rannalla ei lehtikään puissa liiku.
Viola vetäytyi lähemmälle Zanonia; selittämätön aavistus pani hänen sydämensä kiivaammin sykkimään, ja katsoessaan Zanonia kasvoihin hän hämmästyi niiden ilmeestä: se oli huolestunut, poissaoleva ja hämmentynyt.
"Tämä hiljaisuus pelottaa minua", kuiskasi Viola.
Zanoni ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän mutisi jotakin itsekseen ja hänen silmänsä katselivat levottomina ympärilleen. Viola ei tiennyt, miksi tuo katse, joka tuntui tunkevan läpi avaruuden, tuo ääni, joka mutisi jotakin vierasta kieltä, miksikä ne jälleen herättivät vanhaa taikauskoa eloon. Viola oli arempi nyt senjälkeen kuin hän tiesi tulevansa äidiksi. Kummallinen käännöskohta naisen elämässä ja hänen rakkaudessaan! Jokin vielä syntymätön alkaa jo jakaa hänen sydämensä sen kanssa, joka ennen on ollut sydämen ainoa herra.
"Katso minua, Zanoni", sanoi hän puristaen puolisonsa kättä.
Zanoni kääntyi. "Sinä olet kalpea, Viola, kätesi vapisee."
"Se on totta, minä tunnen kuin joku vihollinen hiipisi luoksemme."
"Eikä vaisto sinua petä. Vihollinen on todellakin lähellä. Minä näen sen raskaassa ilmassa, minä kuulen sen hiljaisuudessa: aavemainen turmanhenki — Rutto! Ah, etkö näe, kuinka noilla lehdillä vilisee hyönteisiä, jotka tuskin ovat silmälle näkyviä? Ne seuraavat myrkyn henkäyksiä!" Hänen puhuessaan putosi puun oksalta lintu Violan jalkoihin, se hytkähteli hetkisen aikaa ja kuoli.
"Oi Viola!" huusi Zanoni intohimoisesti, "tuollainen on kuolema. Etkö sinä pelkää kuolla?"
"Erota sinusta? Pelkään, ah, pelkään."
"Mutta jos minä voisin opettaa sinulle, kuinka kuolema voitetaan, jos minä voisin sinun nuoruutesi säilyttää ajan juoksulta — jos minä voisin —"
Hän pysähtyi äkkiä, sillä Violan silmät puhuivat ainoastaan kauhua, hänen poskensa ja huulensa olivat kalpeat.
"Älä puhu noin — älä katso noin", sanoi Viola, väistyen sivulle. "Minä en pidä tuosta. Ah, älä puhu noin tai minä vapisen — ei, ei itseni tähden vaan sinun lapsesi tähden."
"Lapsesi! Mutta tahtoisitko sinä lapseltasi kieltää tuon kunniakkaan lahjan?"
"Zanoni!"
"Mitä?"
"Aurinko on vaipunut pois meidän silmistämme vain noustakseen muille maille. Kadota tästä maailmasta merkitsee elämää toisessa maailmassa tuolla puolen. Oi, lemmitty — oi puoliso!" hän jatkoi äkkinäisellä tarmolla, "sano minulle, että ainoastaan laskit leikkiä, että ainoastaan teit pilaa minun tyhmyydestäni! Rutossa on vähemmän kauhua kuin sinun sanoissasi."
Zanonin otsa pimeni, hän katsoi vaimoaan vaieten kotvasen aikaa ja sanoi sitten melkein ankarasti:
"Mitä sinä minusta tiedät, jota voit epäillä?"
"Oi, anna anteeksi, anna anteeksi! — ei mitään!" huudahti Viola heittäytyen hänen syliinsä ja purskahtaen itkuun. "Minä en tahdo uskoa edes sinun sanojasi, jos ne näyttävät sinua loukkaavan." Zanoni suuteli pois kyyneleet mutta ei vastannut.
"Ja ah", jatkoi Viola hurmaavalla, lapsellisella hymyllä, "jospa sinä antaisit minulle taikakalun ruttoa vastaan; kas nyt minä otan sen sinulta." Ja hän kosketteli pientä vanhanaikuista amulettia,[56] jota Zanoni kantoi rinnallaan.
"Sinä tiedät, kuinka usein tämä on tehnyt minut mustasukkaiseksi entisyydelle: varmaan se on joku lemmenlahja, Zanoni? Vaan ei, sinä et rakastanut antajaa niin paljon kuin minua rakastat. Varastanko minä amulettisi?"
"Lapsi!" sanoi Zanoni hellästi, "se nainen, joka ripusti tämän kapineen kaulaani, piti sitä todella taikana, sillä hänellä oli taikauskoa niinkuin sinulla, mutta minulle se on enemmän kuin noitakalu — se on muisto ihanasta kadonneesta ajasta, jolloin ei kukaan joka minua rakasti voinut epäillä minua."
Hän lausui nämä sanat sellaisella surullisen moittivalla äänellä, että se koski Violan sydämeen, mutta hänen äänensä muuttui niin juhlalliseksi, että se jäähdytti Violan punastuksen, kun hän jatkoi: "Ja tämän, Viola, minä ehkä jonakin päivänä tulen siirtämään omalta rinnaltani sinun rintaasi, silloin joskus, kun paremmin ymmärrät minua — kun meidän olemisemme lait kerran ovat samat!"
Hiljaa he lähtivät astumaan ja palasivat kotiinsa, mutta pelko oli vielä Violan sydämessä, vaikka hän koetti karkottaa sen. Hän oli italialainen ja katolilainen ja hänellä oli maansa ja kirkkonsa taikausko. Hän hiipi kamariinsa ja rukoili San Gennaron pienen pyhänjäännöksen edessä, jonka perheen pappi oli antanut hänelle jo lapsuudessa ja joka oli seurannut häntä kaikilla matkoillaan. Hän ei koskaan ennen olisi pitänyt mahdollisena erota siitä. Mutta jos taikakapine saattoi auttaa ruttoa vastaan, niin pelkäsikö hän ruttoa itsensä takia? Seuraavana aamuna herätessään Zanoni löysi pyhänjäännöksen mystillisen amuletin keralla sidottuna kaulaansa.
"Nyt sinun ei tarvitse enää pelätä ruttoa", sanoi Viola kyynelten ja naurun välissä, "ja kun sinä taas tahdot puhua minulle niinkuin puhuit eilen illalla, niin pyhimys on moittiva sinua."
Niin, Zanoni, voiko koskaan olla ajatuksen ja hengen yhteyttä paitsi vertaisten välillä?
Rutto puhkesikin raivoamaan — saarelta täytyi lähteä. Mahtava tietäjä, sinulla ei ole valtaa pelastaa niitä, joita rakastat! Hyvästi sinä häitten talo! — suloinen lepopaikka, huolista vapaa, hyvästi! Yhtä lauhkea voi ilma muuallakin olla, yhtä kirkas taivas ja vesi yhtä sininen ja tyven. Mutta tuo aika, voiko se koskaan enää palata? Kuka voi väittää, ettei sydän muutu ympäristön muuttuessa — kun sen on erottava siitä paikasta, missä se ensin asui rakastettunsa kanssa? Joka kohta siellä sisältää niin paljon muistoja, joita ainoastaan sama paikka voi herättää eloon. Menneisyys tuntuu vaativan, että kaikki kestäisi samanlaisena tulevaisuudessakin. Jos mieleemme nousee joku huono ja epäluuloinen ajatus, niin sen puun näkeminen, jonka alla vaihdoimme lupauksia tai missä suudeltiin pois kyyneleet, herättää muiston ensimäisen jumalaisen rakkaudenharhan hetkistä. Mutta joutua sellaiseen kotiin, missä ei ole mitään ensimäisistä hääajoista muistuttavaa, missä ei ole niitä tunteiden pyhiä kirkkomaita, joissa haamut ovat enkeleitä — niin, kuka on kokenut rakkauden surullisen tarinan ja voi sanoa, ettei sydän muutu paikan muuttuessa? Puhaltakaa leppeästi, myötäiset tuulet, pullistukaa iloisesti, te purjeet, — pois tästä maasta, missä Tuoni on tullut vallottamaan Lemmeltä valtikan! Rannikot etenevät, uusia seutuja tulee hääsaarien vihertäväin kunnaitten ja oranssilehtojen jälkeen. Kaukaa jo kajastivat kuutamossa pilarit temppelistä, jonka ateenalaiset pyhittivät Viisaudelle: ja seisoen kannella laivan, joka hyrskyissä nousi ja laski, viisauden oppilas, joka oli elänyt kauemmin kuin jumalatar, mutisi itsekseen:
"Eikö aikojen viisaus ole minulle antanut onnellisempia hetkiä kuin mitkä ovat minulla yhteisiä paimenen ja mökkiläisen kanssa, jotka eivät tiedä muusta maailmasta kylänsä takana — eikö se olekaan antanut korkeampaa pyrkimystä kuin mitä on suudelma ja kodin hymyily?"
Ja kuu valaisi kuolleen uskon raunioiksi sortuneita temppeleitä — elävän maamiehen majaa — ja ikimuistoista vuorenhuippua. Katoovainen ruohisto, joka peitti vuoren kylkiä, tuntui hymyilevän kylmällä ylenkatseella vastaukseksi sille olennolle, joka ehkä oli nähnyt tuota temppeliä rakennettavan ja joka tutkimattoman pitkällä elinajallaan ehkä saisi nähdä vuoren perustuksiltaan louhittavan rikki.