IX LUKU.
"Äl' usko, että taikani on tehty
Helvetin enkeleitten avulla.
Kirottu, häväisty se olkoon aina,
Ken noita hirviöitä kutsuu esiin!
Vaan käyttänyt oon salaisia voimia
Lähteissä läikkyvissä, lehdon yrteissä
Ja luonnon sisimmissä sopukoissa
Ja vuorten yli liikkuvissa tähdissä."
Tasso, Ger. Lib. XIV, 43.
"Täällä olet turvassa, nuori englantilainen!" sanoi Zanoni, viitaten Glyndonia istumaan. "Onnellista oli, että viimeinkin sain sinusta selvän."
"Paljon onnellisempi olisi ollut, jollemme koskaan olisi tavanneetkaan toisiamme! Kuitenkin näinä kohtaloni viimeisinä hetkinäkin minua ilahuttaa taas nähdä sinun kasvojasi, salaperäinen olento, jota pidän syynä kaikkiin tuntemiini kärsimyksiin. Täällä sinä siis et voi tehdä verukkeita tai välttää minua. Täällä, ennenkuin me eroomme, sinun täytyy paljastaa minulle jollei oman elämäsi niin ainakin minun elämäni pimeä arvotus."
"Oletko kärsinyt, kokelas raukka?" sanoi Zanoni säälivästi. "Niin — näen sen kyllä kasvoistasi. Mutta miksikä minua siitä moitit? Enkö minä varottanut sinua oman henkesi kuiskauksia seuraamasta? Enkö pyytänyt sinua siitä kieltäytymään? Enkö sanonut, että koetus olisi hirvittävä uhkayritys ja kauhun ansa? Niin, enkö tarjonnut sinulle sen sijasta sitä sydäntä, joka oli riittävä minuakin tyydyttämään? Etkö sinä itse huimapäisesti ja päättävästi valinnut vihkimyksen koetusta? Omasta vapaasta tahdostasi olet ottanut Mejnourin mestariksesi ja antautunut hänen viisauttaan tutkimaan."
"Mutta mistä johtui vastustamaton haluni tähän outoon ja luvattomaan tietoon? Minä en tiennyt siitä, ennenkuin sinun paha silmäsi sattui minuun ja ennenkuin tulin vedetyksi sinun Iumouspiiriisi."
"Sinä erehdyt — halu oli sinussa jo ennen, ja se olisi aina raivannut tiensä toiseen tai toiseen suuntaan. Ihminen, sinä kysyt minulta oman kohtalosi ja minun kohtaloni arvotusta! Katso ympärillesi elämässä, eikö kaikkialla ole salaisuuksia? Voiko silmäsi seurata siemenen vaiheita maan helmassa? Siveellisessä samoin kuin fyysillisessä maailmassa on hämäriä kummallisuuksia, paljon ihmeellisempiä kuin mitä luulet minun yhteydessäni olevan."
"Kiellätkö sinä itselläsi olevan näitä voimia? — tunnustatko itsesi pettäjäksi? — vai sanotko todella, että olet myynyt itsesi Pahalle? että sinä olet maagikko ja käytät avuksesi samanlaista olentoa kuin mikä minua on kiusannut päivin ja öin?"
"Ei ole kysymys siitä, mitä minä olen", vastasi Zanoni, "vaan on ainoastaan kysymys, voinko minä auttaa sinua karkottamaan tuon julman haamun ja palaamaan taas tavallisen elämän terveelliseen ilmapiiriin. Vähäsen kuitenkin kerron sinulle, puolustaakseni, ei itseäni, vaan Taivasta ja Luontoa, joita epäilyksilläsi loukkaat."
Zanoni vaikeni hetkeksi ja jatkoi hiukkasen hymyillen:
"Nuorempina päivinäsi olet ehkä ilolla lukenut sitä suurta kristillistä runoilijaa, jonka kantele tuli maan päälle 'seppelöitynä paratiisista poimituilla kukilla', niinkuin hän itse sanoo aamunkoitosta.[88] Tuskin kukaan oli niin sälytetty kuin hän ritariajan taikauskolla ja totta tosiaan on 'Jerusalemin' runoilija kyllin voimakkaasti, inkvisitsioninkin vaatimusten tyydyttämiseksi, kironnut niiden luvattomien taikojen tekemistä, joilla 'Kokytosta ja Flegetonia[89] hallittiin.' Mutta surujensa ja kärsimystensä ajalla, vankilassa ja houruinhuoneessa, etkö tiedä, että silloin Tasso itse löysi lohdutuksensa ja pelastuksensa pyhän ja henkisen teurgian[90] tunnustamisesta — magian, jolla voitiin kutsua esiin enkeleitä eli hyviä henkiä eikä pahoja? Ja etkö muista, kuinka syvästi perehtynyt aikaansa nähden hän oli jalomman plaatolaisuuden mysterioihin, jotka viittaavat tähtöisten veljeskuntien salaisuuksiin, kaldealaisista rosenkreutsiläisiin asti, ja kuinka hän ihanissa runoissaan tekee erotuksen Ismenon mustan noituuden ja Tietäjän kunniallisen viisauden välillä, Tietäjän, joka Pyhän Maan matkalaisia neuvoi ja johti heidän retkillään? Hän ei tehnyt taikojaan maanalaisten kapinoitsijain avulla[91] vaan lähteitten ja kasvien salaisten voimien käyttämisellä — tuntemattoman luonnon ihmeiden ja tähtien liikuntojen tarkkaamisella. Hän kulki Libanonin ja Karmelin pyhillä vuorilla ja näki jalkainsa alla pilvet ja lumen ja taivaankaaren värit ja sateen ja kasteen syntymisen. Se kristitty erakko, joka käännytti Tietäjän (ja joka varmaan ei ollut mikään taruolento vaan perustyyppi jokaisen hengen, mikä Luonnon kautta pyrkii Jumalaan), käskikö hän Tietäjää panemaan pois nuo korkeat tutkimukset, salaisen viisauden taidon? Ei, vaan hän käski niitä harjottamaan ja käyttämään arvokkaisiin tarkotuksiin. Ja tässä runoilijan suurenmoisessa käsityksessä on todellisen teurgian salaisuus, joka näinä oppineempina aikoina hämmästyttää teitä tietämättömiä ja saa teitä pitämään sitä lapsellisena harhauskona tai sairaan houreina."
Taas Zanoni pysähtyi ja jatkoi sitten:
"Hyvin kaukaisia aikoja sitten — sellaisena sivistyskautena, jolloin ei niinkuin nyt yksilö upotettu valtioon — oli olemassa palavajärkisiä ihmisiä, joissa eli voimakas tiedonhalu. Niissä mahtavissa ja onnellisissa valtioissa, joissa he elivät, ei ollut maallisia rientoja ja valtiollisia kuohuja, joihin he olisivat saaneet purkaa mielensä kuumeellisen kiihkon. Vanhan kastilaitoksen puitteissa, joita ei väkivoiminkaan voinut yksilö murtaa, asui viisauden jano ainoastaan niiden keskuudessa, joissa se etuoikeutena kävi perintönä isästä poikaan. Sentähden jo siitäkin vähästä, mitä historianne kertoo ihmistiedon kehityksestä, voitte huomata, että vanhimpina aikoina filosofia ei laskeutunut alas ihmisten askareihin ja kotoisiin oloihin. Se viihtyi ylemmän luomisjärjestön ihmeissä, se koetti tutkistella aineen syntyä ja hallitsevan sielun olemusosia, se koetti lukea taivaankappaleitten salaisuuksia, se koetti tunkea niihin luonnon syvyyksiin, joissa oppineet sanovat Zoroasterin ensimäisenä löytäneen sen taidon, mitä te tietämättömyydessänne kutsutte noituudeksi. Tuona aikana kohosi muutamia henkilöitä, jotka oman säätyluokkansa turhuuksien ja harhauskojen keskeltä arvelivat löytävänsä sätehiä kirkkaammasta ja vahvemmasta viisauden valosta. He arvelivat, että oli yhteyttä kaikkien luomakappalten välillä ja että alimmassa oliossakin piili salainen vastaavaisuus, joka saattoi johtaa sen ylös korkeimpaan asti.[92] Vuosisatoja vieri ja elämänkausia tuhlaantui näihin tutkimuksiin, mutta yksi askel toisensa jälkeen pantiin muistoon ja näistä tuli tienviittoja niille harvoille, joilla yksin oli perinnöllinen oikeus kulkea samaa tiedon tietä. Viimein hämärästä koitti valo muutamille, mutta älä luule, nuori näkyjen näkijä, että se valo suotiin sellaisille, jotka sydämessään elättivät epäpyhiä ajatuksia ja joita pahan perijuuri vielä hallitsi. Se suotiin silloin niinkuin nytkin ainoastaan unelmoimisen ja järkeilemisen puhtaimpina 'haltioissaolon' hetkinä, jolloin jokapäiväisen elämän huolet ja yhteisen lihallisen luontomme halut eivät kiinnitä huomiota. Kaukana siitä että he olisivat turvautuneet pahojen henkien apuun, oli päinvastoin heidän jalona pyrkimyksenään tulla yhä lähemmälle Hyvän Lähdettä. Mitä enemmän he irrottautuivat planettojen pimeistä esikartanoista, sitä enemmän heidät täytti Jumaluuden loisto ja hyvyys. Ja jos he etsiessään viimein löysivät, kuinka hengen silmälle kaikki olemassaolon ja aineen hienoimmat muodostelmat voivat avautua nähtäviksi, — jos he keksivät, kuinka hengen siiville kaikki etäisyydet tulivat mitättömiksi ja vapautunut idea saattoi kulkea tähdestä tähteen, vaikka ruumis täällä makasi jäykkänä ja kovana kuin hylätty hautakivi — jos he sellaisia keksintöjä todella tekivät, niin heidän tietonsa ylevin huippu oli vain — ihmetellä, ihailla ja kunnioittaen palvella! Muuan, joka näitä asioita hyvin tunsi, sanoi näin: "Sielussa on prinsiippi, kaikkea ulkonaista luontoa korkeampi, ja tämän prinsiipin kautta me voimme nousta maailman järjestyksen yli ja tulla osalliseksi ylhäisten taivaallisten olentojen kuolemattomasta elämästä ja voimasta. Kun sielu nousee korkeampiin olentoihin ('haltioihin'), niin se jättää sen järjestön, johon se ajaksi on sidottu, ja uskonnollisen magnetismin kautta vetäytyy toiseen ylempään piiriin, johon se sulautuu ja yhtyy."[93]
"Otaksu siis, että tuollaiset olennot viimein löysivät sen salaisuuden, miten kuolema on estettävä saapumasta ja miten vaaroja ja vihollisia on vältettävä, miten on kapinoitten ja vallankumousten keskellä käytävä viottumatta, niin luuletko, että elämä saattoi heissä herättää korkeampaa halua kuin vielä enemmän ikävöidä kuolemattomuutta kohti ja valmistaa älyään sitä korkeampaa olemassaoloa varten, johon he voivat siirtyä, kun aika ja kuolo ovat menneet ohi! Pois synkät kuvittelusi noidista ja pahoista hengistä, sielu voi kaivata ainoastaan valoa kohti, ja meidän korkean tietomme erehdyskin oli vain siinä, että unohdimme ne heikkoudet, himot ja siteet, joita vasta kuolema voi täydellisesti puhdistaa."
Tämä puhuttelu oli niin toisenlainen kuin mitä Glyndon oli odottanut, että hän kotvasen aikaa pysyi sanattomana ja viimein sopersi:
"Mutta miksi sitten minulle —"
"Miksi", toisti Zanoni, "miksi sinulle on koitunut ainoastaan rangaistus ja kauhu —: ja tiellesi astunut Kynnyksen Vartija? Itserakas mies, katso, millaiset ovat tavallisimmankin opin alkeet! Voiko jokainen vastalkaja paljaalla toivomuksellaan päästä mestariksi? Voiko oppilas, kun hän on ostanut Euklideensä, tulla Newtoniksi? Voiko nuorukainen, jolla on runollisia puuskia, sanoa: 'minä tahdon kilpailla Homeron kanssa'. Niin, voiko tuo kalpea tyranni kaikilla järjestelmän-rakentajillaan ja paperilaeillaan ja pelottomilla sotajoukoillaan, voiko hän tahtonsa mukaan muovata ja valmistaa valtiolaitoksen, joka olisi vähemmän paha kuin se, minkä alhaiso heitti ylösalaisin? Kun tuona kaukaisena aikana, josta puhuin, tutkija pyrki niille korkeuksille, joille sinä olisit yhdellä hyppäyksellä tahtonut ponnahtaa, silloin häntä harjotettiin kehdosta asti tulevaa uraansa varten. Hänen silmilleen tehtiin selväksi sisäinen ja ulkonainen luonto, vuosi vuoden jälkeen, mitä enemmän hän oppi katselemaan ympärilleen. Häntä ei laskettu todelliseen vihkimyskokeeseen, niinkauan kuin yksikin maallinen halu kahlehti sitä ylevää lahjaa, jota te kutsutte Mielikuvitukseksi, tai yksikään lihallinen himo himmensi sitä ihmisen kaikkiläpäisevää kykyä, jota te kutsutte Älyksi. Ja silloinkin kuinka harvat parhaimmilla voimillaankaan saavuttivat viimeisen mysterion! Onnellisempia he olivat, koska he sitä pikemmin pääsivät niihin pyhiin ihanuuksiin, joihin kuolema avaa taivaallisen portin."
Zanoni vaikeni ja miettiväinen ja surullinen varjo himmensi hänen ylimaallista kauneuttaan.
"Ja onko tosiaan muitakin kuin sinä ja Mejnour, jotka väittävät saavuttaneensa noita kykyjä ja noita salaisuuksia?"
"Muita on ollut ennen meitä, mutta me kaksi olemme nyt ainoat maan päällä."
"Petturi! sinä puhut ristiin. Jos he voivat kuoleman voittaa, mikseivät he enää ole elossa?"[94]
"Päivän lapsi", sanoi Zanoni murheellisena, "enkö ole sanonut sinulle, että meidän tietomme erehdys oli, että unohdimme niitä haluja ja himoja, joita henki ei koskaan voi kokonaan ja lopullisesti voittaa, niinkauan kuin tämä aine sen verhoo. Etkö ajattele, kuinka surullista on hylätä kaikki inhimilliset siteet, kaikki ystävyys ja kaikki lempi ja nähdä päivä päivältä ystävyyden ja rakkauden kuihtuvan elämästämme, niinkuin kukat rungosta lakastuvat ja pois putoovat? Voitko ihmetellä sitä, että me mieluummin valitsemme kuoleman, ennenkuin tavallinen ikämmekään on päättynyt, vaikka voisimme elää maailman loppuun asti? Ihmettele pikemmin, että on kaksi, jotka niin uskollisesti ovat riippuneet maassa kiinni! Minua, sen tunnustan, tämä maa vielä voi hurmata. Kun minä saavutin viimeisen salaisuuden, oli nuoruuteni vielä kukassaan, ja nyt yhä vielä nuoruus ympäröi minua uhkealla kauneudellaan ja hengittäminenkin on minulle nautintoa. Tuoreus ei ole hävinnyt luonnon kasvoilta eikä ole yhtään kasvia, jossa en löytäisi uutta lumousta — ennen keksimättömiä ihmeitä. Niinkuin on minun nuoruuteni, niin on Mejnourin vanhuuden laita. Hän voisi sinulle kertoa, että elämä hänelle merkitsee vain kykyä tutkimaan, eikä hän toivo uusia maita uudestisyntyneen henkensä tutkimusaloiksi, ennenkuin hän on tyhjentänyt kaikki ihmeet, mitkä Luoja on tämän maan päälle istuttanut. Me olemme kahden katoomattoman harrastuksen edustajia — taiteen, joka nauttii, ja tieteen, joka katselee. Ja nyt, jotta tyytyisit siihen, ettei sinulle ole suotu näitä salaisuuksia, opi tietämään, että niin täydellisesti täytyy ajatuksen irrottautua kaikesta, mikä muodostaa ihmisten tavallisen elämän ja kiihottaa heidän tunteitaan, niin täydelleen täytyy sen olla itsestään tyhjentänyt kaiken halun, lemmen ja vihan, että kunnianhimoiselle ja rakastajalle ja vihaajalle ei riitä siihen työhön voimaa.
"Ja minä, joka viimein olen antanut tavallisten perhesiteiden itseäni kahlehtia ja sokaista, minä pimittynyt ja avuton, vannotan sinua epäonnistunutta ja tyytymätöntä, minä vannotan sinua opastamaan minua, sanomaan, missä he ovat. Oi, kerro minulle, puhu! Vaimoni, lapseni! Sinä vaikenet — mutta tiedäthän nyt, etten ole mikään paha noita, mikään vihollinen. Minä en voi antaa sinulle sitä, mihin omat kykysi eivät riitä, minä en voi saada aikaan sitä, jota ei himoton Mejnourkaan voinut, mutta minä voin antaa sinulle lähinnä suurimman ja ehkä kauneimman lahjan, minä voin sovittaa sinut jokapäiväisen maailman kanssa ja rakentaa rauhan omantuntosi ja itsesi välille."
"Lupaatko?"
"Heidän suloisten henkiensä nimessä, lupaan."
Glyndon katsoi ja uskoi. Hän kuiskasi Violan osotteen, sen talon nimen, johon hänen oma paha kohtalonsa jo oli vienyt kärsimyksen ja tuomion.
"Siunattu olet siitä", huudahti Zanoni intohimoisesti, "ja sinä tulet siunatuksi. Mitä! etkö sinä käsittänyt, että kynnyksellä kaikkiin korkeampiin maailmoihin mennessä asuvat ne olennot, jotka kauhua ja pelkoa synnyttävät? Kuka jokapäiväisessä maailmassakin jätti Tavan ja Perimyksen vanhat ladut tuntematta ensi hetkestä muodottoman ja nimettömän Pelon lähestymistä? Kaikkialla ympärilläsi, missä ihmiset ponnistavat ja tekevät työtä, kaikkialla lymyy pimeänä tuo sanomaton Kauhu, vaikkeivät he sitä näe — viisaiden kamareissa, kansanjohtajien neuvostossa, sotamiesten leirissä, joka paikassa. Mutta siellä, minne sinä yritit mennä, siellä ainoastaan se on näkyväinen. Eikä koskaan se lakkaa vainoomasta, ennenkuin voit yhtyä Äärettömään niinkuin serafi tai lapsena palata tavalliseen maailmaan. Mutta vastaa minulle: kun olet koettanut pitää kiinni jostakin vakavasta hyvästä päätöksestä ja haamu silloin äkkiä on sivullesi hiipinyt; kun sen ääni on sinulle epätoivoa kuiskannut; kun sen aavemaiset silmät ovat sinut pelotuksellaan ajaneet takaisin maallisen voitonhimon tai rajun nautinnonhalun näyttämöille, joista haamu aina pysyy poissa, koska se silloin jättää sielun pahempien vihollisten käsiin — etkö silloin ole koskaan sanonut: 'Tulkoon mikä tulee, hyveessä minä pysyn kiinni'?"
"Voi!" vastasi Glyndon, "vasta aivan äskettäin olen uskaltanut näin tehdä."
"Ja sinä olet tuntenut, että haamu silloin tuli yhä himmeämmäksi ja sen voima yhä heikommaksi."
"Se on totta."
"Iloitse siis! sinä olet voittanut pelon ja löytänyt koetuksesi salaisuuden. Päättäväisyys on ensimäinen menestys. Iloitse, sillä sen karkottaminen on voitollinen ja varma. Sinä et ole niitä, jotka kieltäen tulevaisen elämän jäävät Sanomattoman Kauhun orjiksi. Oi, milloin ihmiset viimeinkin oppivat, että jos kerran Suuri Uskonto niin voimakkaasti terottaa uskon välttämättömyyttä, niin se ei tapahdu ainoastaan sitä varten, että usko johtaa tulevaiseen elämään, vaan että ilman uskoa ei ole mitään ylevätä tässäkään elämässä. Usko on jotakin viisaampaa, onnellisempaa, jumalallisempaa kuin mitä maan päällä näemme — taiteilija kutsuu sitä ihanteeksi, pappi uskoksi. Ihanne ja usko ovat samoja käsitteitä. Palaja, vaeltaja, palaja! Tunne, mikä kauneus ja pyhyys asuu vanhassa ja tavanmukaisessa olossa. Takaisin ulos portista hiivi, kauhuolento, ja rauhallisena hymyile taas, oi sininen taivas lapsensydämeen, ja sinun aamu- ja iltatähtesi on sama, vaikka sillä on kaksi nimeä: Muisto ja Toivo."
Näin puhuessaan Zanoni lempeästi laski kätensä ihmettelevän kuuntelijan polttaville ohimoille, ja samassa Glyndon tunsi vaipuvansa jonkinlaiseen horrokseen: hän kuvitteli palanneensa lapsuudenkotiinsa ja olevansa siinä pienessä huoneessa, missä äiti oli valvonut hänen vuoteensa ääressä ja rukoillut hänen kanssaan. Siinä oli sama huone — näkyvänä, kouriintuntuvana, asumattomana ja entisen näköisenä. Peräseinällä oli tuttu vuode, seinillä olivat hyllyt täynnä hurskaita kirjoja, se maalaustelinekin, jonka ääressä hän ensinnä oli koettanut kankaalle kuvata aatteita, seisoi nurkassa rikkoutuneena ja tomunpeittämänä. Ikkunan edustalla oli vanha kirkkomaa, hän näki sen etäämpänä viheriöivän ja aurinko paistoi sen korkeitten puitten välistä, hän näki haudan, missä isä ja äiti yhdessä makasivat, ja kirkontorni viittasi ylös taivaaseen, ihmisten toiveiden vertauskuvana, kun he maan multaan kätkivät rakkaansa. Hänen korviinsa kaikuivat kirkonkellot kuin pyhäpäivänä, kauaksi pakenivat kaikki huolen ja kauhun näyt, jotka olivat häntä värisyttäneet ja vainonneet, nuoruus, poika-aika, lapsuus tuli takaisin viattomine haluineen ja toiveineen, hän oli lankevinaan polvilleen rukoilemaan. Hän heräsi — heräsi autuaissa kyyneleissä, hän tunsi, että haamu oli ainiaaksi paennut. Hän katsoi ympärilleen — Zanoni oli mennyt. Pöydällä seisoi paperilla nämä rivit, muste oli vielä kostea:
"Minä keksin keinot sinun pakomatkaasi. Illan tullen, kun kello lyö yhdeksän, odottaa sinua pursi talosi edustalla, laivuri vie sinut turvapaikkaan, missä voit levollisesti viipyä, kunnes kauhunaika, joka lähenee loppuaan, on ohi. Älä ajattele enää sitä aistillista lempeä, joka on sinua vietellyt ja melkein tehnyt sinusta lopun. Se petti sinua. Turvallisesti sinä pääset maahasi takaisin — pitkät vuodet on sinulla vielä aikaa muistella menneisyyttä ja sovittaa sitä. Tulevaisuudessa olkoot unelmat oppaanasi ja kyyneleesi uuden syntymisen kasteena."
Englantilainen totteli kirjeen neuvoja ja löysi ne tosiksi.