VIII LUKU.
"Tapparat on vastaasi kohotettu joka puolelta."
La Harpe, Jeanne de Naples, IV, 4
Tällä välin Glyndon oli pitkän aikaa viipynyt C:n puheilla ja järjestänyt viimeisiä asioita, menestykseen luottaen ja näkemättä mitään paon estettä. Sieltä hän lähti Filliden luokse. Samalla hän keskellä iloisia ajatuksiaan oli kuulevinaan äänen, liiankin tutun ja kauhistuttavan, kuiskaavan korvaansa: "Mitä! sinä tahdot uhmata minua ja päästä minusta karkuun, sinä tahdot palata hyveeseen ja tyytyväisyyteen. Se on turhaa, se on liian myöhäistä. Minä en tule sinua ahdistamaan, nyt sinua seuraavat ihmisaskeleet, yhtä leppymättömät kuin minun. Minua et sinä näe ennenkuin vankilassa, yösydännä ennen kuolemaasi. Katso —"
Ja Glyndon käänsi tahtomattaan päänsä ja näki ihan lähellään hiipivän miehen, jonka hän ennenkin oli huomannut kulkevan ohitsensa useamman kerran, vaikkei hän ollut siitä välittänyt. Heti hän vaistomaisesti tiesi olevansa vartioitu, takaa-ajettu. Katu oli tässä tyhjä ja autio, sillä päivä oli tukahuttavan kuuma ja tähän aikaan päivästä ei ollut paljon väkeä liikkeellä. Vaikka hän oli rohkea, kulki hänen sydämensä läpi kylmä väristys. Hän tunsi liiankin hyvin, minkälainen hirmuhallinto vallitsi Parisissa, ja tiesi vaaransa. Samaa mitä ensimäisen paiseen ilmestyminen on ruton uhrille, samaa oli vallankumouksen uhreille varjomaisen vakoilijan näkeminen. Vartioiminen, vangitseminen, tutkinto, guillotiini — näillä säännöllisillä, nopeilla askelilla kulki se hirviö, jota anarkistit kutsuivat laiksi. Glyndon hengitti syvään ja kuuli selvästi oman sydämensä kovan tykytyksen. Sitten hän pysähtyi liikkumattomana tuijottaen varjoa, joka myöskin pysähtyi.
Urkkijalla ei ollut apulaisia ja katu oli tyhjä; Glyndon sai uutta rohkeutta. Hän lähestyi takaa-ajajaansa, joka peräytyi hänen edestään. "Kansalainen, sinä seuraat minua", hän sanoi, "mitä asiaa?"
Halveksivasti hymyillen vastasi mies: "Eikö katu ole kylliksi leveä meille molemmille? Ethän liene niin huono tasavaltalainen, että vaatisit koko Parisin itsellesi?"
"Kulje sitten edellä. Minä annan tietä."
Mies kumarsi, nosti kohteliaasti hattuaan ja kulki edelleen. Seuraavana hetkenä Glyndon syöksyi sivukujaan ja juoksi nopeasti pitkin kierteleviä katuja ja mutkikkaita käytäviä. Vähitellen hän rauhottui, katsahti taakseen ja luuli päässeensä takaa-ajajasta; kiertoteitä pitkin hän palasi kotiinsa päin. Kun hän tuli leveämmille kaduille, niin viittaan kääritty ohikulkija äkkiä sipaisi häntä, niin ettei hän nähnyt sen kasvojakaan: "Clarence Glyndon, sinua väijytään, seuraa minua!" ja käveli nopeasti hänen edellään. Glyndon kääntyi ja näki kauhukseen taas kintereillään saman liuhunaamaisen miehen, jolta hän jo luuli päässeensä turvaan. Hän unohti muukalaisen kehotuksen ja heittäytyi väkijoukon sekaan, joka oli kokoontunut pilakuva-kaupan ympärille; sieltä hän muutti suuntaa, lähti aivan toisille kaduille sekä saapui pitkän hengästyneen riennon jälkeen erääseen kaupungin etäisimpään osaan näkemättä enää vakoilijaa.
Täällä kaikki näytti niin levolliselta ja kauniilta, että uhkaavalla vaaranhetkelläkin hänen taiteilijasilmänsä pysähtyi näköalaa ihailemaan. Tässä oli joen rantamalla avonaisempi paikka. Seine virtasi majesteetillisena tietään ja sen pinnalla keikkui pursia ja suurempia aluksia. Aurinko kultasi tuhansia kirkontorneja ja kimalteli hävinneen ritariajan palatsien valkoisille seinille. Väsyneenä ja huohottavana Glyndon pysähtyi hetkeksi ja hänen otsaansa leyhytteli virralta tuleva vilpoinen tuulahdus.
"Hetkeksi minä ainakin olen turvassa täällä", hän ajatteli, mutta samassa hän n. 30 askeleen päässä näki vakoilijan. Hänen jalkansa tuntuivat puutuvan paikoilleen, hän oli niin nääntynyt, että pako oli miltei mahdoton. Toisella puolella oli joki (ei mitään siltaa lähellä) ja toisella puolella pitkä talorivi. Hän kuuli naurua ja rivoa laulua eräästä talosta, joka oli hänen ja vakoilijan välillä. Se oli pahamaineinen kahvila, Henriotin mustien joukkojen, Robespierren kätyreiden tavallinen kokoontumispaikka. Urkkija oli siis ajanut uhrinsa suoraan koirien kynsiin. Hän lähestyi hitaasti, pysähtyi kahvilan avonaisen ikkunan eteen ja pisti päänsä sisään ikäänkuin kutsuakseen sieltä aseellisia miehiä avukseen.
Juuri samassa hetkessä, kun urkkijan pää oli pois käännetty, huomasi Glyndon muukalaisen, joka oli häntä varottanut, seisomassa ihan edessään puoleksi avatun oven suussa. Mies, jota tuskin näkyi suuresta viitastaan, kutsui häntä astumaan sisään. Äänettömästi hän totteli ystävällistä kutsua, ovi sulettiin heidän jälkeensä ja henkeään vetämättä kulki hän muukalaisen jälessä ylös leveitä portaita ja monen tyhjän huoneen läpi. Kun he saapuivat pieneen kamariin, riisui saattaja hattunsa ja pitkän viittansa, joka tähän asti oli hänet peittänyt, ja Glyndon tunsi Zanonin.