VII LUKU.
"Päätettiin, että se, joka sanoisi hänen olleen ihmisen, kärsisi kuolonrangaistuksen."
P. Augustinus, Serapis-jumalasta I, 18, De Civitate Dei, 5.
Robespierre nojasi väsyneesti taaksepäin nojatuoliinsa ja hänen kalmakkaat kasvonsa näyttivät tavallista väsyneemmiltä. Hän, jolle Catherine Theot lupasi kuolemattoman elämän, oli tosiaan sen näköinen kuin kuoleman kynnyksellä oleva. Hänen edessään pöydällä oli korillinen appelsiinejä, joiden mehu yksin saattoi lieventää hänen ruumistaan vaivaavaa ankaraa sappitautia, niinkuin kerrotaan. Rikkaasti puettu vanha nainen (hän oli entisen hallituksen aikana ollut markiisitar) istui ja kuori jalokivin koristetuilla sormillaan noita suloisia hedelmiä sairaalle lohikäärmeelle. Olen jo ennen sanonut, että Robespierre oli naisten lemmikki. Kummallista kyllä, mutta he olivatkin ranskalaisia naisia. Vanha markiisitar, joka, niinkuin Catherine Theot, kutsui häntä "pojakseen", näytti todella rakastavan häntä hurskaasti ja epäitsekkäästi kuin äiti lastaan. Kun hän hedelmiä kuoriskeli ja niitä hänelle tyrkytteli hellillä hyväilyillä kulki Robespierren laihojen huulien yli jotain elävän hymyn tapaista. Etäämmällä istuivat Couthon ja Payan toisen pöydän ääressä, kirjottelivat nopeasti ja pysähtyivät silloin tällöin työstään kysyäksensä jotakin toisiltaan kuiskaten.
Äkkiä muuan Jakobini avasi oven, lähestyi Robespierreä ja kuiskasi hänelle Guérinin[83] nimen. Tämän kuullessaan sairas hypähti pystyyn, ikäänkuin uutta elämää saaden.
"Rakas ystäväni", sanoi hän markiisittarelle, "suo anteeksi, minä en nyt tarvitse hellää huolenpitoasi. Ranska vaatii nyt huomioni. En ole koskaan sairas silloin kun voin palvella isänmaatani."
Vanha markiisitar nosti silmänsä taivaaseen ja huokasi: "Mikä enkeli!"
Robespierre viittasi kärsimättömästi kädellään, ja vanha nainen taputti hänen kalpeita poskiaan, suuteli hänen otsaansa ja vetäytyi tottelevasti pois. Seuraavana hetkenä tuo hymyilevä siivo mies, jota vastikään kuvasimme, seisoi tyrannin edessä, syvään kumartaen. Ja syystä mahtoi Robespierre lausua tervetulleeksi miestä, joka oli hänen ovelimpia kätyreitään — johon hän luotti enemmän kuin jakobinien klubiin, puheittensa sanatulvaan tai sotajoukkojensa pajunetteihin. Guérin, kuuluisin hänen 'tutkistelijoistaan', urkkiva, viekas, kaikkialle löytävä vakoilija liukui niinkuin auringonsäde seinän rakojenkin läpi ja toi tiedon ei ainoastaan ihmisten töistä vaan heidän sydämistäänkin.
"No, kansalainen, mitä kuuluu Tallienista?"
"Varhain tänä aamuna kaksi minuuttia kahdeksan jälkeen hän lähti ulos."
"Niin varhain? hm!"
"Hän kulki pitkin katuja Rue des Quatre Fils, Rue du Temple, Rue
Martin; ei mitään merkillisempää paitsi —"
"Paitsi mitä?"
"Hän kävi eräässä kirjakaupassa ostamassa kirjoja."
"Ostamassa kirjoja! Ahaa, vilpistelijä, hän tahtoi vehkeilyn kätkeä tiedonhalun vaipan alle. Entä sitten?"
"Viimein Rue des Fosses Montmarche kadulla eräs henkilö (tuntematon) siniseen takkiin puettu, kohtasi hänet. He kävelivät yhdessä pitkin katuja muutamia minuutteja ja heihin yhtyi Legendre."
"Legendre, kuule Payan, ota vaarin."
"Minä menin hedelmäpuotiin ja palkkasin kaksi pientä tyttöä menemään palloa heittelemään kuulomatkan päähän. He kuulivat Legendren sanovan: 'minä luulen että hänen valtansa alkaa olla loppumaisillaan'. Tallien vastasi: 'Ja hän itsekin. Minä en antaisi kolmen kuukauden palkkaa hänen elämästään'. Minä en tiedä, kansalainen, tarkottivatko he sinua."
"Enkä minä, kansalainen", vastasi Robespierre julmasti hymyillen, jonka jälkeen hän kohta vaipui synkkiin mietteisiin. "Haa!" mutisi hän, "minä olen nuori vielä, parhaimmassa iässäni. Minä en antaudu ylellisyyksiin. Ei, ja minun ruumiinikin on terve — terve. Mitä muuta Tallienista?"
"Se nainen, jota hän rakastaa — Teresa de Fontenai — joka on vankilassa, jatkaa vielä kirjeenvaihtoaan hänen kanssaan ja pyytää häntä pelastamaan itseään kuolemasta. Tämän minun mieheni sattuivat saamaan tietää. Hänen palvelijansa on sanansaattajana vangin ja Tallienin välillä."
"Vai niin! Palvelija on otettava kiinni keskellä Parisin katuja. Hirmuhallitus ei ole vielä ohi. Noiden kirjeiden avulla, joita häneltä löydetään, jos ne sitä sisältävät, minä sieppaan Tallienin istuimeltaan kansalliskokouksessa."
Robespierre nousi ja astui muutaman kerran miettiväisenä huoneessa, avasi sitten oven ja kutsui erään jakobinin sisään. Tätä hän käski vartioimaan Tallienin palvelijaa ja vangitsemaan hänet sopivalla hetkellä. Sitten hän taas heittäytyi tuoliinsa. Kun Jakobini meni ulos, kuiskasi Guérin:
"Eikö tuo ole kansalainen Aristides?"
"On — uskollinen mies, kunhan vaan pesisi itseään eikä kiroilisi niin kovin."
"Etkö sinä mestauttanut hänen veljensä?"
"Mutta Aristides hyväksyi tuomion."
"Siitä huolimatta, ovatko sellaiset miehet turvallisia niin lähellä sinua?"
"Se on totta." Ja Robespierre otti muistikirjansa, kirjotti siihen muistutuksen, pani sen liivintaskuunsa ja jatkoi:
"Mitä muuta Tallienista?"
"Ei mitään muuta. Hän ja Legendre ja tuntematon kävelivät Jardin Egalite'lle päin ja erosivat siellä. Minä saatoin Tallienia hänen kotiinsa. Mutta minulla on muita uutisia. Sinä pyysit minua etsimään niitä, jotka sinua uhkaavat nimettömissä kirjeissä."
"Guérin, oletko löytänyt niitä? Oletko sinä — oletko?"
Ja puhuessaan tyranni avasi ja sulki kätensä ikäänkuin jo puristaen kirjottajien henkiä, ja hänen kasvoillaan näkyi se kouristuksentapainen irvistely, joka johtui hänen taipumuksestaan kaatuvatautiin.
"Kansalainen, minä luulen tavanneeni yhden. Sinun pitää tietää, että kaikkein pahimpia on maalari Nicot."
"Seis, seis!" sanoi Robespierre ja avasi muistiinpanokirjan, joka oli sidottu punaisiin kirjailtuihin nahkakansiin (sillä Robespierre oli siisti ja täsmällinen kuolinluetteloissaankin). Hän selaili aakkosellista järjestystä: "Nicot, tuossa se on, ateisti, sansculotti (minä vihan renttuja),[84] Hébertin ystävä. Ahaa! Huom.! René Dumas tuntee hänen vanhemman elämänsä ja entiset rikoksensa. Jatka!"
"Tätä Nicotia on epäilty lentokirjasten levittäjäksi sinua ja komiteaa vastaan. Eilen iltana, kun hän oli poissa, laski ovenvartija minut hänen huoneeseensa Rue Beau-Repairella. Mestariavaimellani avasin hänen kirjotuspöytänsä. Löysin siellä maalauksen sinusta mestauslavalla seisomassa, ja sen alle oli kirjotettu —: 'Maasi murhamies, lue rangaistuksesi tuomio.' Minä vertasin näitä sanoja niihin kirjeisiin, joita minulle annoit, ja käsiala sopii yhteen niistä. Katso, minä revin irti kirjotuksen."
Robespierre katsoi, hymyili, ja heittäytyi tuoliinsa, ikäänkuin kosto jo olisi täytetty. "Hyvä! Minä pelkäsin, että se olisi joku voimakkaampi vihollinen. Tämä mies täytyy heti vangita."
"Hän odottaa tuolla rappusissa. Minä menin hänen ohitsensa ylös tullessani."
"Niinkö? laske sisään — ei, maltahan sentään Guérin, vetäydy sisähuoneeseen, kunnes minä taas kutsun sinut luokseni. Rakas Payan, katso perään, ettei Nicotilla ole aseita mukanaan."
Payan, joka oli yhtä rohkea kuin Robespierre oli arka, tukahutti halveksivan naurun, joka oli päästä häneltä, ja lähti huoneesta.
Sillävälin Robespierre painoi päänsä rintaa vastaan ja näytti vaipuneelta mietteihin. "Elämä on hyvin surullinen, Couthon", sanoi hän äkkiä.
"Pyydän anteeksi, minä pidän kuolemaa vielä pahempana", vastasi ihmisystävä lauhkeasti.
Robespierre ei vastannut vaan otti laukustaan sen merkillisen kirjeen, joka myöhemmin tavattiin hänen papereittensa joukosta ja joka julaistussa kokoelmassa on merkitty n:rolla 61.[85]
"Epäilemättä", se alkaa, "olet levoton, kun et ennemmin ole minusta mitään kuullut. Älä ole huolissasi, sinä tiedät, että minä ainoastaan kirjotan tavallisen sananviejän kautta, ja koska hänet keskeytettiin viimeisellä matkallaan, on se viipymiseen syynä. Kun saat tämän kirjeen, niin käytä kaikkia keinojasi paetaksesi näyttämöltä, missä tulet esiintymään viimeisen kerran, jos esiinnyt. Turha olisi uudelleen mainita kaikkia syitä, jotka asettavat sinut vaaraan. Viimeinen askeleesi, jonka pitäisi nostaa sinut valtion päämiehen istuimelle, vie sinut kuitenkin mestauslavalle, ja alhaiso tulee sylkemään kasvoillesi, niinkuin se on sylkenyt niiden kasvoille, jotka olet tuominnut. Koska olet koonnut itsellesi riittävät elantovarat, odotan sinua kärsimättömästi, nauraakseni sinun kanssasi sille osalle, mitä olet näytellyt tämän kansan vaikeuksissa, kansan, joka on yhtä herkkäuskoinen kuin se on halullinen uutuuksiin. Ryhdy toimenpiteisiin meidän suunnitelmiemme mukaan — kaikki on valmiina. Minä lopetan. Kirjeenkantajamme odottaa. Odotan vastaustasi."
Hitaasti ja miettivästi diktaattori ahmi tämän kirjeen sisällön. "Ei", sanoi hän itsekseen, "ei, se, joka on maistanut valtaa, ei voi enää nauttia lepoa. Danton, Danton, sinä olit oikeassa: 'parempi on olla köyhä kalastaja kuin hallita ihmisiä'."
Ovi avautui, Payan palasi ja kuiskasi Robespierrelle: "Kaikki turvallista. Kutsu sisään mies."
Diktaattori tyytyväisenä käski palvelevan jakobinin tuoda Nicot hänen eteensä. Maalari astui sisään, rumissa kasvoissaan peloton ilme, ja seisoi suorana Robespierren edessä, joka syrjäsilmällä häntä mittaili.
On merkillistä, että useimmat vallankumouksen päämiehistä olivat perin rumia ulkonäöltään — Mirabeau ja Danton tavattoman rumia, David ja Simon julman ja raa'an näköisiä, Marat likaisen inhottava ja diktaattori synkkä ja sappikarvainen. Mutta kuten Robespierren sanottiin muistuttavan kissaa, oli hän myöskin siisti kuin kissa. Hänen pukunsa oli sileä ja puhdas, leuka puhtaaksi ajettu, laihat kädet valkoiset kuin naisen kädet. Sentähden hän oli suurena vastakohtana sille renttumaisuudelle, joka näkyi Nicotin koko käytöksessä ja ulkomuodossa.
"Sinä siis, kansalainen", sanoi Robespierre lempeästi, "tahdot puhua kanssani? Minä tiedän, että ansiosi ja kansalaishyveesi on liian kauan jäänyt huomaamatta. Sinä tahtoisit pyytää jotakin sopivaa tointa valtiossa? Älä arkaile — sano vaan!"
"Jalo Robespierre, sinä, joka maailmaa valaiset, minä en tule sinulta pyytämään suosionosotusta vaan tekemään valtiolle palveluksen. Olen löytänyt kirjeenvaihdon, joka paljastaa salaliiton, mihin kuuluu monta vielä epäilyksistä vapaata miestä." Ja hän pani paperit pöydälle. Robespierre tarttui niihin ja silmäili niiden yli kiihkeästi ja nopeasti.
"Hyvä, hyvä", hän mutisi itsekseen, "tätä kaikkea tarvitaan. Barrère, Legendre, siinäpä ovat! Camille Desmoulins oli ainoastaan heidän kätyrinsä. Minä rakastin häntä kerran, heitä en koskaan ole rakastanut. Kansalainen Nicot, minä kiitän sinua. Huomaan, että nämä kirjeet ovat kirjotetut englantilaiselle. Jokaisen Ranskalaisen täytyy epäillä näitä englantilaisia susia lammasten vaatteissa! Ranska ei enää tarvitse koko-maailman-kansalaisia, se leikki loppui Anacharsis Clootziin.[86] Pyydän anteeksi, kansalainen Nicot: Clootz ja Héberthän olivat sinun ystäviäsi."
"Niin", vastasi Nicot puolustellen, "me kaikki olemme erehdyksille alttiita. Minä lakkasin heitä kunnioittamasta, kun sinä asetuit heitä vastaan, sillä en luottaisi omaan aistimiinikaan niinkuin sinun oikeudentuntoosi."
"Niin, minä todella tahdon olla oikeamielinen, sen hyveen minä luen itselleni", sanoi Robespierre makeasti, ja kissaluonteellaan hän nautti leikkimisestä avuttoman uhrin kanssa[87] tälläkin ratkaisevalla hetkellä, jolloin niin suuret suunnitelmat, niin uhkaava vaara ja kauanmietitty kosto vaativat hänen huomionsa. "Eikä minun oikeudentuntoni tule kauemmin unohtamaan sinun palveluksiasi, hyvä Nicot. Sinä tunnet tämän Glyndonin?"
"Tunnen hyvin. Hän oli ystäväni, mutta minä uhraisin oman veljeni, jos tämä olisi yksi 'hairahtuneista'. Minä en häpee sanoa, että olen saanut hyvyyden osotuksia tältä mieheltä."
"Vai niin — ja sinä kannatat rehellisesti sitä oppia, että jos joku minun henkeäni uhkaa, ovat kaikki personalliset suhteet unohdettavat?"
"Aivan niin."
"Hyvä kansalainen, rakas Nicot, ole niin hyvä ja kirjota minulle tämän
Glyndonin osote."
Nicot astui pöydän ääreen, ja äkkiä, kun kynä oli hänen kädessään, juohtui hänen mieleensä ajatus ja hän pysähtyi hämmentyneenä.
"Kirjota nyt, rakas Nicot!"
Maalari totteli hitaasti.
"Mitä muita tuttavia on tällä Glyndonilla?"
"Siitä asiasta minä tahdoinkin puhua sinulle, edustaja", vastasi Nicot. "Hän käy joka päivä naisen luona, joka on muukalainen ja tuntee kaikki hänen salaisuutensa. Nainen on olevinaan köyhä ja elättävinään lastaan käsityöllä. Mutta hän on äärettömän rikkaan italialaisen puoliso, eikä ole epäilystäkään siitä, että hänellä on rahoja, jotka käytetään Ranskan kansalaisten turmelemiseen. Hän olisi otettava kiinni."
"Kirjota hänenkin nimensä."
"Mutta ei saa hukata aikaa, sillä tiedän, että molemmat aikovat paeta
Parisista jo tänä yönä."
"Meidän hallituksemme on valpas ja nopea, hyvä Nicot, älä pelkää. Vai niin, vai niin", ja Robespierre otti paperin, johon Nicot oli kirjottanut, pani sen nenänsä alle — sillä hän oli likinäköinen — ja lisäsi hymyillen: "Kirjotatko sinä aina samalla käsialalla, kansalainen? Tämä näyttää tekaistulta."
"Minä en tahtoisi, että he saisivat tietää, kuka on heidät antanut ilmi."
"Hyvä, hyvä. Sinun hyveesi tulee kyllä palkituksi, luota minuun.
Terveys ja veljeys!"
Robespierre nousi puoleksi istualtaan ja Nicot lähti pois.
"Hoi, mies siellä ulkona!" huusi diktaattori kelloaan soittaen, ja kun Jakobini valppaasti totteli kutsua — "seuraa tuota miestä, Jean Nicotia. Niinpiankuin hän pääsee talosta, ota kiinni hänet. Vie hänet heti vankilaan. Kuule — tämä on ihan laillista, siinä on vangitsemiskäsky. Yleinen syyttäjä saa minulta toimintaohjeita. Mene nyt vikkelään!"
Jakobini hävisi. Kaikki sairauden ja heikkouden jäljet olivat potilaalta kadonneet, hän seisoi suorana lattialla, kasvot suonenvedon tapaisesti värähtäen ja käsivarret ristissä. "Hoi, Guérin (vakoilija näyttäytyi taas) ota nämä osotteet. Tunnin kuluttua täytyy tämän englantilaisen ja tämän naisen olla vankilassa; heidän paljastuksensa tulevat auttamaan minua tärkeämpiä vihollisia vastaan. He tulevat kuolemaan, he tulevat hukkumaan muiden kanssa 10 p:nä — kolmen päivän päästä. Siinä on sinullekin vangitsemiskäsky. Lähde!"
"Ja nyt, Couthon, Payan, me emme enää vitkastele Tallienin ja hänen joukkonsa kanssa. Minä olen saanut tietää, ettei kansalliskokous tahdo mennä juhlaan 10 p:nä. Meidän täytyy turvautua miekkaan ja oikeuslaitokseen. Minun täytyy järjestää ajatuksiani, valmistaa puhettani. Huomenna minä esiinnyn kokouksessa, huomenna rohkea St. Just yhtyy meihin, tultuaan voitokkaitten sotajoukkojen luota, huomenna minä puhujalavalta sinkautan salamoita Ranskan salapukuisia vihollisia vastaan, huomenna minä pyydän, koko kansan silmien edessä, vehkeilijöiden päät."