LUKU I.
"Mutta se mikä erityisesti veljeskunnalle on merkillistä, on sen ihmeellinen taito kaikilla lääketieteen aloilla. He eivät toimi loitsukeinoilla vaan yrteillä."
— Käsinkirjotettu kertomus todellisten rosenkreutsiläisten synnystä ja ominaisuuksista, kirj. J. von D——.
Tähän aikaan tapahtui, että Viola sai tilaisuuden vastapalveluksella maksaa siitä hyvyydestä, jota hänelle oli osottanut isänsä soittajakumppani ottamalla hänet taloonsa ja vaalimalla häntä silloin kun hän ensin jäi orvoksi maailmaan. Vanha Bernardi oli kasvattanut kolme poikaa samaan toimeen, mikä hänellä itsellään oli, ja he olivat äskettäin lähteneet Napolista koettamaan onneansa pohjoisempien maiden rikkaammissa kaupungeissa, missä vielä soittajia ei ollut yli tarpeen ja varojen. Hänen ja iäkkään puolisonsa kotia ei ollut enää kenkään muu hauskuuttamassa kuin vilkas, laverteleva tummasilmäinen tyttö, noin 8 vuoden vanha, isän pojantytär, jonka äiti oli kuollut synnytystuskiin.
Nytpä oli Bernardille sattunut halvaus, joka esti häntä tointansa harjottamasta. Hän oli aina ollut hyväsydäminen, leppoisa, antelias ja seuranhaluinen — ja käyttänyt sen, mitä ansaitsi, kädestä suuhun, ikäänkuin taudin ja vanhuuden päivää ei voisi koskaan tullakaan. Vaikka hän saikin vähäsen eläkettä entisistä palveluksistaan, oli se aivan riittämätön hänen tarpeisiinsa eikä hän ollut aivan velatonkaan. Köyhyys astui hänen tupaansa — mutta silloinpa Violan lämmin hymy ja aulis käsi tuli karkottamaan julman vihollisen. Eikä tosihyvälle sydämelle ole tarpeeksi antaa ja lähettää, siunaavampaa on käydä luona ja lohdutella. "Älä unohda isäsi ystävää", sanoo sananlasku. Senpätähden kävi Napolin kukka harva se päivä Bernardin talossa. Mutta äkkiä kohtasi soittajaa vielä raskaampi isku kuin köyhyys tai halvaus. Hänen lapsenlapsensa, pikku Beatrice, sairastui odottamatta tuollaiseen nopeaan vaaralliseen kuumetautiin, joka etelämaissa on niin tavallinen. Ja Viola kutsuttiin oudoista, ujoista rakkauden ja mielikuvituksen unelmista pienen sairaan vuoteelle.
Lapsi rakasti suuresti Violaa ja isovanhemmat arvelivat, että Violan paljas läsnäolo vaikuttaisi parantavasti, mutta kun Viola saapui, oli Beatrice jo tajuttomana. Onneksi sinä iltana ei näytelty San Carlossa, ja Viola päätti jäädä yöksi ja ottaa osaa vaaralliseen ja pelottavaan valvontaan ja huolenpitoon.
Mutta yöllä kävi tauti pahemmaksi ja lääkäri pudisti puuteroitua päätään, piti nenänsä alla puhdistavia nesteitä, määräsi rauhottavia lääkkeitä ja lähti matkaansa. Vanha Bernardi istuutui itse vuoteen ääreen totisena ja äänettömänä: siinä oli viimeinen side, mikä häntä kiinnitti elämään. Katketkoon sitten ankkuriköysi ja menköön vanha ruhjoutunut laiva pirstoiksi Kalman kallioita vastaan! Se oli rautaista päättäväisyyttä, pelottavampaa kuin suru. Vanhus, jonka toinen jalka jo oli haudan reunalla, istui kuolevan lapsensa vuoteen ääressä — kas siinä sydäntä kouristava näky inhimillistä onnettomuutta. Vaimo oli toimeliaampi, toivehikkaampi, mutta vuodatti runsaammin kyyneleitä. Viola piti huolta kaikista kolmesta. Mutta aamupuolla tuli Beatricen tila niin arveluttavaksi, että Violakin vaipui epätoivoon. Silloin hän näki vanhan naisen äkkiä nousevan pyhimyskuvan äärestä, missä hän oli polvillaan maannut, näki hänen kääriytyvän päällysvaippaan ja hiljaisesti hiipivän huoneesta. Viola pujahti hänen jälkeensä.
"Ilma on liian kylmä sinulle, äitiseni, anna minun mennä lääkäriä noutamaan."
"Lapsi, minä en mene lääkärin luo. Olen kuullut yhdestä, joka on hyvä köyhille ja joka voi parantaa sairaan, kun lääkärit eivät enää kykene. Minä menen ja sanon hänelle: 'Signor, me olemme köyhiä kaikessa muussa, mutta eilen vielä olimme rikkaita rakkaudesta. Meidän elämämme on loppumassa, mutta me elimme uudelleen lapsenlapsessamme. Anna meille takaisin rikkautemme — anna meille takaisin nuoruutemme — anna meidän mennä hautaan kiittäen Jumalaa siitä, että se, jota rakastimme, jää jälkeemme eloon'."
Ja hän meni. Miksi sydämesi sykkii niin rajusti, Viola? — Lapsen kiivas parku kutsui hänet taas vuoteen luo, ja siellä istui vanha ukko vaimonsa toimista tietämättä, istui liikkumattomana, tuijottamassa silmiään räpäyttämättä pienokaisen kuolonkamppailua. Vähitellen tuskanvaikerrus hiljeni matalaksi voihkinaksi, kouristukset kävivät heikommiksi mutta taajemmiksi, kuumeenhehku laimeni sinivalkeaksi väriksi, joka vielä erottaa puoleksi värittömät kasvot marmorin valkeudesta.
Aamusarastus tulvi yhä kirkkaampana akkunasta sisään — rapuilla kuului askeleita. Vanha nainen astui nopeasti sisään, syöksyi vuoteelle, katsahti sairaaseen ja huudahti: "Hän elää vielä, signor, hän elää."
Viola nosti silmänsä — lapsen pää lepäsi hänen povellaan — ja näki Zanonin. Tämä hymyili hellästi ja lempeän hyväksyvästi ja otti lapsen syliinsä. Mutta silläkin hetkellä kun Viola näki Zanonin vaieten tarkkaavan lapsen kalmankalpeita kasvoja, silloinkin sekottui toivoon taikauskoinen pelko. "Tapahtuiko se luvallisilla, pyhillä keinoilla?" Hänen itsetutkistelunsa lakkasi kerrassaan, sillä Zanonin tummat silmät olivat häneen kääntyneet, ikäänkuin sielun ajatuksia lukien, ja hänen katseensa moitti Violan omaatuntoa epäilyksestä, sillä se oli pahotteleva, miltei halveksiva.
"Ole levollinen", hän sanoi, puhutellen lempeästi vanhaa ukkoa, "vaara ei ole liian suuri ihmistaidolle", ja ottaen taskustaan pienen kristallipullon hän siitä kaatoi muutamia pisaroita veden sekaan. Tuskin oli lääke kostuttanut lapsen huulia kuin se näytti aikaansaavan hämmästyttävän vaikutuksen. Nopeasti palasi puna huulille ja poskille; kotvasen jälkeen sairas nukkui levollisesti ja hengitys kävi säännöllisesti niinkuin terveeltä. Silloin ukko nousi, kankeasti ikäänkuin ruumis jo olisi toimintaan kykenemätön, hän kumartui lapsen yli — kuunteli — ja kompuroi huoneen nurkkaan itkemään ja taivasta ylistämään.
Vanha Bernardi oli tähän asti ollut kylmä uskonnolle, suru ei koskaan ennen ollut häntä kohottanut ylös maasta. Vaikka hän oli vanha, ei hän milloinkaan ollut ajatellut niinkuin vanhan tulisi ajatella kuolemaa — nyt oli lapsen hengenvaara herättänyt vanhuksen suruttoman sielun. Zanoni kuiskasi jotain vaimolle ja tämä lempeästi veti ukkonsa pois huoneesta.
"Pelkäätkö jättää minua tunniksi hoidokkaasi seuraan, Viola? Luuletko vielä, että tämä taito on paholaiselta saatu?"
"Ah!" sanoi Viola nöyrtyneenä mutta sittenkin ilostuneena, "anna anteeksi, signor, anna anteeksi. Sinä saatat nuoret elämään ja vanhat rukoilemaan. Minun ajatukseni eivät koskaan enää tule sinulle tekemään vääryyttä."
Ennenkuin aurinko nousi, oli Beatrice vaarasta vapaa, keskipäivällä Zanoni lähti vanhusten siunaamisia pakoon, ja kun hän sulki oven jälkeensä, tapasi hän Violan ulkopuolella odottamassa. Hän seisoi siinä kainona, käsivarret viehkeästi rinnoilla ristissä ja maahanluodut silmät hulveisillaan kyyneleitä.
"Älä anna minun olla ainoa, jonka jätät onnettomaksi."
"Ja miten yrtit ja rauhotuslääkkeet sinua voisivat auttaa? Jos sinä niin helposti voit uskoa pahaa niistä, jotka sinua ovat auttaneet ja vielä tahtovat auttaa, niin tautisi on sydämestä kotoisin ja — Mutta älähän itke, minäkö sairasten parantaja ja murheellisten lohduttaja, minäkö sinua toruisin? ei, vaan kiittelen. Sinulleko antaa anteeksi! Elämä kaipaa aina anteeksiantoa ja sentähden on ensimäinen velvollisuus antaa anteeksi."
"Ei, älä vielä anna minulle anteeksi. Minä en sitä ansaitse, sillä nytkin, vaikka tunnen, kuinka kiittämätön olin, kun uskoin ja epäilin jotain pahaa pelastajastani, niin kyyneleeni vuotavat onnesta eikä katumuksesta. Oi!" hän jatkoi puhtaalla innolla, viattomine jaloine tunteineen itsetiedottomana siitä, mitä kaikkia sydämensä salaisuuksia hän paljasti — "sinä et tiedä, kuinka katkerata oli ajatella, ettet sinä olisi parempi, puhtaampi, pyhempi kuin koko muu maailma. Ja kun minä näin sinut — rikkaan, ylhäisen, tulevan palatsistasi hökkelin kärsimyksiä lieventämään — kun kuulin noiden köyhien siunaukset, jotka askeleitasi seurasivat, niin tunsin itsekin siitä ylentyväni — tunsin itseni hyväksi sinun hyvyydessäsi — jaloksi niissä ajatuksissa ainakin, jotka sinua eivät loukanneet."
"Ja luuletko, Viola, että pelkkä tieteen harjottaminen on joku hyve? Tavallisin lääkärikin hoitaa palkasta sairaita. Ovatko sitten rukoukset ja siunaukset vähempi palkinto kuin kulta?"
"Eivätkö minunkaan siunaukseni sitten ole arvottomia, sinä siis otat niitä vastaan?"
"Ah, Viola", huudahti Zanoni äkkinäisellä intohimolla, joka nosti veren Violan kasvoille, "sinähän olet koko maan päällä ainoa, joka kykenet minua haavottamaan tai ilahuttamaan!"
Hän hätkähti, kasvonsa kävivät vakaviksi ja surullisiksi ja hän lisäsi muuttuneella äänellä: "sanon tämän sentähden että jos välität minun neuvoistani, niin voin luullakseni johtaa viattoman sydämesi onnelliseen oloon."
"Sinun neuvoistasi! Minä tottelen niitä kaikkia. Tee minulle mitä tahdot. Sinun poissaollessasi olen niinkuin lapsi, joka pimeässä pelkää jokahista varjoa. Sinun seurassasi sieluni laajenee ja koko maailma tuntuu rauhaisana uinuvan taivaallisessa kirkkaudessa. Älä kiellä minulta läsnäoloasi. Minä olen orpo ja oppimaton ja yksinäinen!"
Zanoni käänsi kasvonsa syrjään, vaikeni muutaman minuutin ajaksi ja vastasi sitten tyyneesti: "Olkoon niin. Sisar, vielä tulen tapaamaan sinut."