V LUKU.
"Se mitä en tiedä, on ehkä vielä surullisempaa ja kauheampaa."
La Harpe, Le Comte de Warwick, Act. V. I.
Ikkuna oli auki ja Viola istui sen ääressä. Alhaalla välkkyivät vedet kylmässä mutta kirkkaassa päivänpaisteessa ja kauniiseen puoleksi poiskääntyneeseen naiseen kulkivat monen uljaan kavaljeerin silmät, gondolien liukuessa ohi.
Mutta viimein keskellä kanavaa yksi näistä tummista aluksista pysähtyi ja muuan mies sen kannelta loi katseensa muhkeaan palatsiin. Itke nyt — älä enää naura, nuori äiti — viimeinen lehti on käännetty!
Palvelija astui huoneeseen ja antoi Violalla kortin, jossa seisoi nämä sanat englanniksi: "Viola, minun täytyy saada tavata sinut. Clarence Glyndon."
Ah, miksei vaan? kuinka mielellään Viola hänet tapaisi! — kuinka hauska olisi saada hänelle kertoa onnestaan — Zanonista — kuinka hauska näyttää hänelle lasta! Clarence raukka! Viola oli tähänasti aivan unohtanut hänet niinkuin hän oli unohtanut koko varhemman elämänsä — sen unelmat, sen turhuudet, sen kiihotukset, teatterin häikäilevät lamput, meluisan joukon kättentaputukset.
Glyndon astui sisään. Viola säikähti hänet nähdessään, niin muuttunut oli hän: otsa synkkä, piirteet päättäväiset, huolien uurtamat — hän — entinen kaunis ja huoleton taiteilija ja rakastaja. Hänen pukunsa ei ollut huono, mutta huolimattomasti pidetty. Hänen käytöksensä oli nyt puolittain raaka ja häikäilemätön sen sijaan että hän ennen oli ollut vilkas mutta kaino ja vilpitön, silloin kun hän taidetta ihaili ja tähtöistä viisautta haaveksi.
"Sinäkö?" sanoi Viola viimein. "Clarence parka, kuinka olet muuttunut?"
"Muuttunut!" vastasi tämä tuimasti ja istuutui Violan viereen. "Ja ketä minun on siitä kiittäminen, jollei pahoja henkiä — noitia, jotka sinuunkin ovat tarttuneet niinkuin minuun? Viola, kuule minua. Muutamia viikkoja sitten sain tiedon, että sinä olit Venetsiassa. Kaikenlaisilla verukkeilla ja lukemattomissa vaaroissa olen tullut tänne, pannen alttiiksi vapauden, ehkä henkeni, jos nimeni ja toimeni tulisi Venetsiassa tunnetuksi, jotta sinua varottaisin ja pelastaisin. Muuttunut! sanot sinä — muuttunut päältäpäin, mutta mitä se on sisäisen hävityksen rinnalla? Ole varuillasi, ole ajoissa varuillasi sinäkin!"
Glyndonin ääni, joka kuului kuin haudan syvyydestä, pelotti Violaa vielä enemmän kuin hänen sanansa. Hän näytti niin kalpealta, kuihtuneelta kuin jos hän olisi kuolleista noussut pelkoa ja kauhua tuomaan. "Mitä" sanoi Viola viimein värisevällä äänellä, "mitä hurjia sanoja sinä puhutkaan! Voitko —"
"Kuuntele.'" keskeytti Glyndon pannen kätensä Violan käsivarrelle ja sen kosketus oli kalmankylmä — "kuuntele! Olet kuullut vanhoja kertomuksia miehistä, jotka tekivät liiton pirujen kanssa saadakseen yliluonnollisia voimia. Ne kertomukset eivät ole satuja. Sellaisia ihmisiä löytyy. Niiden ilona on lisätä itsensä kaltaisten onnettomien lukua. Jos heidän kokelaansa koetuksessa joutuvat tappiolle, niin piru heihin tarttuu jo tässä elämässä, niinkuin se on tarttunut minuun! — ja jos he siinä onnistuvat, niin voi! vielä pitkällisempi kärsimys! Heidän elämänsä voi tulla sellaiseksi, etteivät mitkäät keinot voi pahaa karkottaa eikä tuskia lieventää. Minä olen tullut paikoista, missä verta virtanaan vuotaa — missä Tuoni seisoo uljaimman ja korkeimmankin rinnalla ja missä ainoa yksinvaltias on guillotiini. Mutta kaikki kuolonvaarat, mitkä ihmistä voivat saartaa, eivät ole mitään sen huoneen rinnalla, missä kuolemaa kauheampi hirviö elää ja liikkuu!"
Ja sitten Glyndon kylmästi ja kiusallisen tarkasti kertoi, niinkuin hän Adelalle oli kertonut, läpikäymästään vihkimyksestä. Hän kuvaili sanoilla, jotka jäätivät kuulijan veren, muodottoman haamun saapumisen ja sen silmät, jotka panivat katselijan aivot sekaisin ja hänen verensä ja ytimensä hyydyksiin. Jos se kerran oli nähty, ei sitä millään saanut poistetuksi. Se tuli omasta tahdostaan, tuoden mustia ajatuksia — kuiskaten outoja viettelyksiä. Ainoastaan hurjan kiihotuksen näyttämöiltä se pysyi poissa. Mutta milloin mielessä oli levollisuus — yksinäisyys — rauhan ja hyvyyden kaipuu — silloin se saapui ahdistamaan. Viola oli kauhunlyömä. Hurja kertomus vahvisti niitä hämäriä aavistuksia, joita hän ei koskaan rakkauden ja luottamuksen syvyydessä ollut tutkistellut vaan ainoastaan karkottanut pois niiden tullessa — aavistuksia siitä, ettei Zanonin elämä ollut samanlainen kuin muiden kuolevaisten. Ennen hänen lempensä oli ne ajatukset pitänyt syrjässä muka väärinä epäluuloina, mutta näin lievennettyinä ne vaan olivat lumotuilla kahleillaan sitoneet hänen sydämensä ja aistimensa. Nyt kun Glyndonin kauhistuttava kertomus häneen tartutti pelon, pääsivät lumouksen siteet valloilleen — Viola hypähti säikähtäen pystyyn — ei itsensä vuoksi vaan lasta hän puristi käsivarsiinsa!
"Onneton!" huudahti Glyndon vavahtaen, "oletko sinä synnyttänyt uhrin, jota nyt et voi pelastaa? Älä anna sille ruokaa — älä tottele, kun se pyytää. Haudassa ainakin on lepoa ja rauhaa!"
Silloin Violan mieleen muistui kuinka Zanoni yöt läpeensä oli valvonut kehdon ääressä ja kuinka silloinkin häneen oli hiipinyt pelko, kun hän kuuli hiljaiset, puoleksi lauletut sanat. Ja kun lapsi häntä katseli kirkkailla vakavilla silmillään, oli sen katseen kummallisessa älykkyydessä jotakin, mikä ainoastaan lisäsi pelkoa. Näin seisoivat äiti ja varottaja kahden ääneti — aurinko paistoi heihin ikkunasta ja kehdon ääressä, vaikkeivät he sitä nähneet, istui musta liikkumaton sumu-olento.
Mutta vähitellen palasivat nuoreen äitiin paremmat ja oikeammat ja kiitollisemmat menneisyyden muistot. Lapsen kasvot saivat poissaolevan isän ilmeen ja ruusuisilta huulilta tuntui surullinen ääni lausuvan: "Minä puhun sinulle lapsessasi. Palkaksi kaikesta minun rakkaudestani sinua ja lastasi kohtaan, epäiletkö minua tuomitsevan hourailijan ensimäisestä syytöksestä?"
Violan rinta kohoili — hän ojentautui suoraksi — hänen silmänsä loistivat kirkkaina ja pyhinä.
"Mene, oman näköhäiriösi onneton uhri", sanoi hän Glyndonille, "minä en uskoisi omia aistimianikaan, jos ne syyttäisivät tuon lapsen isää. Ja mitä sinä tiedät Zanonista? Mitä yhteyttä on Mejnourilla ja hänen herättämillään hirvittävillä haamuilla sen loistavan olennon kanssa, josta sinä puhuit?"
"Sinä saat sen piankin nähdä", vastasi Glyndon synkästi. "Se haamu, joka minua vainoo, kuiskaa nyt juuri verettömillä huulillaan, että sen kauhut odottavat sinua ja lastasi! Minä en vielä sinulta pyydä päätöstä, mutta ennenkuin lähden Venetsiasta, tapaamme taas toisemme."
Hän sanoi ja lähti.