IV LUKU.
"Hetki on pelottavampi kuin ajattelettekaan."
La Harpe, Le Comte de Warwick, Act. III, 5.
Ensimäisen kerran naimisensa jälkeen Zanoni ja Viola olivat erossa — sillä Zanoni oli lähtenyt Roomaan tärkeissä asioissa. "Ainoastaan muutamiksi päiviksi", hän sanoi ja matkusti niin äkkiä, ettei ollut aikaa hämmästykseen tai suruun. Mutta ensimäinen ero on aina haikeampi, kuin sen tarvitseisi olla. Se tuntuu katkaisevan sen elämän, missä lempiville on kaikki yhteistä, se saattaa sydämen tuntemaan, mikä tyhjä elämä on alkava, kun viimeinen eronhetki on saapuva niinkuin sen kerran täytyy saapua. Mutta Violalla oli uusi kumppani; hänellä oli se ilolahja, joka aina uudistaa naisen nuoruuden ja hurmaa hänen silmiään. Puolisona, vaimona nainen nojautuu toiseen, hänen onnensa, hänen elämänsä heijastuu miehestään — niinkuin kiertotähti saa valonsa auringolta. Mutta nyt äitinä hän vuorostaan on riippuvaisuudesta tullut valtaan, nyt toinen olento nojautuu häneen — avaruuteen on singonnut tähti, jolle hän on itse tullut auringoksi.
Muutamia päiviä — mutta ne tulevat olemaan suloisia surussaankin! Muutamia päiviä, joiden jokainen tunti näyttää olevan ajastaika lapselle, jota silmä ja sydän valvoo. Lapselle on aika heräämisestä uneen ja unesta heräämiseen kokonainen käänne. Sen jokaista liikettä on tarkattava — jokainen hymyily on uusi edistysaskel siinä maailmassa, jota se on tullut siunaamaan. Zanoni on lähtenyt — viimeinen aironloiske on vaiennut — viimeinen pilkku gondoolista häipynyt Venetsian vesikaduilta. Violan lapsi nukkuu kehdossaan äitinsä jalkojen juuressa ja Viola ajattelee kyynelehtien, mitä kertomuksia hän isälle saa kertoa satumaasta, joka tuosta pienestä vuoteesta leviää kaukaisuuteen tuhansine ihmeineen. Hymyile! — itke! nuori äiti! Jo on elämäsi oudon kirjan kaunein sivu sinulta sulettu ja näkymätön sormi kääntää uuden lehden.
* * * * *
Rialton sillalla seisoi kaksi venetsialaista — tulisia tasavaltalaisia ja demokraatteja. He kuvailivat Ranskan vallankumousta maanjäristykseksi, joka hävittäisi heidän oman kurjan ja raihnaisen hallitusmuotonsa ja antaisi yhdenvertaisuuden oikeudet Venetsian kansalle.
"Niin, Cottalto", sanoi toinen, "parisilainen kirjeenvaihtajani on luvannut poistaa kaikki vaarat ja tehdä tyhjäksi kaikki esteet. Hän sopii meidän kanssamme kapinan hetkestä, jolloin Ranskan legionat tulevat olemaan kanuunien kuulomatkan päässä meistä. Jonakin päivänä tällä viikolla, tällä tunnilla ja tässä paikassa hän tulee minua tapaamaan. Tämä on vasta neljäs päivä."
Hän oli tuskin sanonut nämä sanat, ennenkuin eräs viittaan puettu mies tuli vasemmalta käsin kapealta kadulta kävellen ja silmäiltyään heitä muutamia hetkiä tutkivasti, kuiskasi "Salut!" (Terveys!)
"Ja veljeys!" vastasi puhuja.
"Te siis olette urhoollinen Dandolo, jonka kanssa komitea valtuutti minua vaihtamaan kirjeitä? Ja tämä kansalainen —?"
"On Cottalto, josta usein olen kirjeissäni puhunut."[65]
"Terveys ja veljeys hänelle! Minulla on paljon teille kummallekin puhumista. Tänä iltana tulen luoksenne, Dandolo. Mutta kadulla meidät voidaan huomata."
"Enkä minä uskalla tarjota omaa taloani; tyrannivalta tekee seinistäkin vakoilijoita. Mutta tässä mainittu paikka on turvallinen", ja hän pisti muukalaisen käteen paperilipun.
"Tänä iltana siis kello 9! Sillävälin minulla on muita asioita." Mies vaikeni, hänen muotonsa muuttui ja kiihkeällä äänellä hän jatkoi:
"Viimeinen kirjeenne mainitsi jotakin rikkaasta ja salaperäisestä muukalaisesta — Zanonista — onko hän vielä Venetsiassa?"
"Kuulin, että hän olisi lähtenyt tänä aamuna, mutta hänen vaimonsa on vielä täällä."
"Hänen vaimonsa — sepä hyvä!"
"Mitä te hänestä tiedätte? Luuletteko, että hän meihin liittyisi? Hänen rikkautensa olisi —"
"Sanokaa hänen talonsa, hänen osotteensa nopeaan'" keskeytti mies.
"Palazzo di ——, suuren kanavan varrella."
"Kiitos! kello 9 tapaamme toisemme."
Mies riensi takaisin pitkin katuja, mistä hän oli tullut ja kun hän kulki sen talon ohi, johon hän oli asettunut asumaan (edellisenä iltana hän oli tullut Venetsiaan), tarttui hänen käteensä vaimo, joka seisoi ovessa.
"Monsieur", sanoi hän ranskankielellä, "minä olen odottanut palaamistanne. Ymmärrättekö? Tahdon panna kaiken alttiiksi ja tulla teidän kanssanne Ranskaan seisoakseni elämässä ja kuolemassa mieheni sivulla!"
"Kansalainen, minä lupasin miehellenne, että jos tämän valitsette, uhraan minä oman turvallisuuteni teitä auttaakseni. Mutta ajatelkaa vielä! Miehenne on yksi niitä jotka Robespierren silmä jo on merkinnyt: hän ei voi paeta. Koko Ranska on tullut vankilaksi epäillyille. Te ainoastaan panette itsenne vaaraan, jos palaatte. Suoraan puhuen, kansalainen, se kohtalo, joka tulisi osaksenne, voisi olla guillotiini.[66] Minä sanon vaan sen, minkä miehenne pyysi minua puhumaan, te tiedätte sen kirjeistä."
"Monsieur, minä palaan kanssanne", sanoi vaimo ja hymyili kalpeine kasvoineen.
"Ja kuitenkin hylkäsitte miehenne vallankumouksen kirkkaassa päivänpaisteessa ja aikoisitte nyt palata hänen luokseen keskelle sen myrskyä ja jylinää!" sanoi mies puoleksi ihailevasti, puoleksi moittivasti.
"Minä lähdin sieltä, koska isäni päivät oli luetut, koska hänellä ei ollut muuta turvaa kuin paeta vieraaseen maahan, koska hän oli vanha ja varaton eikä hänellä ollut ketään huolehtijaa, koska mieheni ei ollut vaarassa mutta isäni; nyt isä on kuollut — kuollut! Mieheni on nyt vaarassa. Tyttären velvollisuudet loppuivat — vaimon alkavat!"
"Olkoon niin, kansalainen, kolmantena iltana lähden. Ennen sitä voitte peruuttaa päätöksenne."
"Sitä en tee koskaan."
Kolkko hymy välähti miehen kasvoilla.
"Oi guillotiini, sanoi hän, kuinka monta hyvettä oletkaan tuonut päivänvaloon! Syystä sinua kutsutaan pyhäksi äidiksi, verinen mestauslava!"
Hän kulki edelleen, itsekseen puhellen, huusi gondolia ja oli pian suuren kanavan vilkasliikkeisillä vesillä.