VII LUKU.
"Opi olemaan hengessä köyhä, poikani, jos tahdot tunkeutua siihen pyhään yöhön, joka piirittää totuuden. Opi Viisailta, ettet saa antaa pahoille hengille mitään valtaa luonnossa, senjälkeen kun kaitselmuksen kivi on heidät salvannut syvyyden kuiluun. Opi filosofeilta aina kaikissa eriskummaisissa tapauksissa näkemään luonnolliset syyt, ja kun sellaiset luonnolliset syyt puuttuvat, niin turvaudu Jumalaan." — Kreivi de Gabalis.
Kaikki nämä lisätiedot Zanonista, joita Glyndon oli poiminut ravintoloista ja huvipaikoista, olivat hänelle riittämättömiä. Sinä iltana ei Viola näytellyt teatterissa, ja seuraavana päivänä Glyndon sekavien kuvittelujensa häiritsemänä ja Mervalen kylmänjärkevään ja ivalliseen seuranpitoon suuttuneena harhaili miettiväisenä yleisissä puistoissa ja pysähtyi saman puun alle, missä hän ensikerran oli kuullut sen äänen, joka niin merkillisesti oli vaikuttanut hänen mieleensä. Puisto oli tyhjä ihmisistä. Hän heittäytyi puiden varjoon asetetulle penkille ja taas, keskellä unelmia, tuli hänelle sama kylmä väristys, jota Zanoni niin tarkasti oli kuvannut ja jonka selitykseksi hän oli maininnut niin eriskummaisen syyn.
Hän nousi äkkinäisellä ponnistuksella ja säpsähti nähdessään vieressään penkillä olennon, joka oli siksi ilettävän näköinen, että häntä hyvin olisi voinut luulla yhdeksi niistä pahansuovista olennoista, joista Zanoni oli puhunut. Se oli vähäläntä mies, puettuna räikeästi toisin kuin sen ajan hieno muoti vaati. Teeskennelty yksinkertaisuus ja köyhyys, milteipä epäsiisteys, avarat housut, karkeat kuin purjekangas, kehno takki, joka näytti tahallisesti reikiin revityltä — ja tummat, takkuiset, sekavat suortuvat, jotka pistivät esiin villaisen lakin alta — nämä seikat puhuivat yhtä kieltä, mutta toiset seikat taas todistivat rikkautta. Rinnasta avoin paita oli kiinnitetty jalokivisoljella ja kaksi raskasta kultaketjua osotti kahden kellon ylellisyyttä.
Miehen vartalo ei ollut suorastaan viallinen, mutta ihmeesti rumannäköinen; hartiat olivat korkeat ja leveät, rinta litteä ja sisäänpainunut, sormet niveleistä paksut ja kädet suuret, luiset, jäntevät, laihoista ranteista roikkuen ikäänkuin eivät lainkaan niihin kuuluisi. Hänen kasvonpiirteensä osottivat samaa tuskallista vääristystä, joka usein näkyy raajarikon kasvoissa, ne olivat karkeat, nenä melkein leukaa tapaileva, silmät pienet, mutta viekasta tulta hehkuvat Glyndonia vilkaistessaan, ja suu raotettu irveen, joka paljasti epätasaiset, mustat, murtuneet hampaat. Mutta näissä kammottavissa kasvoissa asui kuitenkin jonkunlainen epämiellyttävä älykkäisyys ja ovela sekä samalla röyhkeä ilme. Kun Glyndon ensimäisestä vaikutelmasta tointuen taas katsoi naapuriaan, punastui hän äskeistä kauhistustaan häveten, sillä nyt hän tunsi miehen erääksi ranskalaiseksi taiteilijaksi, johonka hän oli tutustunut ja joka alallaan oli jotakuinkin lahjakas. Oli todellakin merkillistä että tämä olento, jonka ulkomuoto oli niin sulottarien hylkimä, erityisesti harrasti suuruutta tapailevia piirroksia. Vaikka hänen värityksensä oli kovaa ja onttoa, niinkuin yleensä sen ajan ranskalaisten, olivat hänen värittömät piirroksensa huomattavat sopusuhtaisuudestaan, yksinkertaisesta hienoudestaan ja klassillisesta elävyydestään, vaikka niiltä kieltämättä puuttui ihanteellinen sulous. Hänen oli tapana valita aiheitansa Rooman historiasta eikä kreikkalaisten rikkaasta kauneusmaailmasta tai vielä ylevämmistä raamatun kertomuksista, joista Rafael ja Michel Angelo ottivat inspiratsioninsa aiheet. Hänen suuruutensa ei ollut jumalien eikä pyhimysten vaan kuolevaisten. Hänen kauneudenesityksensä oli sellaista, jota silmä ei voi moittia eikä sielu sittenkään tunnusta. Sanalla sanoen hän oli "ihmismaalaaja" niinkuin "Dionysos Antropografos".
Tällä henkilöllä kuului muuten olevan hirveä kohtuuttomuus kaikissa intohimoissaan, rakkaudessa niinkuin vihassa; hän oli kostossa leppymätön, irstaudessa kyllästymätön. Mutta se merkillinen epäjohdonmukaisuus hänessä oli, että hän samalla laverti mitä kauneimpia ja nerokkaimpia sanoja korkeasta puhtaudesta ja ihmisrakkaudesta. Maailma ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä, hän oli maailmanparantaja! Mutta kaiken aikaa hänen ivalliset huulensa näyttivät pilkkaavan hänen Iausumiaan aatteita, niinkuin ne olisivat tahtoneet luulotella, että hän oli yläpuolella sitäkin maailmaa, jota hän tahtoi rakentaa.
Lopuksi tämä taidemaalari oli läheisessä kirjeenvaihdossa Parisin vallankumouksellisten kanssa ja häntä pidettiin yhtenä niistä sananviejistä, joita vallankumouksen alkuajoista asti "ihmiskunnan uudestisynnyttäjät" suvaitsivat lähettää muihin valtakuntiin, jotka vielä olivat joko todellisen hirmuvallan tai terveellisten lakien aisoissa pitämät. Historioitsijat huomauttavat, ettei Italiassa ollut yhtään kaupunkia, jossa uusia oppeja olisi innokkaammin otettu vastaan kuin Napolissa. Tämä johtui osaksi kansan vilkkaasta luonteenlaadusta mutta vielä enemmän siitä, että vihatut aateliston etuoikeudet yhä saivat jokapäiväisessä elämässä aikaan alituisia käytännöllisiä hankaluuksia ja ikävyyksiä, vaikka suuri ministeri Tanuccini olikin niitä koko lailla supistanut pari vuotta aikaisemmin. Siellä sentähden mullistuksella oli myöskin todellista merkitystä eikä ollut ainoastaan valeväriä Uutuuden Narrin poskipäillä.
Tämä mies, jota tahdon kutsua Jean Nicotiksi, oli Napolin nuoremman ja rohkeamman polven keskuudessa oikea profetta, ja Glyndonkin, ennenkuin oli tavannut Zanonin, oli häikäistynyt ilkeännäköisen ihmisystävän kaunopuheisista esityksistä.
"On niin kauan siitä kun me olemme tavanneet toisemme, veli rakas", sanoi Nicot vetäytyen lähemmäksi Glyndonia istumaan, "ettette suinkaan ihmettele, vaikka minä ihastuin teidät nähdessäni ja otin vapauden häiritä teidän mietteitänne."
"Ne mietteet eivät olleet juuri iloista laatua", sanoi Glyndon, "ja häiritseminen ei olisi voinut sattua sopivampaan aikaan."
"Teitä varmaan ihastuttaa kuulla", sanoi Nicot vetäen povestaan muutamia kirjeitä, "että hyvä työ edistyy ihmeen nopeasti. Mirabeau ei tosin enää ole elossa, mutta, piru vieköön, Ranska on nyt itse Mirabeau."
Tästä alkuhuomautuksesta lähti Nicot lukemaan ja selittelemään useita nerokkaita ja intohimoisia kohtia kirjeistä, joissa sana "hyve" esiintyi 27 kertaa eikä "Jumala" kertaakaan. Ja sitten näin avautuvista toiveista innostuen hän alkoi kuvailla noita tulevaisuuden näköaloja, joihin me jo yleispiirtein tutustuimme Condorcet'n puhetulvassa. Kaikki vanhat hyveet sysättiin istuimiltaan tehdäkseen tilaa uusille jumalille: isänmaanrakkaus oli ahdas tunne, ihmisrakkaus oli tuleva sen sijalle. Ei mikään rakkaus, joka ei yhtä lämpimästi koskettanut koko ihmiskuntaa pohjoisnavan seuduilta päiväntasaajaan asti kuin kotimaan asukkaita — ollut jalon ihmisen sydämelle sovelias. Ajatus oli oleva vapaa kuin tuuli ja sitävarten oli välttämätöntä karkottaa kaikki ne, joilla oli eri mielipiteet kuin herra Jean Nicotilla. Paljon tässä oli Glyndonista huvittavaa, paljon myös vastenmielistä, mutta kun maalaaja kääntyi puhumaan siitä tieteestä, jota kaikkien piti käsittää — ja jonka tuloksista kaikkien tuli saada nauttia — tieteestä, joka yhdenvertaisten valtionlaitosten ja yhtäläisen hengenviljelyksen maaperästä nousten antaisi kaikille maapallon kansoille rikkauden ilman työntekoa, huolettoman toimeentulon ja pitemmän elinajan kuin patriarkoille oli suotu — silloin Glyndon kuunteli kiintyen ja ihastuen, mutta samalla kuitenkin kammoen.
"Huomatkaa", sanoi Nicot, "kuinka paljon sellaista, jota me nyt suosimme hyveenä, silloin on halpana hylättävä. Meidän sortajamme saarnaavat meille esim., kuinka erinomainen on kiitollisuudentunne. Mutta kiitollisuushan on alemmuutensa tunnustamista! Ja mikä on jumalalliselle hengelle niin vihattavaa kuin alistumisen nöyryyttävä tunne? Missä tasa-arvoisuus vallitsee, siellä ei mitenkään valta pääse tällä tavalla orjuuttamaan ansiota. Hyväntekijät ja autetut lakkaavat yhtaikaa olemasta ja —"
"Ja silloin", kuului samassa ääni heidän vierestään, "ja silloin, Jean
Nicot?"
Molemmat taiteilijat säpsähtivät ja Glyndon tunsi Zanonin. Tämä katseli tavattoman ankarasti Nicotia, joka vaipuen kokoon istuimellaan häntä kulman alta tähysteli pelon ja inhon ilmeet vääristyneillä kasvoillaan.
"Ho, ho, Jean Nicot, te joka ette pelkää Jumalaa ettekä pirua, miksikä kavahdatte ihmisen katsetta? Tämä ei ole ensi kerta kuin minä olen todistajana teidän esittäessänne kiitollisuudentunteen kehnoutta", sanoi Zanoni.
Nicot oli päästämäisillään huudahduksen, mutta sai sen tukahutetuksi, ja tutkittuaan Zanonia valppaalla ja pahaenteisellä syrjäkatseella, jossa hehkui voimaton ja sanaton viha, hän virkkoi: "En tunne teitä. Mitä minusta tahdotte?"
"Poistumista. Jättäkää meidät!"
Nicot juoksi eteenpäin pari askelta, kädet nyrkissä ja suu korvasta korvaan irvessä, niinkuin julmistunut petoeläin. Zanoni seisoi liikkumatonna ja silmäili häntä ylenkatseellisesti. Äkkiä Nicot pysähtyi ikäänkuin katseen lumoomana ja kiinni naulitsemana, värisi päästä jalkoihin ja kääntyi poispäin kiukkuisena sekä poistui ikäänkuin väkevämmän tahdon pakottamana.
Glyndon ällistyneenä seurasi häntä silmillään.
"Ja mitä tiedätte tästä miehestä?" sanoi Zanoni.
"Minä tunnen hänet vertaisekseni — taiteen seuraajaksi."
"Taiteen! Älkää häpäiskö sitä kunniakasta nimeä. Mitä Luonto on Jumalalle, olkoon taide ihmiselle — ylevä, siunauksellinen, nerokas ja lämmin luomus. Tuo ilkiö lienee maalaaja — mutta ei taiteilija."
"Ja suokaa anteeksi, että kysyn: Mitä te sitten tiedätte hänestä, jota noin halveksitte?"
"Minä tiedän sen verran, että pidän teistä huolta, jos on tarpeen varottaa teitä hänestä: hänen omat huulensa todistavat hänen sydämensä törkeyttä. Miksi kertoisin teille rikoksista, joita hän on tehnyt, Hän puhuu rikosta."
"Te ette, signor Zanoni, näytä olevan läheisen vallankumouksen ihailijoita. Ehkä teitä yllyttää tätä miestä vastaan ennakkotunne, kun ette pidä hänen mielipiteistään?"
"Mistä mielipiteistä?"
Glyndon vaikeni ensin hämillään kykenemättä määrittelemään, mutta virkkoi viimein: "Niin, taidan ajatella teistä väärin, sillä ettehän te suinkaan voi vastustaa niitä oppeja, jotka saarnaavat ihmisen rajatonta kehittymistä."
"Sen sanotte oikein; kullakin ajalla harvat kehittävät joukkoa; joukko voi nyt olla niin viisas kuin harvat ennen olivat; mutta kehitys jää seisomaan, jos väitätte, että joukko nyt on yhtä viisas kuin harvat ovat."
"Minä käsitän; te ette tunnusta yleisen yhdenvertaisuuden lakia."
"Lakia! Jos koko maailma lyöttäytyisi valheita puolustamaan, ei siitä sittenkään lakia syntyisi. Tasottakaa kaikki olosuhteet tänä päivänä, niin sillä saatte aikaan ainoastaan sen, että huomenna kaikki esteet ovat raivatut sortovallan tieltä. Kansa, joka pyrkii yhdenvertaisuuteen, on vielä kypsymätön vapauteen. Läpi koko luomakunnan, pääenkelistä matoseen, Olymposta sorakiveen asti, joka arvaamattomia aikoja oltuaan usvaa ja liejua viimein kovettuu asuttavaksi maailmaksi — kaikkialla on luonnon ensimäinen laki eriarvoisuus."
"Kova oppi valtioihin sovellettuna. Eivätkö koskaan siis elämän julmat epätasaisuudet tule poistetuksi?"
"Fyysillisen elämän epätasaisuudet? Siihen uskokaamme ja toivokaamme. Mutta älylliset ja siveelliset eroavaisuudet, ei milloinkaan! Kaikkialla olisi muka sama älyn, järjen, nerokkuuden, hyveen tasapinta! Jollei se olisi mahdoton olotila, mikä toivoton tulevaisuus se olisi ihmiskunnalle! Ei! niin kauan kuin maailma pysyy, on aurinko kultaava vuorenhuippuja ennenkuin sen säteet laaksoihin ennättävät. Jaettakoon kaikki tieto, mikä maan päällä löytyy, yhtäläisesti kaikille ihmisille tänään, niin jo huomenna toiset tulevat olemaan viisaampia kuin toiset. Mitä viisaampia harvat ovat yhdessä sukupolvessa, sitä viisaampi tulee suuri joukko olemaan seuraavassa polvessa!"
Zanonin näin puhuessa he astelivat hymyilevien puistojen kautta ja ihana lahti päilyi kimmeltäen keskipäivän auringonloistossa. Hienoinen henkäys soi helteeseen viileyttä ja liikutti vedenkalvoa ja ilman kuvailematon kirkkaus virkisti kaikkia aistimia. Itse sielu tuntui kevenevän ja puhdistuvan tässä selkeässä ilmassa.
"Ja nämä ihmiset, jotka tahtoisivat alottaa parantumisen ja yhdenvertaisuuden aikaansa, ovat itse Luojalle kateellisia. He tahtoisivat kieltää Ikijärjen — Jumalan!" puhkesi Zanoni. ikäänkuin tahtomattaan sanoihin. "Te, joka olette taiteilija, voitteko maailmaa katsellessanne kuunnella sellaista oppia? Jumalan ja neron välillä on olemassa side — on melkein vastaavainen kieli. Oikein sanoi pytagorealainen:[26] 'Hyvä äly on Jumaluuden kuorosävel'."
Nämä ajatukset koskivat Glyndoniin. Hän ei olisi niitä odottanut mieheltä, jolla hän luuli olevan sellaisia yliluonnollisia kykyjä, mitä taikauskoinen lapsellisuus kuvittelee pahoilla hengillä olevan. Hän virkkoi: "Ja kuitenkin te tunnustatte, että teidän elämänne on muiden ihmisten elämästä erotettu ja että siihen joutumista tulisi kammoa. Onko olemassa yhteyttä magian ja uskonnon välillä?"
"Magian! Ja mitä on magia? Kun matkustaja Persiassa katselee palatsien ja temppelien raunioita, kertovat tietämättömät asukkaat, että ne ovat maagikkojen työtä! Sitä, mikä on sen omaa voimaa ylempänä, ei rahvas voi käsittää muiden ihmisten voimille lainmukaiseksi. Mutta jos magialla tarkotatte kaiken sen, mikä luonnossa on kätkettyä ja hämärää, lakkaamatonta tutkimista, niin minä tunnustan tätä magiaa harjottavani ja sanon, että tämän harjottaja vain yhä enemmän lähenee kaiken uskonnon lähdettä. Ettekö tiedä, että magiaa opetettiin muinaisaikaisissa kouluissa? Mutta kutka sitä opettivat ja millä lailla? Viisaimpana ja juhlallisimpana opetuksena sitä jakoivat temppelissä palvelevat papit.[27] Ja te, joka tahtoisitte tulla maalariksi, eikö siinäkin taiteessa, jota te opiskelette, ole magiaa? Eikö teidän, kauan tutkittuanne entisajan kauneutta, tule tavotella uusia ja ilmamaisia kauneuden muotoja, joiden tulee syntyä eloon? Ettekö näe, että suuri taide, joko runous tai maalaustaide, alati etsiessään todellista, kammoksuu asiallista ja arkiaikaista, että siis teidän täytyy luontoa käsitellä mestarina eikä sitä kumarrella orjana? Te tahtoisitte päästä menneisyyden herraksi ja tulevaisuuden tietäjäksi. Eikö tosi ylevän taiteen valtakunta ole sekä menneisyyttä että tulevaisuutta? Te tahdotte lumota näkymättömiä olentoja teitä palvelemaan, ja mitä on maalaaminen muuta kuin näkymättömän kiinnittämistä muodoiksi näkyväisiksi? Tämä maailma ei ollut koskaan tarkotettu neroa varten! Voidakseen olla olemassa, täytyy neron luoda itselleen uusi maailma. Mitä muuta maagikko voi tehdä, niin, mitä tiedekään enempi toimittaa? Kaksi tietä johtaa ulos maailman pikkupyyteistä ja kamalista onnettomuuksista; molemmat johtavat taivaaseen päin helvetistä — taide ja tiede. Mutta taide on jumalallisempi kuin tiede; tiede keksii, taide luo. Teillä on kykyjä, joilla voitte hallita taidetta. Olkaa osaanne tyytyväinen. Tähteintutkija, joka laatii luetteloita tähdistä, ei voi yhtäkään atomia lisätä avaruuteen; mutta runoilija voi atomista luoda kokonaisen maailman; kemisti voi rohdoillaan parantaa ihmismuodon vikoja; maalari tai kuvanveistäjä antaa jumalallisille muodoille ikuisen nuoruuden, jota ei mikään tauti voi turmella eikä vuodet hävittää. Luopukaa niistä häilyvistä kuvitteluista, jotka teitä vetävät milloin minuun, milloin tuohon ihmiskunnan puhemieheen: meihin kahteen, jotka olemme niin vastakkaisia toisillemme! Teidän siveltimenne on taikasauva, teidän kankaanne voi nostattaa utopioja kauniimpia kuin mitä Condorcet uneksi. Minä en vielä vaadi teiltä ratkaisua, mutta mitä tarvitsee ja pyytää nero koskaan tiensä sulostuttamiseksi hautaan asti enempi kuin rakkautta ja kunniaa?"
"Mutta", sanoi Glyndon, kiinteästi Zanoniin katsoen, "jos löytyy voima, joka vie haudastakin voiton —"
Zanonin otsa synkkeni. "Ja jos niin olisi", virkkoi hän vaiettuaan, "olisiko niin ihana kohtalo elää ohi kaikkien rakastettujen ja irtautua kaikista maallisista siteistä? Ehkä kaunein kuolemattomuus maan päällä onkin jalo nimi."
"Te ette vastaa minulle suoraan, te puhutte peitellen. Minä olen lukenut pitkistä elinkausista, paljon pitemmistä kuin tavallisille kuolevaisille on suotu", jatkoi Glyndon itsepintaisesti, "ja sitä muutamat alkemistit nauttivat. Onko heidän 'kultainen nesteensä' ainoastaan satua?"
"Jollei se ole ja jos nuo ihmiset sen salaisuuden keksivät, niin he kuitenkin kuolivat, sentähden etteivät tahtoneet elää. Teidän otaksumisessanne voi olla surullinen varotus.
"Kääntykää vielä mieluummin siveltimeeseen ja kankaaseen!"
Näin sanoen Zanoni viittasi kädellään ja alasluoduin katsein ja hitain askelin kääntyi astumaan takaisin kaupunkiin.