VIII LUKU.
Viisauden Jumalatar.
"Muutamille hän on suuri jumalatar;
Muutamille pellon lypsylehmä.
Heidän huolensa on vain laskea.
Mitä siitä saatanehe voittoa."
Schiller.
Tämä viimeinen keskustelu Zanonin kanssa oli Glyndonin mielelle tyynnyttävä ja terveellinen. Mielikuvitusten sekavuudesta välähtivät taas hänelle esiin nuo onnelliset kultaiset suunnitelmat, jotka syntyvät nuoresta taiteenharrastuksesta, jotka liitelevät ilmassa ja valaisevat maailmaa niinkuin auringon eloasytyttävät säteet. Ja näihin unelmiin yhtyi samalla näky lemmestä, puhtaammasta ja kirkkaammasta kuin mitä hän elämässään vielä oli tuntenut. Hänen sielunsa palasi siihen ihanaan hengen lapsuuteen, jolloin kielletty hedelmä vielä ei ole syöty emmekä tunne muuta maailmaa kuin sen Eedenin, jota Eva sulostuttaa. Hänen sielunsa eteen nousi itsestään kuvia kodista, missä taide soi virkistystä ja missä Violan rakkaus ympäröitsi työntekoa onnella ja tyytyväisyydellä. Silloin, keskellä näitä tulevaisuuden haaveita, jotka nyt olivat hänen saavutettavissaan, kutsui hänet nykyisyyteen Mervalen, järki-ihmisen luja selvä ääni.
Jokainen ken on tutkinut sellaisten henkilöiden elämää, joissa tunteet ovat tahtoa voimakkaammat ja jotka epäilevät omaa tietoaan olevista oloista ja tuntevat oman alttiutensa ulkopuolisille sysäyksille — hän on huomannut, kuinka suuresti sellaisiin luonteisiin voi vaikuttaa yksinkertainen, terve, käytännöllinen ymmärrys. Näin oli laita Glyndoninkin. Usein oli hänen ystävänsä päästänyt hänet selkkauksista ja pelastanut tyhmyyksien seurauksista, ja Mervalen äänessä oli jotakin, mikä heti kylmensi hänen innostuksensa ja saattoi häntä häpeemään hyviä aikeitaan vielä enemmän kuin heikkoa käytöstään. Sillä vaikka Mervale olikin suora ja rehellinen mies, ei hän suvainnut liiallista jalomielisyyttä eikä myöskään liiallista herkkäuskoisuutta. Hän kulki tietään suoraan eteenpäin elämässä ja tunsi syvää ylenkatsetta sitä kohtaan, joka kunnaille pyrki, joko sitten perhosta tavottamaan tai saadakseen valtamerta nähdä.
"Minä sanon sinulle, mitä mietit, Clarence, vaikken olekaan Zanoni", virkkoi Mervale nauraen. "Minä tiedän sen silmiesi kosteudesta ja väkinäisestä hymystäsi. Sinä ajattelet tuota kaunista lumoojaa — San Carlon pientä laulajatarta."
San Carlon pientä laulajatarta! Glyndon punastui vastatessaan:
"Puhuisitko noin hänestä, jos hän olisi minun vaimoni?"
"En! sillä jos silloin uskaltaisin jotakuta halveksia, niin se olisi sinua. Pettäjä voi olla vastenmielinen, mutta petetty on halveksittava."
"Oletko varma siitä, että minä siinä tapauksessa olisin petetty? Missä voisin tavata niin rakastettavaa ja viatonta ja niin kovia koetuksia puhtaana kestänyttä? Voiko ainoakaan panettelun vihje tahrata Viola Pisanin nimeä?"
"Minä en tunne kaikkia Napolin juoruja enkä senvuoksi voi vastata. Mutta sen tiedän, että kun Englannissa saavat kuulla, kuinka nuori englantilainen, arvokasta sukua ja hyvävarainen, on ottanut vaimokseen laulajattaren Napolin teatterista, niin ei kukaan ajattele muuta kuin että häntä on surkeasti vedetty nenästä. Minä tahtoisin pelastaa sinun noin auttamattomasta arvonalennuksesta. Ajattele, kuinka monta nöyryytystä saat kärsiä; kuinka paljon nuoria miehiä tulee kodissasi käymään ja kuinka monta nuorta vaimoa tulee yhtä huolellisesti pysymään sieltä poissa."
"Minä voin määrätä oman urani eikä sen kanssa ole tyhjänpäiväisillä seuratavoilla mitään tekemistä. Minä uskallan odottaa maailman arvonantoa taiteeni nojalla eikä sellaisten tilapääseikkojen kuin syntyperän ja rikkauden nojalla."
"Sinä siis yhä vielä pysyt toisessa hullutuksessasi — mielettömässä kankaan töhrimisen halussa. Taivas varjelkoon, että minä mitään sanoisin sitä vastaan, jos joku tuota ammattia harjottaa toimeentulonsa vuoksi; mutta miksikä sinä, jolla on mahdollisuuksia ja tilaisuuksia nousemaan korkeammalle elämässä, miksikä sinä tahallasi alentuisit pelkäksi taiteilijaksi? Vapaahetkien huvituksena on taide sangen hyvä olemassa, mutta suoranaisena elintoimena on se hupsuutta."
"Taiteilijat ovat olleet prinssienkin ystäviä."
"Hyvin harvoin, luullakseni, ainakaan järkevässä Englannin maassa. Valtiollisen ylimistön piireissä kunnioitetaan juuri käytännöllistä järkeä eikä ihanteellisuutta. Annappas minäkin piirrän pari kuvaa. Clarence Glyndon palaa Englantiin; hän nai hienon rikkaan naisen omasta yhteiskuntaluokastaan ja pääsee arvoanostaviin ystävyys- ja tuttavuussuhteisiin. Clarence Glyndon, rikas ja kunnioitettava mies, lahjakas ja toimelias ja tarmokas, astuu ulos käytännölliseen elämään. Hänellä on koti, missä hän voi ottaa vastaan vieraiksi sellaisia, joiden tuttavuus on sekä eduksi että kunniaksi; hänellä on vapaa-aikoja, jotka hän voi käyttää hyödyllisiin tutkimuksiin, hänen maineensa lepää lujalla perustalla ja kasvaa ihmisten suussa. Hän liittyy johonkin puolueeseen, hän antautuu valtiolliseen elämään ja nämä uudet suhteet ovat hänen tarkotusperillensä ainoastaan avuksi. Mitä kaikkea voikaan vielä Clarence Glyndon olla 45 vuoden ikäisenä? Jätän tämän kysymyksen oman kunniahimosi ratkaistavaksi.
"Nyt kääntykäämme toiseen kuvaan. Clarence Glyndon palaa Englantiin muassaan vaimo, josta ei hänelle lähde mitään rahaa, jollei hän laske häntä näyttämölle, vaimo niin yksinkertainen, että jokainen kohta kysyy, kuka hän on, ja jokainen saa kuulla: hän on kuuluisa laulajatar Pisani. Clarence Glyndon salpautuu huoneisiinsa sotkemaan värejä ja maalaamaan suurpiirteisiä tauluja, joita ei kukaan huoli ostaa. Häntä katsotaan epäluulolla, koskei hän ole taideakatemiassa opiskellut vaan omin päin harjotellut. Kuka on Mr. Clarence Glyndon? No, hänhän on kuuluisaan Pisanin mies! Mitä muuta? No, hän maalaa noita suuria juhlallisia tauluja. Mies raukka! ne ovat kyllä tavallaan ansiokkaita, mutta Teniers ja Watteau maalaavat sopivampia aiheita ja melkein yhtä halvalla. Clarence Glyndon, joka yksinäisenä miehenä olisi voinut elää huolettomasti, on nyt suuren perheen isä, ja koska hän naimisellaan ei ole saanut mitään varoja, voi hän kasvattaa lapsensa ainoastaan vielä halvempiin toimiin ja ammatteihin kuin hänen omansa on. Hän vetäytyy maalle säästäväisyyttä harjottamaan ja maalailemaan, hän tulee tylsäksi ja tyytymättömäksi, sanoo, ettei maailma hänestä välitä, ja juoksee itse pois maailman piiristä. Mitä on Clarence Glyndon 45 ikäisenä? Ratkaiskoon kunniantuntosi senkin kysymyksen!"
"Jos kaikki ihmiset olisivat yhtä maailmallisia kuin sinä", sanoi Glyndon, "niin ei koskaan olisi syntynyt yhtään taiteilijaa tai runoilijaa!"
"Ehkä me yhtä hyvin tulisimmekin toimeen ilman niitä", vastasi Mervale. "Mutta eikö nyt olisi aika meidän ajatella päivällistä? Täällä tarjotaan ihmeen hienoa paistikalaa!"