XI LUKU.
"Mitä on minulla, jollei Kaikkea ole? — sanoi nuorukainen."
Saiksen hunnutettu kuva.
Mervale ja italialaiset saapuivat turvallisesti sille paikalle, minne he olivat jättäneet muulinsa, eivätkä he ajatelleetkaan Glyndonia, ennenkuin olivat toipuneet omasta kauhustaan ja hengästyksestään. Mutta silloin, kun hetket kuluivat eikä hän tullutkaan, niin Mervale, jonka sydän oli yhtä hyvä kuin muittenkin ihmisten sydän ylimalkaan, tuli hyvin vakavalle mielelle. Hän vaati, että palattaisiin ystävää etsimään, ja saikin viimein suurilla lupauksilla oppaan saattamaan itseään. Vuoren ala-osa oli levollisen kaunis tähtien valossa ja oppaan tottunut silmä näki kaikki esineet jo pitkän matkan päästä. He eivät olleet kauas kulkeneet ennenkuin he huomasivat kaksi olentoa, jotka hitaasti lähestyivät.
Likelle tultuaan Mervale tunsi ystävänsä. "Taivaan kiitos, hän on turvassa!" huusi hän oppaalle.
"Taivaan enkelit varjelkoot meitä!" huusi italialainen vapisten. "Tuohan on sama olento, joka kulki ohitseni perjantai-iltana. Se on hän, mutta hänen kasvonsa ovat nyt ihmismäiset."
"Signor Inglese", kuului Zanonin ääni, kun Glyndon — kalpeana, heikkona ja äänettömänä — laimeasti vastasi Mervalen iloisiin tervehdyksiin — "signor Inglese, minä sanoin ystävällenne, että me tänä iltana tavattaisiin. Te näette, että ette ole tehneet ennustustani tyhjäksi."
"Mutta kuinka? — missä?" sopersi Mervale hämillään.
"Minä tapasin ystävänne maassa makaamassa kraaterin mefiitisten[40] höyryjen uuvuttamana. Minä kannoin hänet puhtaampaan ilmaan, ja koska tunnen vuoren hyvin, olen tuonut hänet eheänä teidän luoksenne. Siinä koko asia. Te näette, että ilman sitä ennustusta, jonka te koetitte tehdä tyhjäksi, olisi teidän ystävänne nyt jo maannut ruumiina: minuuttikin vielä, niin savu olisi päättänyt työnsä. Hyvästi, hyvää yötä ja kauniita unia."
"Mutta, pelastajani, ettehän näin vaan meitä jätä?" sanoi Glyndon hätäisesti, nyt vasta puuttuen puheeseen. "Ettekö tahdo palata kaupunkiin meidän seurassamme?"
Zanoni pysähtyi, veti Glyndonin syrjään ja lausui painavasti: "Nuorukainen! on välttämätöntä, että me vielä tänä yönä tavataan toisemme. On välttämätöntä, että sinä ennen puoliyön hetkeä olet ratkaissut oman kohtalosi. Minä tiedän, että olet loukannut häntä, jota sanot rakastavasi. Katuminen ei ole vielä liian myöhäinen. Älä neuvottele ystäväsi kanssa — hän on kyllä järkevä, mutta nyt ei tarvita hänen viisauttaan. Elämässä on aikoja, jolloin viisauden pitää tulla sisäisestä tunnosta eikä ymmärryksestä. Nyt on sinulla sellainen aika. Minä en tällä hetkellä pyydä sinulta vastausta. Kokoo ajatuksesi, palaa voimiisi! Nyt on pääsi lopen väsynyt ja ajatuksesi hajallaan. Puuttuu kaksi tuntia tästä vuorokaudesta. Ennen keskiyötä olen minä luonasi."
"Käsittämätön olento", vastasi englantilainen. "Minä tahtoisin jättää elämäni, minkä olet pelastanut, omiin käsiisi, mutta se, mitä olen tänä yönä nähnyt, on haihduttanut Violankin ajatuksistani. Suonissani palaa nyt hurjempi halu kuin lempi — halu päästä ei ainoastaan vertaisteni tasalle vaan vielä heidän yläpuolelleen — halu yliluonnolliseen tietoon ja ylimaalliseen valtaan. Minä teen jo valintani. Esi-isäni nimessä minä vannotan sinua ja muistutan lupaustasi. Opeta minua, kouluuta, tee minut omaksesi ja minä jätän sinulle heti nurisematta sen naisen, jota saavuttaakseni olisin uhmannut koko maailmaa, ennenkuin sinut tapasin."
"Kehotan sinua tarkoin punnitsemaan: toisella puolella Viola, rauhallinen koti, onnellinen, valoisa elämä. Toisella puolella kaikki on pimeyttä — pimeyttä, jota nämäkään silmät eivät voi läpäistä."
"Mutta olethan sanonut, että jos otan Violan vaimokseni, täytyy minun tyytyä tavalliseen olemassaoloon — jos hänestä kieltäydyn, merkitsee se sinunlaiseen tietoon ja valtaan pyrkimistä."
"Mies houkka! — tieto ja valta eivät ole onnea."
"Vaan onnea paremmat. Sano: jos nain Violan, tahdotko olla minun opettajani? Sano tämä niin minä päätän."
"Se ei kävisi laatuun."
"Silloin minä luovun hänestä! Minä jätän lemmen. Minä hylkään onnen. Tervetuloa yksinäisyys — tervetuloa epätoivo! jos ne ovat teinä sinun mustiin syviin salaisuuksiisi."
"Minä en nyt ota vastausta sinulta. Ennen viimeistä tunninlyöntiä saat sanoa viimeisen sanasi — jaa tai ei! Hyvästi siihen asti!"
Zanoni viittasi kädellään, astui nopeasti alaspäin ja katosi näkyvistä.
Glyndon yhtyi jälleen kärsimättömän ja kummastelevan ystävänsä seuraan, mutta Mervale katsoessaan hänen kasvoihinsa näki, että hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Nuoruuden taipuisa ja epämääräinen ilme oli ainiaaksi poistunut. Kasvonpiirteet olivat suletut, jäykät, totiset; haihtunut oli luonnollinen kukoistus niin tyystin, että puolitunti oli toimittanut vuosikausien työn.