XII LUKU.
"Mikä piileekään tämän verhon takana?"
Saiksen hunnutettu kuva.
Vesuviukselta tai Pompeijista käsin palataan Napoliin vilkkaimman kaupunginosan kautta, missä uudenaikainen elämä likeisemmin muistuttaa vanhaa aikaa ja missä kauniina päivänä kadut ovat täynnä joutilasta väkeä ja markkinahumua, niin että heti muistuu mieleen se levoton, eloisa kansa, josta napolilaiset periytyvät. Jos olette käyneet Pompeijissa, olette nähneet kaukaisen ajan asumuksia ja Napolissa taas voitte kuvitella näkevänne samoja ihmisiä, jotka olivat asuneet noissa vanhoissa taloissa.
Mutta nyt kun englantilaiset hitaasti ratsastivat pitkin autioita katuja, joita ainoastaan taivaan lamput valaisivat, oli päivän ilo ja melu tyvennyt. Siellä täällä, porttiholvin alla tai jossakin likaisessa vajassa loikoi kodittomia latsarooneja — tyhjäntoimittajia, jotka tämän tarmokkaan ja työteliään kansan keskellä muodostavat oman välinpitämättömän, työttömän kansakuntansa.
Vaieten ratsastivat englantilaiset, sillä Glyndon ei ollut kuulevinaankaan Mervalen kysymyksiä ja huomautuksia ja Mervale oli itse melkein yhtä väsynyt kuin se eläin, jolla hän ratsasti.
Äkkiä katkaisi maan ja meren hiljaisuuden kaukaisen tornikellon ääni, joka julisti viimeistä neljännestuntia ennen kahtatoista. Glyndon havahti mietteistään ja katseli hätäisenä ympärilleen. Kun viimeinen lyönti taukosi kuulumasta, kaikui kavioitten kapse katukivillä ja oikealta käsin ahtaalta kadulta tuli näkyviin yksinäinen ratsastaja. Hän läheni englantilaisia ja Glyndon tunsi Zanonin piirteet.
"Mitä! Taasko me tavataan, signor?" sanoi Mervale kiusaantuneella mutta unisella äänellä.
"Teidän ystävällänne ja minulla on asioita keskenämme", vastasi Zanoni ohjatessaan ratsuaan Glyndonin viereen. "Mutta ne on pian suoritettu. Ehkä te, hyvä herra, tahtoisitte ratsastaa edellä hotelliin."
"Yksin?"
"Ei ole mitään vaaraa", vastasi Zanoni, äänessään pieni ylenkatse.
"Ei minulle — mutta Glyndonille?
"Vaaraa minun puoleltani! Ah, kenties olette oikeassa."
"Jatka matkaa, rakas Mervale", sanoi Glyndon. "Minä saavutan sinut, ennenkuin ehdit hotelliin."
Mervale nyökkäsi päätään, vihelsi ja ajoi verkalleen eteenpäin.
"Nyt vastauksesi — nopeaan!"
"Päätökseni olen tehnyt. Violan rakkaus on sydämestäni hävinnyt.
Kosinta on loppunut."
"Sinä olet päättänyt?"
"Olen. Ja nyt palkintoni."
"Palkintosi! Niin, se on oleva sinulla ennen tätä hetkeä huomispäivänä."
Zanoni laski hevosensa laukkaamaan, sen kaviot iskivät kipinöitä, ja pian katosi ajaja ratsuineen kadun varjoihin, mistä hän oli sukeltanut esiin.
Mervale hämmästyi nähdessään vierellään ystävänsä ainoastaan tuokion kuluttua.
"Mitä oli teillä asiaa toisillenne, sinulla ja Zanonilla?"
"Mervale, älä minulta kysy tänä yönä; minä olen kuin unessa."
"Minä en sitä ihmettele, sillä itsekin olen uninen. Hoi, hevonen."
Huoneeseensa tultuaan Glyndon koetti koota ajatuksiaan. Hän istuutui vuoteensa viereen ja painoi kätensä tykyttäviä ohimoita vasten. Viimeisten tuntien tapahtumat, mystikon jättiläismäisen varjokumppanin näky Vesuviuksen tulen ja savun keskellä; merkillinen kohtaus itse Zanonin kanssa, sellaisella paikalla, missä hän tavallisella järjellä ei mitenkään olisi voinut arvata Glyndonia tapaavansa — tämä kaikki täytti hänen mielensä tunteilla, joissa ei kauhistus ollut etusijalla. Tuli, joka jo kauan oli piilossa kytenyt, leimahti nyt liekkiin hänen sydämessään — asbestos-tuli, joka kerran syttyneenä ei koskaan sammu. Kaikki hänen entiset halunsa — nuoruuden kunnianhimo — laakeriseppeleen tavotus — lemmen pyynti — kaikki oli muuttunut yhdeksi ainoaksi intohimoiseksi kaipuuksi päästä yli tavallisen ihmistiedon rajojen ja saapua sille ylevälle paikalle kahden maailman välillä, minne salaperäinen muukalainen näytti pystyttäneen asuinsijansa.
Tuon kammoksuttavan näyn muisto ei enää uudelleen herättänyt hänessä pelkoa vaan se ainoastaan sytytti hänen uteliaisuuttaan ja keskitti sen yhteen polttopisteeseen. Oikein hän oli sanonut — rakkaus oli hävinnyt hänen sydämestään — sielun sekavassa mylläkässä ei enää ollut tyyntä sijaa, missä inhimillinen rakkaus olisi voinut asua ja hengittää. Intoilija oli tempautunut irti tästä maasta, hän olisi mielellään uhrannut kaiken, mitä kuolevainen kauneus koskaan on luvannut, mitä kuolevainen toivo koskaan on kuiskannut saadakseen yhden hetken olla Zanonin lailla näkyväisen maailman porttien takana.
Hän nousi, sisässään riehuvien uusien ajatusten kiihdyttämänä ja tulehduttamana ja avasi ikkunan raitista ilmaa saadakseen. Meri lepäsi tyynenä tähtien valossa ja taivaan ja maan suuri hiljaisuus huokui rauhaa ja viihdytystä maallisten intohimojen hurjuuteen. Mutta sellainen oli Glyndonin mielentila, että hiljaisuuskin vaan syvensi sitä himoa, mikä nyt hallitsi hänen sieluaan. Ja juhlalliset tähdet, jotka itse ovat mysterioita, tuntuivat myötätunnon voimalla panevan liikkeelle siipiä sen hengen, joka ei enää ollut häkkiinsä tyytyväinen. Kun hän siinä seisoi, lensi taivaalta tähti ja katosi avaruuksien syvyyteen!