XIII LUKU.
— "Oi, lumottu! Taivaan nimessä sua rakastan enemmän kuin itseäni. Sillä tulin tänne itseäni vastaan taistellen."
Romeo ja Julia.
Nuori näyttelijätär ja Gionetta olivat palanneet teatterista, ja Viola äärimmäisen uupuneena oli heittäytynyt sohvalle sillä aikaa kuin Gionetta järjesteli pitkiä palmikoita. Päähineestä irrotettuna peitti vaaleankeltainen tukka näyttelijättären niinkuin kultalankainen harso. Harjatessaan tuuheita kiharoita vanha hoitajatar pakisi kaikista illan pikkutapauksista, näyttämön ja pukuhuoneitten rettelöistä ja selkkauksista. Gionetta oli aika eukko. Mitä suurimmalla piittaamattomuudella hän piti milloin yhden milloin toisen kilpailijan puolta. Se häntä pahotti, ettei Viola ollut valinnut yhtään kavaljeeria suosikikseen. Mutta valinnan hän jätti kokonaan kauniin holhokkinsa asiaksi. Zegri tai Abenderrage, Glyndon tai Zanoni, se oli hänelle samantekevä, vaikka hän viimemainituista kyllä kenties olisi antanut etusijan englantilaiselle, sentähden että hän Zanonista oli kuullut niin pelottavia huhuja ja että tämä itse oli suositellut kilpailijaansa. Gionetta käsitti väärin sen raskaan ja kärsimättömän huokauksen, jonka Viola päästi, kun hän Glyndonia ylisteli ja ihmetteli, miksei tuo viime aikoina ollut enää käynyt tapaamassa. Gionetta tyhjensi kaikki kiitoksensa Glyndonille, luullen Violan huokaisseen ikävästä häneen. "Ja muuten se toinen signor, jos ei muuta hänessä olisikaan vikana, aikoo juuri lähteä pois Napolista."
"Lähteä Napolista — Zanoni!"
"Niin, rakkaani! Näin tänään satamassa ihmisjoukon seisovan muutamien oudonnäköisten merimiesten ympärillä. Hänen laivansa kuuluu saapuneen tänä aamuna ja olevan lahdessa ankkuroituna. Merimiehet sanoivat, että kaikki oli valmiina lähtöön, kun vaan sopiva tuuli tulisi. He ottivat juuri varastoja laivaan. He —"
"Mene nyt Gionetta! Jätä minut!"
Se aika oli jo ohi, jolloin tyttö taisi uskoa salaisuutensa Gionettalle. Hänen ajatuksensa olivat nyt tulleet siihen kohtaan, jolloin ei enää uskottua kaivata, koska sydän tuntee, ettei sitä ymmärrettäisi. Yksinään Viola nyt asteli huoneessaan levottomin askelin. Hän muisteli Nicotin inhottavaa kosintaa, Glyndonin haavottavia sanoja ja hän tunsi ihan pahoinvointia ajatellessaan niitä tyhjänpäiväisiä kättentaputuksia, joita annettiin näyttelijättärelle eikä naiselle ja jotka ainoastaan alensivat hänen arvoaan ihmisten silmissä. Niinkuin kylmä viima kulki hänen silmäinsä ohi kuva isän kuolemasta, kuihtuneesta laakerista ja murtuneista viulunkielistä. Hänen oma kohtalonsa oli vielä synkempi — kielet saattaisivat murtua laakerin vielä viheriöidessä. Lamppu alkoi sammua, huone kävi hämäräksi ja pimeimpiin soppiin hän ei uskaltanut katsoa. Orpo, pelkäätkö haamuja isäsi kotilieden ääressä?
Aikoiko Zanoni todella lähteä Napolista? Eikö häntä saisi koskaan enää nähdä? Houkka, mitä olivat kaikki muut surut tämän rinnalla? Menneisyys oli ohi — tulevaisuus! — hänellä ei olisi mitään tulevaisuutta, jos Zanoni olisi poissa. Mutta nyt oli juuri kolmannen päivän ilta, jolloin Zanoni taas oli luvannut käydä hänen luonaan, olkoon kuinka hyvänsä. Nyt tulisi hänen kohtaloonsa joku käänne, jos saisi uskoa Zanonin sanoja. Kuinka hän voisi Zanonille kertoa Glyndonin pahoja sanoja? Puhdas ja ylväs sydän ei voi koskaan uskoa toiselle kärsimiään vääryyksiä vaan ainoastaan riemuaan ja onneaan. Mutta tulisiko Zanoni näin myöhään käymään — ja voisiko Viola ottaa häntä vastaan? Puoliyö oli jo käsissä. Ja yhä vaan Viola epämääräisen jännityksen ja kiihkeän levottomuuden valtaamana viipyi huoneessa. Kumeasti ja selvästi kuului viimeisen neljänneksen lyönti ennen puoliyötä. Kaikki oli hiljaista ja Viola oli juuri lähtemäisillään levolle, kun hän kuuli täyttä laukkaa tulevan hevosen kavioitten kalskeen. Ääni lakkasi, ovella joku koputti. Violan sydän tykytti hurjasti, mutta pelko sai väistyä toisen tunteen tieltä, kun hän kuuli tutun äänen kutsuvan itseään. Hän pysähtyi ja sitten viattomuuden rohkeudella lähti alas ja avasi oven.
Zanoni astui keveästi ja nopeasti sisään. Hänen ratsukaapunsa liittyi kiinteästi hänen uhkean vartalonsa ympäri ja hänen leveä hattunsa loi tumman varjon hänen käskeville kasvoilleen.
Tyttö seurasi häntä takaisin huoneeseen vapisten ja syvästi punastuen ja piteli edessään lamppua, joka valaisi hänen poskiaan ja pitkää alas valuvaa tukkaa, puoleksi peitettyjä hartioita ja kohoilevaa rintaa.
"Viola", sanoi Zanoni syvästi liikutettuna, "minä olen taas luonasi sinua pelastaakseni. Emme saa hetkeäkään hukata. Sinun täytyy paeta minun kanssani tai jäädä prinssi di ——:n uhriksi. Minä olisin tahtonut jättää toisen tehtäväksi tämän pelastuksen, sinä tiedät, että olisin tahtonut — sinä tiedät — mutta hän ei ansaitse sinua, tuo kylmä englantilainen! Minä heittäydyn sinun jalkoihisi, luota minuun ja pakene."
Hän tarttui intohimoisesti Violan käteen polvistuessaan ja katsoi ylös neidon kasvoihin kirkkailla pyytävillä silmillä.
"Paeta sinun kanssasi!" sanoi Viola tuskin korviaan uskoen.
"Minun kanssani. Nimi, maine, arvo — kaikki joutuu uhriksi, jollet lähde."
"Siis — siis", sanoi kaino tyttö sopertaen ja kääntäen päänsä syrjään, "siis en olekaan sinulle yhdentekevä? Sinä et antaisi minua toiselle?"
Zanoni vaikeni, mutta hänen rintansa nousi, hänen poskensa paloivat, hänen silmistään syöksyi tumma intohimon tuli.
"Puhu!" huudahti Viola mustasukkaisesti epäillen hänen vaitioloaan.
"Minulle yhdentekevä! Ei, mutta en uskalla sanoa, että rakastaisin sinua."
"Mitä silloin minun kohtalostani?" sanoi Viola kalveten ja väistyen taaksepäin, "lähde pois, minä en pelkää vaaraa. Elämäni ja kunniani on omissa käsissäni."
"Älä ole niin mieletön", sanoi Zanoni. "Kuule, kuinka hevoseni hirnuu! — se on merkki, joka varottaa. Vaara on lähellä. Kiiruhda tai me olemme hukassa."
"Mitä sinä minusta välität?" sanoi tyttö katkerasti. "Sinä olet lukenut sydämeni ajatukset, sinä tiedät, että olet kohtaloni herra. Mutta minäkö antaisin kylmän velvollisuuden sitoa itseäni, minäkö kerjäisin välinpitämättömyydeltä suosiota, minäkö heittäytyisin sen jalkoihin, joka ei minua rakasta? Se todellakin olisi minun sukupuoleni kurjin synti. Oi, Zanoni, anna minun ennemmin kuolla!"
Viola oli työntänyt hiukset kasvoiltaan puhuessaan ja seisoi nyt käsivarret murheellisesti alaspainuneina ja kädet epätoivoisesti yhteenpuristettuina uppiniskaisen henkensä ylpeässä katkeruudessa, joka antoi uutta lumousta hänen ihmeelliselle kauneudelleen. Mahdotonta oli kuvitella näköä, joka silmälle ja sydämelle olisi ollut vastustamattomampi.
"Älä minua kiusaa! Se tietää itsellesi vaaraa — ehkä turmiota", huudahti Zanoni. "Sinä et uneksikaan, mitä merkitsee pyyntösi — tule!" Ja ottaen askeleen hän kiersi käsivartensa Violan vyötäreen ympäri. "Tule, Viola, usko ainakin minun ystävyyteeni, kunniaani, suojelukseeni —"
"Eikä rakkauteesi", sanoi italialainen, kääntäen häneen moittivat silmänsä. Kun ne silmät Zanonia kohtasivat, ei hän voinut niiden lumousta karttaa. Hän tunsi Violan sydämen lyövän omaa rintaansa vastaan ja hänen henkäyksensä kuumana poskellaan. Hän vapisi — Hän! korkea, salaperäinen Zanoni, joka oli näyttänyt yli-ihmiseltä. Syvään hän huokasi: "Viola, minä rakastan sinua! Oi!" hän jatkoi intohimoisesti, päästi kätensä irti ja heittäytyi Violan jalkoihin, "minä en enää käske; niinkuin naista kositaan, minä kosin sinua. Silmiesi ensimäisestä katseesta — äänesi ensimäisestä soinnusta tulit sinä onnettoman rakkaaksi minulle. Sinä puhut lumouksesta — ja itsestäsi se juuri huokuu. Minä pakenin Napolista päästäkseni sinun näkyvistäsi… Kuukausia, vuosia kului ja yhä vaan kasvosi seurasivat minua ja silmäsi paistoivat sydämeeni. Minä palasin, koska näin sinut yksinäiseksi ja kärsiväksi ja tiesin, että ympärillesi läheltä ja kaukaa kasaantui vaaroja, joista minä ehkä voisin pelastaa. Ihana sielu, jonka lehtiä minä olen kunnioituksella lukenut, sinun tähtesi, sinun tähtesi ainoastaan, olisin tahtonut sinut antaa yhdelle, joka olisi voinut tehdä sinut onnellisemmaksi maan päällä kuin minä voin. Viola! Viola! — sinä et tiedä — et voi koskaan tietää — kuinka rakas olet minulle!"
On turha etsiä sanoja kuvailemaan sitä iloa — ylpeätä, eheätä ja rajatonta, joka täytti napolittaren sydämen. Hän, jota Viola oli pitänyt liian ylhäisenä rakastajaksi — makasi hänen jaloissaan nöyrempänä kuin ne ihailijat, joita hän aina oli puolittain halveksinut. Viola oli vaiti, mutta hänen silmänsä puhuivat ja sitten, kun hän hitaasti heräsi tajuamaan että ihmisrakkaus oli huippuunsa kohonnut, hän lankesi kainon ja hyveellisen luontonsa pelkoon. Hän ei uskaltanut — hän ei olisi uneksinutkaan tehdä Zanonille sitä kysymystä, jonka hän niin rohkeasti oli tehnyt Glyndonille, mutta hän tunsi vaan äkkinäistä kylmyyttä — tunsi, että yksi sulku; oli vielä rakkauden välillä. "Oi, Zanoni!" hän sopersi laskien silmänsä, "älä pyydä minua pakenemaan kanssasi, älä minua houkuttele häpeään. Sinä tahdot pelastaa minua muilta. Oi, pelasta minut itseltäsi!"
"Orpo raukka", sanoi Zanoni hellästi, "voitko luulla, että minä sinulta vaatisin uhria — suurinta mitä nainen voi antaa? Vaimokseni minä sinua kosin ja kaikilla siteillä, kaikilla lupauksilla tulen pyhittämään tämän liiton. Voi, valhetta on ollut se rakkaus, josta sinulle on puhuttu, jollet tiedä, mikä uskonto siihen kuuluu. Ne jotka totisesti rakastavat, he etsivät oman aarteensa tähden siteitä, jotka voivat tehdä rakkauden pysyväiseksi. Viola, älä itke, jollet anna minulle pyhää oikeutta suudella pois kyyneleitäsi!"
Eikä Viola enää kääntänyt pois päätänsä vaan laski sen Zanonin rinnalle, heidän huulensa etsivät toisiaan: pitkä polttava suutelo… ja vaara — elämä — maailma — kaikki oli unohdettu! Äkkiä Zanoni riuhtautui irti.
"Kuuletko, kuinka tuuli huokaisee ja häipyy kuulumattomiin? Niinkuin se tuuli, niin minun voimani suojella sinua ja ennalta nähdä taivasten myrskyjä on mennyt. Mitä siitä! Kiiruhda, kiiruhda, ja rakkauteni antakoon korvausta kaikesta, mitä se on uskaltanut panna alttiiksi! Tule."
"Liian myöhään — houkka kun olin, liian myöhään!" huudahti Zanoni tuskaisen katkerasti ja riensi ovelle. Hän avasi sen ja työnnettiin takaisin asevoimin. Huone täyttyi rosvon seuralaisista, jotka olivat naamioituja ja täysin asestettuja. Viola oli jo kahden tunkeilijan käsissä, hänen huutonsa koski Zanonin korviin. Hän juoksi eteenpäin ja Viola kuuli hänen huutavan jotakin vieraalla kielellä. Hän näki rosvojen miekkojen tavottavan Zanonin rintaa ja silloin hän meni tainnoksiin. Kun hän heräsi, huomasi hän olevansa vaunuissa, jotka nopeasti vierivät tietään, ja sivullaan oli naamioitu liikkumaton olento. Vaunut pysähtyivät synkän talon edustalle. Äänettömästi aukeni portti; näkyi leveät portaat, kirkkaasti valaistut. Viola oli prinssi di ——:n palatsissa.