XIV LUKU.
"Mutta jätä minut, minä vakavasti pyydän, signor, puhuakseni vihasta ja laulaakseni kuolemasta."
Raivoava Roland XV, 18.
Nuori näyttelijätär vietiin huoneeseen, joka oli sisustettu itämaisella ylellisyydellä, ja jätettiin sinne yksin. Hän ajatteli kohta Zanonia. Vieläkö hän eli? Oliko hän pelastunut miekoista, hänen uusi aarteensa, hänen elämänsä valo — hänen herransa, joka nyt oli myöskin rakastettu?
Hänellä ei ollut paljon aikaa miettimiseen. Hän kuuli askeleita lähenevän. Hän ei kuitenkaan vavissut. Rohkeus, jota hän ei ennen ollut tuntenut, säkenöi hänen silmissään ja jännitti hänen vartalonsa suoraksi. Elävänä tai kuolleena hän pysyisi Zanonille uskollisena! Hänellä oli uusi syy kunniansa suojelemiseen. Ovi avautui ja prinssi astui sisään hienossa räikeä-värisessä puvussa, joka siihenaikaan oli Napolissa yleinen.
Hän astui eteenpäin huulillaan puolinainen iva: "Julma kaunotar, ethän sinä liian ankarasti moiti rakkauden väkivaltaa." Hän tapaili näin puhuen Violan kättä.
Kun Viola väistyi, jatkoi hän: "Ajattelehan, että nyt olet sellaisen miehen käsissä, joka ei koskaan ole peräytynyt ajamasta takaa edes vähemmän haluttua saalista kuin sinä olet. Rakastajasi on kyllä uskalias, mutta hän ei pääse sinua pelastamaan. Minun sinä olet, mutta anna minun olla orjasi eikä herrasi."
"Prinssi", sanoi Viola vakavasti, "turhaan ylpeilette. Mikä on voimanne? minä en ole vallassanne. Elämä ja kuolema on omissa käsissäni. Minä en uhmaile, mutta en myöskään pelkää. Minä tunnen — ja muutamissa tunteissa on kaikki tiedon voima ja juhlallisuus — minä tunnen, että täälläkin olen turvassa. Mutta te — te prinssi di ——, olette tuoneet vaaran omaan kotiinne!"
Napolilainen hätkähti tämän odottamattoman vakavuuden ja pelottomuuden edessä. Hän ei kuitenkaan ollut vähällä säikäytetty ja päämäärästään horjautettu. Hän lähestyi Violaa ja aikoi vastata lämpimästi, kun ovella kuului koputus. Se uudistui ja prinssi keskeytystä harmitellen avasi oven ja kysyi kärsimättömästi, kuka oli uskaltanut rikkoa hänen käskyjään ja häiritä häntä. Mascari itse näyttäytyi kalpeana ja kiihtyneenä ja sanoi kuiskaten: "Herrani, suokaa anteeksi, mutta tuolla alhaalla on muukalainen, joka vaatii heti saada teitä tavata, ja muutamista hänen sanoistaan päättäen ei minusta ollut hyvä jättää hänen pyyntöään täyttämättä."
"Muukalainen — ja tähän aikaan päivästä! Mitä on hänellä olevinaan asiaa? Miksi häntä ollenkaan päästettiin sisään?"
"Hän väittää, että teidän elämänne on suuressa vaarassa. Mistä hän on saanut tietonsa, sen hän kertoo yksin teidän ylhäisyydellenne."
Prinssi oli harmistunut, mutta samalla levoton. Hän mietti hetkisen, palasi sitten huoneeseen ja sanoi Violalle:
"Usko minua, kaunis tyttö, minä en tahdo käyttää hyväkseni valtaani. Minä luotan ainoastaan rakkauden lempeään valtaan. Ole näiden seinien sisäpuolella kuningatar vielä täydellisemmin kuin koskaan olet näyttämöllä ollut. Täksi yöksi, hyvästi! Olkoon unesi rauhallinen ja tuokoon se minun toiveilleni apua."
Näin sanoen hän lähti ja Violaa ympäröivät palvelijat, jotka hän vain vaivalla sai itsestään eroamaan. Tahtomatta mennä levolle hän tutki huonetta ja huomasi sen lujasti varustetuksi. Hän vietti yön ajatellen Zanonia, jonka voimaa hän piti yliluonnollisena.
Sillävälin prinssi meni alas portaita ja tuli siihen huoneeseen, mihin muukalainen oli laskettu.
Hän tapasi miehen, joka päästä jalkoihin oli kääriytynyt pitkään kaapuun eli viittaan, jota papit yhteen aikaan käyttivät. Tämän muukalaisen kasvot olivat merkilliset. Ne olivat niin tummat ja päivettyneet, että hän näytti syntyneen kaukaisimman idän kansoista. Hänen otsansa oli korkea ja hänen silmänsä läpitunkevat, vaikka tyynet. Prinssi vältti niihin katsomasta niinkuin vältetään kysyjää, joka sydämestämme urkkii sen rikollisimmat salaisuudet.
"Mitä tahdot minusta?" kysyi prinssi viitaten vierastaan istumaan.
Äänellä syvällä, mutta vierassointuisella vastasi muukalainen: "Prinssi di ——, sinä, joka olet syntynyt voimakkaimmasta suvusta, mikä koskaan käytti jumalaista nerollisuutta palvelemaan inhimillisiä haluja, ylpeyttä, pahuutta ja itsekkäisyyttä! Sinä suuren Viscontin jälkeläinen, hänen, jonka historia on Italian kunnia-ajan historia ja joka nousi aikansa mahtavimmaksi neroksi sammumattoman vallanhimonsa kannustamana, minä tulen katsomaan pimenevän taivaan viimeistä tähteä. Tällä hetkellä huomisena päivänä ei sinusta tiedä tämä maa. Ihminen! jollei koko luontosi muutu, niin päiväsi ovat luetut!"
"Mitä tarkottaa tämä lavertelu?" kysyi prinssi, nähtävästi ällistyen ja salaa kammoksuen. "Tuletko uhkaamaan minua omassa talossani vai tahdotko minua varottaa? Oletko joku vaeltava munkki vai joku salainen ystävä? Puhu selvästi! Mikä vaara minua uhkaa?"
"Zanoni ja esi-isäsi miekka."
"Ha, ha!" sanoi prinssi ylenkatseellisesti naurahtaen, "minä kohta alusta puolittain sinua epäilin. Sinä olet siis tuon petkuttajan seuralainen tai kätyri. Hän on kyllä varsin ovela mutta tällä hetkellä on hän voitettu. Ja minä arvaan, mitä tulet kertomaan, nim. että jos lasken vapaaksi erään vangin, niin vaara on vältetty ja ajan viisari käännetty takaisin?"
"Päätä minua miksi tahdot, prinssi di ——. Minä tunnustan, että tunnen Zanonin. Sinäkin tulet tuntemaan häneen voimansa, mutta ei ennenkuin se sinut kuluttaa. Minä tahtoisin sinut pelastaa ja sentähden varotan. Kysytkö miksi? Minä sen kerron. Oletko kuullut kerrottavan hurjia juttuja suuresta esi-isästäsi? Oletko kuullut, kuinka hän halusi tietoa suurempaa kuin mitä kouluissa ja luostareissa löytyi? Oletko kuullut merkillisestä itämaalaisesta, joka oli hänen tuttavansa ja opettajansa ja jota vastaan Vatikaani turhaan aika ajoittain sinkautteli salamoitaan? Muistatko esi-isäsi kohtaloa, kuinka hänellä nuoruudessa tuskin oli muuta kuin nimi ja kuinka hän vietettyään hurjaa intohimoista elämää niinkuin sinä, äkkiä katosi Milanosta, köyhänä paeten maastaan - kuinka hän vuosikausien jälkeen oltuaan kukaties missä maissa ja missä toimissa, taas palasi kaupunkiin, missä hänen esi-isänsä olivat hallinneet, kuinka hänen kanssaan tuli viisas itämaalainen, salaperäinen Mejnour — kuinka ne, jotka hänet näkivät, hämmästyksellä ja pelolla huomasivat, ettei aika ollut mitään jälkeä piirtänyt hänen kasvoihinsa, että nuoruus oli ikäänkuin tai'alla kiinnitetty hänen kasvonpiirteihinsä ja vartaloonsa? Etkö tiedä, että siitä lähtien hänen kohtalonsa nousi suuruuteen? Kaukaisimmat sukulaiset kuolivat ja toinen omaisuus toisensa jälkeen lankesi köyhtyneelle aatelismiehelle. Hän tuli prinssien johtajaksi, Italian ensimäiseksi suurmieheksi. Hän perusti uudelleen ruhtinassuvun, jonka viimeinen miespuolinen perillinen sinä olet, ja hänen loistonsa ulottui Milanosta Sisiliaan asti. Suuria kunnianhimoisia unelmia liikkui hänen mielessään päivin ja öin. Jos hän olisi elänyt, olisi Italia nähnyt uuden suurvallan syntyvän ja Visconti olisi hallinnut uudestaan noussutta Magna Graeciaa.[41] Hän oli mies sellainen, jonka maailma harvoin näkee, mutta hänen aikomuksensa olivat liian maalliset niiden välikappalten käyttämiseen, joita hän etsi. Jos hänen vallanhimonsa olisi ollut joko suurempi tai pienempi, niin hän olisi ansainnut saada mahtavamman valtakunnan kuin mitä Rooman keisarit hallitsivat, ja hän olisi ollut meidän veljeskuntamme arvoinen, ollut Mejnourin kumppanuuden arvoinen, hänen, jonka nyt näet edessäsi."
Prinssi, joka henkeään hievahtamatta oli kuunnellut merkillisen vieraansa viimeisiä sanoja, hypähti nyt paikaltaan. "Kavaltaja", hän huusi, "uskallatko minulle syöttää juttuja? Kuusikymmentä vuotta on kulunut siitä kuin isoisäni kuoli; jos hän olisi elänyt, olisi hän yli 120 vuoden vanha, ja sinä, joka vielä olet suoraselkäinen ja eloisa, sinä uskallat tekeytyä hänen aikalaisekseen! Mutta sinä olet huonosti oppinut läksysi. Sinä et nähtävästi tiedä, että minun isoisäni, joka todella oli viisas ja loistava, kaikessa paitsi uskossaan petturiin, tavattiin kuoliaana vuoteellaan juuri sillä hetkellä kuin hänen suunnattomat suunnitelmansa olivat valmiita toimeenpantaviksi, ja että Mejnour oli hänen murhaansa syypää."
"Voi!" vastasi vieras murheellisella äänellä, "jos hän vaan olisi kuunnellut Mejnouria, jos hän vaan olisi jättänyt toistaiseksi viimeistä vaarallista tulikoetusta yliluonnollisen viisauden saavuttamiseksi, kunnes tarpeellinen harjotus ja vihkimys olisi ollut täytetty, niin olisi hän, isoisäsi, seisonut minun rinnallani sellaisella paikalla, jota Tuonelan vedet alinomaa huuhtelevat voimatta konsanaan peittää. Isoisäsi vastusti minun palavia rukouksiani, ei totellut minun järkähtämättömiä käskyjäni, hänen sielunsa himoitsi kiivaasti niitä salaisuuksia, joita vallan ja valtikan tavottaja ei koskaan saavuta, ja hän kuoli oman hurjuutensa uhrina."
"Hän tuli myrkytetyksi ja Mejnour pakeni."
"Mejnour ei paennut", vastasi vieras ylpeästi. "Mejnourin ei tarvitse paeta vaaraa, hänelle on vaara jotakin kauan sitten taakse jätettyä. Kun isoisäsi nautti sen juoman, jonka hän luuli antavan kuolevaiselle kuolemattomuuden, niin minä samana päivänä, huomatessani, että vaikutukseni häneen oli loppunut, jätin hänen oman tuomionsa alaiseksi. Mutta siitä tarpeeksi, minä rakastin esi-isääsi! Minä tahtoisin pelastaa viimeistäkin hänen jälkeläisistään. Älä asetu Zanonia vastaan. Älä anna sielusi joutua pahojen himojesi valtaan. Vetäydy takaisin äkkijyrkän reunalta, niinkauan kuin vielä on aikaa. Sinun otsassasi, sinun silmissäsi minä huomaan vähän sitä jumalaista loistoa, mikä suvullesi kuului. Sinussa on vähän siementä heidän nerokkuudestaan, mutta syntyperäiset himosi sen tukahuttavat. Muistele, että neronsa voimalla sukusi nousi, mutta pahe aina esti sitä lujittamasta valtaansa. Ne lait, jotka Maailmankaikkeutta hallitsevat, säätävät, ettei mikään paha voi kauan kestää. Ole viisas ja ota varotusta historialta. Sinä seisot kahden maailman, menneisyyden ja tulevaisuuden vaiheilla, ja kummastakin kuuluu korviisi ennustavia ääniä. Minä olen tehnyt tehtäväni. Jää hyvästi!"
"Etpä niinkään lähde tästä talosta. Minä panen kerskatun voimasi koetukselle. Hoi, hoi, tänne miehet! — hoi!"
Prinssi huusi ja huone täyttyi palvelijoista.
"Ottakaa kiinni tuo mies!" hän huusi osottaen sitä paikkaa, missä Mejnour oli seisonut. Hänen kuvaamattomaksi kauhukseen oli paikka tyhjä. Salaperäinen vieras oli kadonnut niinkuin uni. Ainoastaan ohut tuoksuva savu leijaili ylös seinille. "Kuinka on sinun laitasi, herrani?" huudahti Mascari. Prinssi oli tajuttomana pudonnut pitkälleen. Monta tuntia hän makasi horroksessa. Kun hän toipui, lähetti hän kaikki palvelijat pois ja hänen askeleensa kuuluivat käyvän edestakaisin huoneessa, raskaina ja epäsäännöllisinä. Eikä hän tuntunut olevan oma itsensä ennenkuin vähää ennen seuraavan päivän juhlaa.