XIII LUKU.
"Maa maatukohon silloin maaksi jälleen
Vaan henki lentää savihuoneestansa,
Vihurit viekööt tuhan mennessänsä.
Vaan ikuisena pysyy elämänsä."
Huomenna — ja nyt on jo iltahämärä. Toinen toisensa jälkeen syttyvät tähdet taivaalle tuikkimaan. Hitaasti juokseva Seine vielä värähtelee ruusuisen päivän viimeisestä suutelosta. Vielä sinistä taivasta vastaan kimaltelee Notre Damen torninhuippu, ja vielä sinistä taivasta vastaan törröttää guillotiini!
Kääntykäämme siihen ajankuluttamaan rakennukseen, joka kerran oli "rukoilevien veljien", pyhien Jakobini-munkkien kirkkona ja kokoushuoneena — siellä nyt "jakobinit" pitävät majaa. Pitkässä salissa, joka kerran oli rauhallisten munkkien kirjastona, on nyt kokoontuneina pyhän Robespierren ihailijat. Kaksi suunnatonta puhujalavaa on kohotettu salin kumpaankin päähän, ja niillä esiintyvät alhaison roskaisimmat ainekset — ja kuulijakunnan enemmistönä on "guillotiinin raivoojat." Salin keskellä on puheenjohtajan tuoli ja pöytä, nojatuoli, jota munkit kunnioittivat Pyhän Tuomas Akvinolaisen muistona. Tämän istuimen edessä seisoo karkeatekoinen Brutuksen kuvapatsas. Messinkilamppu ja kaksi kynttiläjalkaa levittävät suureen huoneeseen synkän hämärän valon, jossa riivatun kokokansan (pandaemonium) julmat kasvot näyttävät vielä kauheammilta. Nyt kaikuu juuri puhujalavalta Robespierren vimmainen kimakka ääni.
* * * * *
Sillävälin on hänen vihollistensa komiteassa ainoastaan epäjärjestystä ja hämminkiä, puoleksi uskallusta, puoleksi pelkurimaisuutta. Huhuja kulkee pitkin kaupunkia, joukosta joukkoon, talosta taloon. Pääskyset lentävät matalalla ja eläimet kokoontuvat joukkoihin niinkuin myrskyn edellä. Ja näiden lyhytikäisten olentojen hälinän yläpuolella yksinään kamarissaan seisoo hän, jonka tähtöistä nuoruutta vastaan ajastaikojen myrskyt turhaan ovat voimaansa koettaneet. Se nuoruus on vertauskuvana rauhaisan Ihanteen katoomattomasta kukoistuksesta lahoovan jokapäiväisyyden keskellä.
Kaikki mitä tavallinen järki ja rohkeus saattoi neuvoa, oli koetettu, mutta turhaan. Kaikki ponnistukset olivat näissä kuolon ilojuhlissa turhat, kun ihmisen henki oli kysymyksessä. Ei mikään muu kun Robespierren häviö olisi voinut pelastaa hänen uhrejaan, mutta nyt sekin oli liian myöhäistä ja saattoi ainoastaan kostoa palvella.
Vielä kerran kiintymyksensä ja epätoivonsa äärimmäisessä tuskassa tietäjä on vetäytynyt yksinäisyyteen kutsumaan avukseen tai oppaakseen niitä salaperäisiä taivaan ja maan välisiä olentoja, jotka eivät olleet saapuneet hengen luokse, kun se oli ollut ihmisten tavallisten siteitten alainen. Sydämen kiihkeässä kaipauksessa ja ahdistuksessa voisi ehkä piillä voima, joka heidät vielä kutsuisi esiin, sillä kuka ei ole tuntenut, että äärimmäisen tuskan kirpeys leikkaa pois ja kuluttaa rikki monta vahvaa epäilyksen ja heikkouden sidettä, mitkä ihmisten sieluja sitovat ajan vangitsevaan pimeyteen, ja että pilvestä ja pyörremyrskystä usein tunkee esiin Olympian kotka, joka meidät kantaa korkeuteen?
Ja hengen kutsu tuli kuulluksi — aistimien side ratkesi hengen näköä estämästä. Hän katseli ja näki — ei, ei se ollut olento, jota hän oli kutsunut ja jolla oli jalat puhdasta tulta ja kasvoillaan sanomattoman rauhallinen hymy — ei tuttu Adon-Ai, Tähden Poika — vaan hän näki Pahan Aaveen, mustan irvihaamun, leppymättömän Vihollisen, jonka helvetillisissä silmissä paloi riemu ja ilkeys. Haamu ei enää vetäytynyt varjoon vaan kohosi hänen eteensä suunnattomana ja suorana. Sen kasvot, joiden verhoa ei mikään kuolevainen käsi ole kohottanut, olivat yhä peitetyt, mutta muoto oli selvästi näkyvä, ruumiillinen ja siitä levisi kuin löyhkänä kauhu ja viha ja kammo. Niinkuin jäävuori sen läheisyys jääti ilman, niinkuin pilvi se täytti huoneen ja pimitti taivaan tähdet.
"Katso!" sen ääni kuului, "minä olen täällä taas. Sinä olet minulta vienyt vähäpätöisemmän saaliin. Nyt vapauta itsesi minun vallastani, jos voit. Elämäsi on sinut jättänyt, asuakseen mullan ja matojen tyttären sydämessä. Sinä olet palannut kynnykselle — sinä, jonka jalat ovat astelleet Äärettömyyden rajoilla! Ja niinkuin lapseen pimeässä tarttuvat sen oman mielikuvituksen haamut — niin sinä mahtava, joka tahdoit kuolon voittaa, minäkin sinuun tartun!"
"Takaisin kahleihisi orja! Jos sinä olet tullut kutsusta, joka ei sinua tarkottanut, niin olet tullut taas, ei käskemään vaan tottelemaan. Sinä, jonka kuiskauksesta minä sain keinon pelastaakseni kahden itseäni ihanamman ja kalliimman ihmisen hengen — sinä! — minä sinua käsken, ei tai'alla ja noitumisella vaan sieluni voimalla, joka on suurempi kuin sinun pahuutesi — palvele minua vielä ja lausu taas salaisuus, joka voi pelastaa heidän henkensä, niiden, jotka sinä Maailman Mestarin sallimuksesta annoit minun vielä vähän aikaa pidättää tomun temppelissä!"
Kirkkaampana ja kuluttavampana paloi katse noissa ilkeissä silmissä, vielä näkyvämpänä ja suurempana kohosi sen liikkuvainen muoto, vielä tulisempi viha kuului sen äänessä, kun se vastasi: "Luulitko sinä, että minun lahjani olisi muuta kuin kirousta? Onneksi olisi sinulle ollut, jos olisit saanut surra sitä kuolemaa, joka tulee Luonnon lempeästä kädestä — jollet olisi tuntenut, kuinka äitiys kirkastaa kauneuden kasvoja etkä koskaan olisi kumartuneena esikoisesi yli tuntenut isän rakkauden katoomatonta ihanuutta. He ovat pelastetut — mitä varten? — äiti väkivaltaista kuolemaa ja häpeää ja verta varten. Pyövelin käsi saa tarttua loistavaan tukkaan, joka on puoleensa kietonut puolison suutelot. Lapsi, ensimäinen ja viimeinen jälkeläisesi, jonka kautta toivoit perustavasi suvun, mikä sinun kerallasi kuuntelisi taivaallisten harppujen soitantoa ja sinun ystäväsi Adon-Ain sivulla liitelisi ilojen taivaansinisillä virroilla — lapsi on pelastunut elämään muutamia päiviä niinkuin sieni hautaholvissa, ilettävän vankikopin asukkaana, ja kuolemaan julmuuden, laiminlyönnin ja nälän kautta. Ha haa, sinä, joka tahdoit murtaa kuoleman vallan, opi nyt, kuinka kuolemattomat kuolevat, jos uskaltavat kuolevaista lempiä. Nyt, kaldealainen, katsele minun lahjojani! Nyt minä tartun sinuun ja käärin sinut ruttoiseen helmaani, nyt ainiaan, kunnes pitkä kulkusi on loppunut, minun silmäni tulevat polttamaan sinun aivoissasi ja minun käsivarteni sinua syleilemään, kun sinä tahtoisit ottaa aamuruskon siivet ja paeta pois yön mailta."
"Minä sanon sinulle: ei! Ja taas minä pakotan sinua, puhu ja vastaa herralle, joka voi orjaansa komentaa. Minä tiedän, vaikka viisauteni nyt minulta puuttuu ja vaikka ruovot, joihin nojasin, nyt lävistävät kylkeni, minä tiedän vielä, että kirjotettu on: se elämä, jota vaadin, voi tulla pyöveliltä säästetyksi. Sinä verhoot hänen tulevaisuutensa varjosi pimeyteen, mutta et voi sitä muuttaa. Sinä voit neuvoa vastamyrkyn vaan sinä et voi sitä itse hänelle antaa. Sinulta minä voitan salaisuuden, vaikka sinua kirvelisi sen ilmaiseminen. Minä lähestyn sinua — minä katson kauhistumatta sinun silmiisi. Sielu, joka rakastaa, voi kaiken uskaltaa. Varjo, minä sinua uhmaan ja pakotan tottelemaan!"
Aave himmeni ja väistyi. Niinkuin höyry häviää, kun auringon säteet tunkevat sen lävitse, niin muotokin lyyhistyi alas ja pieneni ja himmeni ja taas näkyivät tähdet ikkunasta.
"Niin", sanoi ääni heikosti ja ontosti, "sinä voit hänet pelastaa pyövelin käsistä, sillä kirjotettu on, että uhraus voi pelastaa. Ha, haa!" Ja taas laajeni haamu synkäksi suunnattomaksi ja sen aavemainen nauru raikui, ikäänkuin hetkeksi masennettu paholainen olisi saanut valtansa takaisin.
"Ha, haa! Sinä voit pelastaa hänen elämänsä, jos uhraat oman elämäsi. Tätäkö varten olet elänyt valtakuntien sortuessa ja lukemattomien sukukuntien vaipuessa ohitsesi hautaan? Viimeinkö Kuolema saa sinut valtaansa? Tahdotko pelastaa hänet — niin kuole hänen puolestaan! Kukistu, mahtava pilari, jonka päällä tähdet vielä kimmeltävät, kukistu, että ruoho sinun juurellasi vielä muutamia hetkiä saisi juoda päivänvaloa ja kastetta! Sinä olet vaiti! Oletko tähän uhraukseen valmis? Katso, kuu nousee taivaalle. Kaunis ja viisas, tahdotko antaa sen huomenna hymyillä sinun päättömälle ruumiillesi?"
"Takaisin, sillä sieluni, vastatessaan sinulle syvyyksistä, joista sinä et voi sitä kuulla, on jo saanut takaisin kunniansa ja minä kuulen Adon-Ain siipien suhinan ilmassa."
Hän puhui ja kähisten voitetusta vihasta katosi haamu ja huoneessa näkyi äkkiä loistava hopeinen valo.
Kun taivaallinen vieras seisoi omassa valonhohteessaan ja katseli teurgistin kasvoja sanomattoman rakkauden ja hyvyyden ilmeellä, niin sen hymyily tuntui valaisevan koko avaruutta. Sinisessä ilmassa ulkopuolella, siitä huoneesta asti, mihin sen siivet olivat pysähtyneet, himmeän kaukaisuuden etäisimpään tähteen asti näkyi jälki sen lennosta pitkänä valojuovana, joka oli kuin kuutamopatsas merellä. Niinkuin kukka valaa tuoksuaan omana hengityksenään, niin tämä olento hengitti ympärilleen autuutta. Maailman yli, miljoona kertaa nopeammin kuin valo tai sähkö oli Kunnian Poika kulkenut tietään rakastavan viereen ja hänen siipensä olivat levittäneet iloa niinkuin aamu levittää kastetta yli maan. Lyhyeksi hetkeksi oli köyhyys lakannut suremasta, sairaus jättänyt uhrinsa ja toivo huokui taivaallisia unelmia epätoivon pimeyteen.
"Sinä olet oikeassa", sanoi sointuisa ääni. "Rohkeutesi on antanut sinulle takaisin voiman. Vielä kerran maan asunnoista sielusi veti minut luoksesi. Viisaampi olet nyt tällä hetkellä, kun käsität Kuoleman, viisaampi kuin milloin kahleeton henkesi oppi Elämän korkeat salaisuudet. Inhimilliset tunteet, jotka ajaksi sinua hallitsivat ja alensivat, tuovat sinulle näinä kuolevaisen ikäsi viimeisillä hetkillä sukukuntasi korkeimman perinnön — ikuisuuden, joka alkaa haudasta."
"Oi, Adon-Ai", sanoi kaldealainen, kun vieras vuodatti loistonsa hänen ympärilleen kirkkaamman kuin konsanaan on ihmiskauneus. Tietäjäkin jo näytti kuuluvan siihen ikuisuuteen, josta tuo Loistava puhui. "Oi, Adon-Ai, niinkuin ihmiset ennen kuolemaansa näkevät ja ymmärtävät salaisuudet, jotka heiltä ennen ovat olleet kätkettyinä,[95] niin tällä hetkellä, kun itsensä uhraaminen toisen puolesta saattaa aikakausien iän loppuun, minä näen Elämän pienuuden verrattuna Tuonelan majesteettisuuteen. Mutta oi, jumalallinen lohduttaja, täälläkin, sinun läsnäollessasi ne tunteet, jotka minua innostavat, tuottavat kaihoa mieleen. Pitääkö minun jättää jälkeeni tähän pahaan maailmaan avuttomiksi ja suojattomiksi ne, joiden puolesta minä kuolen, vaimoni, lapseni? Oi puhu minulle jotakin lohdutusta tähän!"
Ja Tähden Poika vastasi vienosti moittien taivaallisen armahtavaisuuden äänellä: "Ja mitä sinä ja kaikki tähtöiset salaisuutesi ja viisauden aarteesi, kaikki menneisyyden valtakuntasi ja tulevaisuuden näkysi — mitä ne ja sinä itse ovat Kaikkiohjaavan ja Kaikkitietävän edessä? Ajatteletko sinä, että olosi maan päällä voisi antaa niille sydämille, joita rakastat, samaa turvaa, jota halvinkin ihminen saa Taivaassa asuvan Olemuksen siiviltä? Älä pelkää heidän tulevaisuuttaan. Joko sinä elät tai kuolet, niin heidän tulevaisuutensa on Korkeimman huomassa. Vankilassa ja mestauslavalla valvoo heitä ikuisesti Hän, alttiimpana kuin sinä rakastamaan, viisaampana kuin sinä ohjaamaan, mahtavampana kuin sinä pelastamaan."
Zanoni kumarsi päätään, ja kun hän taas katsoi ylös, oli viimeinen varjo väistynyt hänen otsaltaan. Tulija oli mennyt, mutta vielä hänen läsnäolonsa loisto näytti viipyvän tässä paikassa, vielä ilma tuntui varailevan ja humisevan ilosta ja autuudesta. Ja niin on aina oleva niille, jotka kerran kokonaan irrotettuina elämän siteistä ovat saaneet vieraakseen Uskon Enkelin. Yksinäisyys ja autius säilyttää sen loiston ja se asettuu valokehänä haudankin ympärille.