XV LUKU.
"He eivät tahtoneet enää hukata yhtäkään hetkeä niin kalliista yöstä."
Lacretelle, tom. XII.
Oli jo myöhäistä samana yönä ja René François Dumas, vallankumoustribunaalin presidentti, oli palannut kabinettiinsa tultuaan jakobinien klubista. Hänen seurassaan olivat ne kaksi miestä, joiden voi sanoa edustavan, toisen siveellistä ja toisen fyysillistä voimaa hirmuhallituksessa: Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä, ja François Henriot, Parisin kansalliskaartin kenraali. Tämä pelottava kolmimiehistö oli kokoontunut neuvottelemaan seuraavan päivän toimista, ja nuo kolme noitasisarusta helvetinkattilan ääressä tuskin olivat ilkeämmän hengen elähyttämiä tai turmiollisemmissa puuhissa kuin nämä kolme vallankumouksen sankaria, miettiessään huomispäivän murhia.
Dumas ei ollut näöltään paljon muuttunut siitä kuin hän tämän teoksen alkupuolella tuli lukijalla esitetyksi, paitsi että hän käytökseltään oli hieman tylympi ja ankarampi ja silmistään vielä levottomampi. Hän näytti miltei korkeammalta olennolta kumppaniensa sivulla. René Dumas oli kunnioitettavista vanhemmista syntynyt ja saanut hyvän kasvatuksen. Huolimatta julmuudestaan oli hänellä kuitenkin jokseenkin hieno käytöstapa, mikä ehkä tuotti hänelle suosiota täsmälliseltä ja tarkalta Robespierreltä. Henriot sitävastoin oli ollut ovipalvelija, varas, poliisiurkkija, hän oli juonut madame de Lamballen verta ja noussut nykyiseen asemaansa yksin ja ainoastaan rosvomaisuutensa tähden. Ja Fouquier-Tinville, talonpojan poika ja myöhemmin poliisikamarissa renkinä, ei ollut paljon parempi kuin Henriot käytöksessään, ja törkeän ivailunsa tähden vielä epämiellyttävämpi. Hän oli härkäpäinen, tukka oli musta ja suora, otsa matala ja sinisenkalpea, silmät pienet ja ilkeästi räpyttelevät. Hänen ruumiinsa oli vahva ja järeä rakenteeltaan ja hän oli tosiaan sen näköinen mitä hän olikin, laittoman ja epäinhimillisen tuomioistuimen röyhkeä ylvästelijä.
Dumas niisti kynttilöitä ja kumartui katselemaan huomispäivän uhrien luetteloa.
"Se on pitkä luettelo", sanoi presidentti, "kahdeksankymmentä juttua yhtenä päivänä. Ja Robespierren käsky on peruuttamaton, että koko joukko on yhdessä suoritettava."
"Mitä siitä!" sanoi Fouquier raa'asti nauraa hohottaen, "meidän täytyy kuulustella heitä yhdessä joukossa. Minä tiedän, kuinka valamiehistön kanssa on tehtävä. 'Kansalaiset, minä arvaan, että te olette vakuutetut syytettyjen rikoksellisuudesta?' Ha, haa! Mitä pitempi luettelo, sitä lyhyempi työ."
"Aivan niin", mölisi Henriot, karkeasti kiroten. Hän oli niinkuin tavallisesti puoleksi päissään ja rentoili tuolissaan, jalat kannuksineen pöydällä, "pikku Tinville on mainio mies ja panee äkkiä menemään."
"Kansalainen Henriot", sanoi Dumas totisena, "salli minun pyytää sinua valitsemaan jotakin muuta astinlautaa, ja muuten minä huomautan sinulle, että huomispäivä on tärkeä ja ratkaiseva: yksi päivä voi määrätä Ranskan kohtalon."
"Viis minä Ranskasta! Eläköön jalo Robespierre, tasavallan pylväs! Hiiteen tämä lavertelu, se on kuivaa työtä. Eikö sinulla ole 'elämänvettä' pienessä kaapissa?"
Dumas ja Fouquier vaihtoivat ylenkatseellisia silmäyksiä. Dumas kohotti olkapäitään ja vastasi:
"Kansalainen kenraali Henriot, sitävarten minä sinut tänne kutsuinkin, että varottaisin sinua juomasta elämänvettä. Kuuntele jos kykenet!"
"Turhia puheita, sinun virkasi on puhua, minun virkani on tapella ja juoda."
"Minä sanon sinulle, huomenna kansa on liikkeellä, kaikki puolueet ovat puuhassa. On mahdollista, että he koettavat estää meidän vankikärryjämme matkalla guillotiinille. Pidä miehesi aseissa ja valmiina, lyö armotta maahan jokainen, joka koettaa tulla tielle."
"Ymmärrän", sanoi Henriot, iskien miekkansa pöytään niin kovasti, että Dumas kolauksesta vavahti, "musta Henriot ei ole mikään 'pehmeämielinen'."
"Ota itsestäsi vaarin sitten kansalainen — ota itsestäsi vaarin! Ja kuule!" lisäsi hän ankaran ja synkän näköisenä, "jos tahdot pitää pääsi paikallaan, niin kavahda elämänvettä".
"Pääni! — tuhannen tulimmaista! Uhkailetko sinä Parisin armeijan kenraalia?"
Dumas oli niinkuin Robespierre vaativainen, ärtyisä ja kiivas mies. Hän oli juuri tiuskaisemallaan vastaan, kun ovelampi Tinville laski kätensä hänen käsivarrelleen ja kääntyen kenraalin puoleen sanoi: "Rakas Henriot, sinun urhokas tasavaltaisuutesi saattaa sinut liian helposti loukkaantumaan, mutta sinun pitää oppia kärsimään moitetta Tasavallan Lain edustajalta. Vakavasti puhuen, rakkaani, sinun täytyy olla raitis kolme neljä päivää tästä eteenpäin. Kun ratkaisu on ohi, niin me molemmat juomme yhdessä muutaman pullon. Kuule, Dumas, älä ole niin ankara vaan purista ystäväisemme kättä. Ei mitään riitaa meidän kesken!"
Dumas epäröi, mutta ojensi kätensä, johon roisto tarttui. Viehkeät kyyneleet seurasivat Henriotin vihan purkausta, hän puoleksi nyyhkytti puoleksi änkytti, että kyllä olisi siivosti ja pysyisi raittiina.
"Hyvä, me luotamme sinuun, kenraali", sanoi Dumas, "ja nyt, koska me kaikki tarvitsemme voimia huomiseksi, niin mene kotiin ja nuku hyvin!"
"Olkoon, minä annan sinulle anteeksi, Dumas, minä annan anteeksi. Minä en ole pitkävihainen, minä, — mutta kuitenkin, jos joku minua uhkaa, jos joku minua loukkaa" — ja niinkuin juopuneen mielialat nopeasti vaihtelevat, säkenöivät hänen silmänsä taas tulta petollisten kyyneltensä välistä. Töin tuskin Fouquier viimein onnistui raivostunutta lauhduttamaan ja viemään hänet ulos huoneesta. Mutta vielä hän raskaasti kolistellessaan alas rappusia äyhkäsi ja murisi, niinkuin villipeto, jolta saalis on kynsistä päässyt. Ratsupalvelija kuletteli Henriotin hevosta edestakaisin kadulla, ja kun kenraali portilla odotti hänen saapumistaan, puhutteli häntä eräs tuntematon mies, joka seisoi seinän vieressä:
"Kenraali Henriot, minä olen halunnut puhua sinun kanssasi. Lähinnä
Robespierreä sinä olet tai sinun pitäisi olla mahtavin mies Ranskassa."
"Hm! — niin, minun pitäisi olla. Mitä siitä sitten? Jokainen ei saa mitä hän ansaitsee."
"Hiljempaa!" sanoi muukalainen, "sinun palkkasi ei ole asemasi ja tarpeittesi mukainen."
"Se on totta."
"Vallankumouksessakin ihmisen täytyy pitää toimeentulostaan huolta."
"Hitto vieköön, puhu suusi puhtaaksi, kansalainen."
"Minulla on muassani tuhannen kultatukaattia — ne ovat sinun, jos suot minulle pienen palveluksen."
"Kansalainen, minä suostun", sanoi Henriot viitaten kädellään koppavasti. "Pitääkö nipistää pois joku konna, joka on sinua loukannut?"
"Ei, ei muuta kuin tämä: kirjota nämä sanat presidentti Dumasille: 'Laske kirjeentuoja puheillesi, ja jos sinä voit suostua siihen pyyntöön, jonka hän sinulle tekee, niin siitä on arvaamattomasti kiitollinen François Henriot'." Puhuessaan oli mies pannut kynän ja kirjoitustaulun soturin vapiseviin käsiin.
"Ja missä on raha?"
"Tässä."
Vaivaloisesi; Henriot rapisteli paperille mitä hänelle saneltiin, kaappasi rahan, hyppäsi hevosen selkään sekä ratsasti tiehensä.
Sillävälin Fouquier lukittuaan oven Henriotin jälkeen sanoi terävästi: "Kuinka sinä voit olla niin hullu, että suututat tuota roistoa? Etkö tiedä, että meidän lakimme eivät ole mitään ilman kansalliskaartin fyysillistä voimaa, ja hän on sen kaartin päällikkö."
"Minä tiedän sen, että Robespierre on ollut hullu, kun hän on pannut juopon päälliköksi, ja huomaa sanani, Fouquier, jos taistelu syntyy, niin tuon miehen kykenemättömyys ja raukkamaisuus meidät vie turmioon. Niin, sinä saat ehkä itse elää ja olla syyttämässä rakasta Robespierreäsi ja kukistua hänen kanssaan."
"Siitä huolimatta meidän täytyy olla hyvissä väleissä Henriotin kanssa, kunnes saamme tilaisuuden ottaa kiinni hänet ja toimittaa tieltä. Ollaksemme turvassa täytyy meidän mielistellä niitä, jotka ovat vallassa, ja mielistellä sitä enemmän, mitä enemmän tahtoisimme heistä päästä. Älä luule, että Henriot, kun hän huomenna herää, on unohtanut uhkauksesi. Hän on kaikista ihmisistä kostonhimoisin. Minä näen luettelossa yhden lurjuksen, jota jo kauan olen pitänyt silmällä, vaikka hänen rikoksensa kautta kerran sain perinnön — se on Nicot, Hébertin puoluelainen."
"Ja nuori André Chenier, runoilija, eikö hän ole siinä? Ah, minä unohdin, hänen päänsä katkesi tänä päivänä. Vallankumouksen hyve on korkeimmassa huipussaan. Hänen oma veljensä antoi hänet ilmi."[96]
"Siinä on luettelossa ulkomaalainen, italialainen nainen, mutta minä en löydä, mistä häntä syytetään."
"Yhtäkaikki meidän täytyy tuomita hänetkin, että saadaan tasaluku; 80 kuuluu paremmalta kuin 79."
Samassa palvelija toi paperin, johon oli kirjotettu Henriotin pyyntö.
"Ah, tämä on mainiota", sanoi Tinville, jolle Dumas näytti paperin, "täytä kaikin mokomin hänen pyyntönsä, ainakin siinä tapauksessa, ettei se vähennä meidän kuolinluetteloamme. Mutta minä voin Henriotin kunniaksi sanoa, ettei hän koskaan pyydä vähentää vaan ennemmin vaan lisätä. Hyvää yötä! Minä olen liian väsynyt — minun saattajani odottavat alhaalla. Ilman saattajia minä en uskaltaisi yöllä mennä ulos kadulle".[97] Ja pitkään haukottaen lähti Fouquier huoneesta.
"Päästä kirjeentuoja sisään!" sanoi Dumas, joka oli kuihtunut ja kuivunut, jollaisiksi lakimiehet työssään usein tulevat, eikä näyttänyt tarvitsevan enemmän unta kuin pergamenttinsa.
Vieras astui sisään.
"René François Dumas", sanoi hän istuutuen vastapäätä presidenttiä, ja käytti teitittelyä ikäänkuin halveksien vallankumouksen kevyttä puhetapaa, "myöhemmän elämänne myrskyisessä toiminnassa te ette arvattavasti voi muistaa, että me olemme ennen tavanneet toisemme?"
Tuomari tarkasti vieraan kasvoja ja hänen keltaisille poskilleen nousi heikko puna.
"Ja muistattehan ne sanat, jotka minä silloin lausuin. Te puhuitte sääliväisesti ja lempeästi, kuinka kauhistutte kuolemanrangaistusta, te ihailitte, että lähestyvä vallankumous tulisi lopettamaan kaikki veriset rangaistukset, te kunnioittavasti toistitte Maximilien Robespierren, ylenevän valtiomiehen sanat: 'Telottaja on tyrannin keksintö'. Ja minä vastasin, että puhuessanne oli päälleni hiipinyt aavistus siitä, että me kerran vielä tapaisimme toisemme, kun teidän käsityksenne kuolemasta ja vallankumouksen filosofiasta olisi muuttunut. Olinko oikeassa, kansalainen René-François Dumas, vallankumoustribunaalin presidentti?"
"Joutavia!" sanoi Dumas, mutta hänen raudankovalla otsallaan näkyi pieni hämmästys, "minä puhuin silloin niinkuin ihmiset puhuvat, jotka eivät ole elämässä toimineet. Vallankumouksia ei panna toimeen ruusuvedellä. Mutta mitä niistä entisistä ajoista! Minä muistan myös, että sinä silloin pelastit minun sukulaiseni hengen, ja sinua ehkä huvittaa kuulla, että se, joka hänet yritti murhata, tulee huomenna mestattavaksi."
"Se on teidän asianne — oikeudentuntonne tai kostonhalunne siitä päättää. Mutta sallikaa minun muistuttaa teille, mitä silloin lupasitte että jos kerran tulisi päivä, jolloin voisitte minua palvella, niin henkenne — eli niinkuin sanoitte 'sydämenverenne' — olisi minun palveluksessa. Älkää luulko, ankara tuomari, että minä tulen pyytämään lahjaa, joka itseänne haittaisi — minä tulen ainoastaan pyytämään yhden päivän lykkäystä toiselle henkilölle."
"Kansalainen, se on mahdotonta! Minulla on käsky Robespierreltä, ettei ainoakaan koko luettelosta saa välttää huomispäivän tutkintoa. Ja mitä tulee tuomioon, niin se on valamiehistön asia."
"Minä en pyydä teitä vähentämään luetteloa. Kuunnelkaa vielä. Luettelossanne on erään italialaisen naisen nimi, jonka nuoruus, kauneus ja puhtaus sekä vapaus kaikista rikoksista ja kaikista sopivista syytöksistäkin, tulee ainoastaan herättämään sääliä eikä hirmua. Tekin tulisitte vapisemaan, jos julistaisitte hänen tuomionsa. Se olisi vaarallista sellaisena päivänä, kun rahvas on kiihdyksissään. Teidän vankirattaanne voidaan pysäyttää, jos nuoruus ja viattomuus ja kauneus tulee kapinoivan joukon säälin alaiseksi."
Dumas katsahti ylös ja hätkähti muukalaisen katseesta. "Minä en kiellä, kansalainen, että on järkeä siinä, mitä puhut. Mutta minä olen saanut varmat käskyt."
"Varmat ainoastaan uhrien lukuun nähden. Minä tarjoon sijaisen tämän yhden edestä. Minä tarjoon teille sellaisen miehen pään, joka tuntee koko salajuonen Robespierreä ja teitä kohtaan. Ja kahdeksankymmentä tavallisen ihmisen henkeä te pitäisitte halpana tällaisen saalin rinnalla."
"Se muuttaa asian", sanoi Dumas kiihkeästi, "jos voit tämän tehdä, niin omalla vastuullani minä lykkään toistaiseksi italialaisen naisen tutkimuksen. Sano nyt, kuka on sijainen!"
"Te näette hänet edessänne."
"Sinäkö!" huudahti Dumas ja hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys ja pelko, jota hän ei voinut salata. "Sinä — ja sinä tulet minun luokseni yksinäsi yöllä tarjoutumaan oikeuden käsiin! Haa, tämä on ansa. Vapise, hullu, sinä olet minun vallassani, ja minä voin saada teidät molemmat!"
"Te voitte", sanoi muukalainen tyynesti hymyillen, "mutta minun henkeni on arvoton ilman paljastuksiani. Istukaa hiljaa, minä käsken, kuulkaa minua!" ja noiden pelottomien silmien katse piti tuomarin lumottuna. "Te lähetätte minut vankilaan, te tutkitte minua Zanonin nimellä huomispäivän uhrien joukossa. Jollen minä silloin teitä puheellani tyydytä, niin teillä on panttina se nainen, jonka pelastamiseksi minä kuolen. Minä pyydän hänelle vain yhden ainoan päivän elonaikaa. Ylihuomenna minä olen kuollut ja te voitte tyydyttää kostoanne eloonjäävän verellä. Hiljaa vielä hetkinen! Tuhansien tuomari, epäröittekö — luuletteko, että sitä miestä, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu kuolemaan, voisi pelotuksilla pakottaa puhumaan sanaakaan, jota hän ei tahdo, teidän tuomioistuimenne edessä? Eikö teillä ole tarpeeksi kokemusta ylpeyden ja rohkeuden taipumattomuudesta? Presidentti, minä panen eteenne musteen ja paperin! Kirjottakaa vankilanhoitajalle yhden päivän armahdus naiselle, jonka elämä ei teitä voi vähääkään hyödyttää, niin minä vien sen käskyn omaan vankilaani. Ja nyt jo minä voin sanoa näin paljon takeeksi siitä, mitä sitten tulen ilmottamaan — että minun täällä puhuessani, teidän oma nimenne, tuomari, on eräässä kuolinluettelossa. Minä voin sanoa, kuka on sen nimen siihen kirjoittanut, minä voin sanoa, miltä suunnalta on vaaraa pelättävä, minä voin sanoa, mistä pilvestä tässä kaameassa ilmapiirissä väijyy myrsky, joka syöksee Robespierren ja hänen hallituksensa yli."
Dumas kalpeni ja turhaan hän koetti silmillään paeta sitä magnetista katsetta, joka häntä piti vallassaan. Koneellisesti, ikäänkuin vieraan voiman vaikutuksesta hän kirjotti, mitä vieras saneli.
"Hyvä", sanoi hän väkinäisesti koettaen hymyillä, "minä lupasin kerran sinua auttaa, katso, minä pidän sanani. Arvaan, että sinä olet yksi noita tunteellisia hulluja — noita yleviä, jotka vallankumousta vastustavat, ja joita olen montakin nähnyt syytettyjen joukossa. Äh! minua ällöttää nähdä noita, jotka pitävät epäkansallisuutta ansionaan ja kuolevat pelastaakseen jonkun huonon isänmaaystävän, koska se sattuu olemaan poika tai isä tai vaimo tai tytär."
"Minä olen todella yksi näitä tunteellisia hulluja", sanoi vieras nousten seisaalleen. "Oikein olette arvanneet."
"Ja etkö tahtoisi palkaksi minun laupeudestani jo tänä yönä lausua ne paljastukset, jotka huomenna aiot julistaa? Tee se, niin ehkä sinäkin — niin, ja nainenkin, voitte saada ei lykkäyksen ainoastaan vaan anteeksiannon."
"Tuomioistuimen edessä ja siellä ainoastaan. Enkä minä teitä petä, presidentti. Mutta mahdollisesti minun tiedonantoni ei teitä hyödytä, vaan salama iskee samassa, kun minä osotan myrskypilven."
"Vaiti, profeetta, ja katso itseäsi! Mene mieletön, mene! Minä tunnen liiankin hyvin, kuinka hävyttömän itsepäisiä ovat ne, jotka kuuluvat, siihen joukkoon kuin sinäkin, enkä huoli tuhlata enempi sanoja. Perhana! mutta te tulette niin tottuneiksi kuolemaa näkemään, että unohdatte osottaa sille kunnioitusta. Koska tarjoot minulle pääsi, niin minä otan sen vastaan. Huomenna taidat katua, mutta silloin on jo liian myöhäistä."
"Niin, presidentti, liian myöhäistä", toisti vieras.
"Mutta muista, se ei ole anteeksianto, ainoastaan yhden päivän lykkäyksen olen suonut tälle naiselle. Sen mukaan, kuinka tyydyttäviä ovat uutisesi huomenna, sen mukaan hän jää elämään tai kuolee. Minä olen suorapuheinen, kansalainen. Sinun haamusi ei tule minua ahdistamaan, sentähden että olisin syönyt sanani."
"En ole pyytänytkään muuta kuin yhtä päivää, lopun jätän taivaan oikeuden huomaan. Teidän saattajanne odottavat alhaalla."