XVI LUKU.
"Ja murhamiekan näen välkkyvänä, ja murhasilmän kiiluvaisena."
Kassandra.
Viola oli vankilassa, jonka portti ei avautunut paitsi niille, jotka jo tiesivät tuomionsa ennen kuulusteluakin. Senjälkeen kuin hän pakeni Zanonin luota, oli hänen järkensä ollut kuin seisauksissaan. Kaikki kauniit ja rikkaat unelmat, jotka olivat neronhengen kukkia tai hedelmiä, niiden ihmeellisten ajatusten tulva, jotka Zanonin sanojen mukaan olivat hänellekin, viisaalle, täynnä ihmeitä ja hienouksia, kaikki oli mennyt, tyhjiin rauennut, kukat lakastuneet, lähde kuivunut. Jostakin korkeudesta, joka miltei oli naisellisuutta korkeammalla, tunsi hän hervottomasti vaipuvansa johonkin, mikä oli lapsellisuuttakin alempana. Kun innostaja oli poissa, oli innostuskin lakannut, ja kun rakkaus oli hylätty, oli neronhenkikin häipynyt.
Viola tuskin enää käsitti, miksikä hän oli tullut otetuksi kodistaan ja yksitoikkoisen koneellisen työnsä äärestä. Hän tuskin tiesi, mitä tarkottivat ne hyvänsuopaiset joukot, jotka hänen ihmeellisestä kauneudestaan liikutettuina kokoontuivat hänen ympärilleen vankilassa, murheellisen näköisinä mutta lohdutusta puhuvina. Viola oli tähän asti ollut tottunut kauhistumaan niitä, joita Laki tuomitsee rikoksesta, mutta nyt hän ihmeekseen sai tietää, että näin hyvät ja sääliväiset olennot, jotka näyttivät niin yleviltä ja puhtailta, niin jaloilta ja ylhäisiltä, olivatkin sellaisia rikollisia, joille Laki ei voinut antaa lievempää rangaistusta kuin kuoleman. Mutta nuo raa'at, likaiset ja röyhkeät miehet taas, jotka olivat hänet kodistaan riistäneet ja yrittäneet häneltä ryöstää lapsenkin, jonka hän puristi rintaansa vastaan, ja jotka ilkeästi olivat nauraneet hänelle vasten silmiä, kun hän vaieten ja värisevin huulin heitä katseli — ne olivatkin oikeita kansalaisia, hyveellisiä, hallituksen suosikkeja, Lain toimeenpanijoita! Sellaiset ovat sinun oikkusi, sinä aina-vaihteleva inhimillinen oikeus.
Likainen mutta iloinen oli maailma näiden vankilamuurien sisällä. Siellä niinkuin yhteishaudoissa, joihin he sitten joutuivatkin, olivat kaikki luokat edustettuina tasaväkisinä, ikäänkuin ivalla. Ja kuitenkin siellä se kunnioitus, joka johtuu jaloista tunteista, palautti luonnon ensimäisen ja häviämättömän, ja samalla lempeän ja jalon lain — ihmisten välisen erilaisuuden! Sielläkin vangit, olkoot he kuningasmielisiä tai sansculotteja, antoivat arvoa iälle, opille, maineelle ja kauneudelle. Ja Voima, syntyperäisellä ritarillisuudellaan kohotti heikon ja avuttoman oikeuksiinsa. Rautaiset lihakset ja Herkuleen-moiset hartiat antoivat tietä naiselle ja lapselle, ja ihmisyyden kauniit puolet, jotka muualla olivat kadonneet, löysivät viimeisen pakopaikkansa Hirmun asuinsijassa.
"Ja miksikä sinä lapsi olet tuotu tänne?" kysyi vanha harmaapartainen pappi.
"Minä en tiedä."
"Ah, jollet tunne rikoksiasi, niin voit pelätä pahinta."
"Entä lapseni?" (sillä Violan sallittiin vielä pitää lasta sylissään).
"Nuori vaimo, he varmaan antavat lapsesi jäädä elämään."
Ja tätäkö varten — jäämään orvoksi vankilaan? kysyi Violan sydän, olen minä säilyttänyt hänen lastaan. Zanoni, älä kysy, älä ajatuksissasikaan kysy, mitä minä olen tehnyt siitä lapsesta, jonka sinulle synnytin.
Ilta tuli ja väkeä kokoontui ristikon ulkopuolelle kuulemaan uhrien luetteloa, jota ivallisesti kutsuttiin "iltalehdeksi." Violan nimi oli kutsuttujen joukossa. Ja vanha pappi, joka paremmin oli valmistautunut kuolemaan, mutta oli luettelosta säilynyt, pani kätensä Violan päälle ja siunasi häntä itkien. Viola kuuli myös nimensä ja ihmetteli, mutta ei itkenyt. Alasluoduin katsein hän alistuvasti seurasi luettelon lukemista. Mutta nyt lausuttiin toinen nimi, ja eräs mies, joka äsken oli Violaa huolimattomasti töytäissyt, kirkaisi epätoivoisen raivokkaasti. Viola kääntyi ja heidän katseensa sattui yhteen. Näinkin pitkän ajan päästä hän tunsi nuo rumat kasvot. Nicot ilkamoi pirullisesti: "Viimeinkin, kaunis napolitar, meidät yhdistää guillotiini. Oi, me tulemme hyvin nukkumaan hääyötämme!" Ja nauraen hän tunkeutui joukon läpi ja katosi nurkkaansa.
* * * * *
Viola vietiin pimeään koppiinsa odottamaan huomispäivää. Mutta lapsi jätettiin vielä hänelle, ja hänestä tuntui, että se tajusi kauhean todellisuuden. Heitä vietäessä vankilaan se ei ollut itkenyt tai valittanut, se oli kirkkailla silmillään väistymättä katsellut välkkyviä keihäitä ja ratsumiesten hurjia kasvoja. Ja nyt, kun he olivat yksin vankilassa, kietoi se kätensä äidin kaulaan ja sopersi epäselviä sanoja, suloisia ja hiljaisia, ikäänkuin jotakin tuntematonta taivaallisen lohdutuksen kieltä. Ja taivasta se olikin. Sillä lapsen sopertaessa suli pelko pois Violan sielusta: ylöspäin vankilasta ja kuolemasta — ylöspäin, sinne, missä onnelliset autuaat kerubit laulavat ylistystä Kaikki-hyvälle, sinne tään pikku-kerubin ääni johdatti. Viola lankesi polvilleen ja rukoili. Ne, jotka hävittivät kaiken, mikä kaunistaa ja pyhittää elämän, olivat kironneet alttarin ja kieltäneet Jumalan — he olivat kuolemaantuomittujen viimeisiltä hetkiltä riistäneet papin, jumalansanan ja ristin. Mutta usko rakentaa vankilaluolassa ja sairashuoneessakin itselleen yleviä temppeleitä, ja ylös kivisen katon läpi, joka estää päivän silmän, nousevat kuitenkin ne tikapuut, joita pitkin enkelit käyvät ylös ja alas — rukous.
Mutta viereisessä kopissa ateisti Nicot istuu jäykkänä pimeydessään ja hautoo Dantonin ajatusta, että kuolema on olemattomuutta. Hänen omatuntonsa ei pannut hänen eteensä pelottavia kuvia. Katumus on hävinneen hyveen kaikua, ja hyvettä hän ei koskaan ollut tuntenut. Jos hän eläisi uudelleen, niin hän eläisi samalla tavalla. Mutta vielä kauheampi kuin uskovaisen ja epätoivoisen syntisen kuolinvuode, on se synkkä tyhjyys ja toivottomuus, jossa ajatellaan ruumishuoneen matoa ja rottaa, julmaa kamalaa olemattomuutta, joka niinkuin ruumisvaate laskeutuu peittämään maailmankaikkeuden. Avaruuteen tuijottaen, verettömiä huuliaan pureskellen, hän näkee edessään pimeyden ja on vakuutettu, että pimeys on kestävä ainiaan!
Tilaa, antakaa tilaa! Antakaa tilaa täysissä kopeissanne! Uusi vanki on tullut teurastuslaitokseen.
Kun vartija, lamppu kädessään, työnsi muukalaisen sisälle, niin tämä koski häneen sormellaan ja kuiskasi. Hän veti jalokivisormuksen sormestaan. Armias! kuinka se jalokivi loisti lampun valossa. Jos lasket kunkin noista 80 hengestä tuhannen frangin arvoiseksi, niin jalokivi on vielä sittenkin kalliimpi. Vartija pysähtyi ja hänen silmiään häikäisi jalokivi. Oi sinä Kerberus, sinä olet kurjassa toimessasi tukahuttanut kaiken, mikä näyttää inhimilliseltä. Sinulla ei ole sääliä, ei rakkautta eikä katumusta. Mutta ahneus on vielä jälellä ja syntisen sydämesi suurin käärme on niellyt kaikki muut käärmeet. Ha, haa, muukalainen, sinä olet voittanut. He astuvat pimeätä käytävää pitkin, he saapuvat sille ovelle, minne vartija on piirtänyt onnettoman merkin, joka nyt pyyhitään pois, sillä vanki siellä sisällä on yhdeksi päiväksi armahdettu. Avain kierretään lukossa — ovi raottuu — muukalainen ottaa lampun ja astuu sisään.