CHILLONIN VANKI

Sonetti Chillonille.

Ikuinen henki sielun kahleettoman!
Vapaus! Vankilaan käy kirkkain ties.
On sydän siellä sulle lemmenlies,
se sinuss' yksin tuntee ylkäns' oman.

Jos kahleita ken poikas jalo kantaa,
ja häntä painaa sorron synkkä ies,
niin kansalleen on kunniaks se mies —
vapauden maine kiertää mailman rantaa.

Chillon! Sun vankilas on paikka pyhä;
sun martaan maas niin alttariksi loi
hän, Bonnivard, kun sitä polki yhä,

ja kiviin kylmiin jäljet jäi kuin hiekkaan. Hävittää niit' ei kenkään saa, ei voi, ne tyranneille huutaa taivaan miekkaa!

Ei päätän' ikä haräiaaks tehnyt eik' aika yön, mink' ihmetyön on moni kauhun tähden nähnyt. Ei varten' työstä köyryks saanut, se ruostui kurjaan lepoon niin, kun kahleissa on kauan maannut; ma kuuluin noihin poloisiin, joit' ilma, maa ja päivä vapaa ei vankiluolan yöhön tapaa. Isäni usko syy ol', jolla he vankityrmään minut vei; isäni kuoli roviolla, kun kieltää tahtonut sit' ei. Samasta syystä suku pian sai tyrmän yössä asuinsijan.

Ma seitsemäst' oon jäännös ainoo, kuus nuorta ol', yks vanhus jo, vapaasti syöksyivät he vainoon, min tunnettu ol' tuomio. Yks tuleen kuoli, kaksi turman löys tanterella taistelun, isänsä lailla sai he surman vuoks Jumalansa vainotun. Mut kolme kolkko tyrmä peitti, täss' oon se jäännös, min se heitti.

Pylväitä synkkä seitsenluku Chillonin vankityrmäss' on; on paksu, harmaa niillä puku ja goottilainen, koruton. Samea valo vaivoin sinne niin tiettömänä tunkeutuu raoista raskaan muurin, minne ei pääse päivä eikä kuu. Se häilyy hiljaa täällä, tuolla, kuin kumma virvatuli suolla. Jokainen patsas renkaan sulkee, min kautta raskas kahle kulkee. Niin raatelevat on nuo raudat, ei haihdu hammastensa haudat jäsenistäni ennen tarkkaan, kuin tää uus päivä lopuss' on, mi nyt niin koskee silmään arkaan, jok' ei oo nähnyt auringon vuoskausiin pitkiin nousevan. Luvust' en niiden enää huollut, kun viime veljeni ol' kuollut ja yksin jäin mä tuskahan.

He köytti meidät pylvääseen, kaikk' kolme — kunkin erilleen. Me tuskin askelt' ottaa voimme, jos toisiamme nähdä koimme, niin vieraaks muutti kasvot veljen tuo valju valo takaa teljen. Niin yhdess' oltiin — erikseen, siks kahleet koski — sydämeen. Yks meillä yöss' ol' lohtu jalo, kun puuttui puhdas, vapaa valo: voi veljen äänen kuulla veli ja vuoroin toistaan lohduttaa, virittää toivoa, mi eli, tai laulaa, haastaa tarinaa; mut sekin vihdoin uuvuttaa. Käheäks ääni kirkas tuli ja kiviseinäin kaikuun suli. Vapaana, täyteläisn' ei soinut se lailla entisaikojen; kenties se harha ol' — mut en niist' omaa ääntä löytää voinut.

Ma vanhin olin vangituista, min murhett' tuli pitää muista; sen teinkin — minkä taisin vaan, ja kukin koitti parastaan. Mut nuorin — isän ilo, lempi, joll' oli otsa äidiltään ja taivaan sini silmissään, ol' sielulleni hellin hempi. Kyll' oli nähdä tuskalloinen pesässä moisess' sirkku moinen. Hän kaunis oli päivän lailla — kun päiv' ol' mulle kaunis vielä kuin kotkalle on ilmain tiellä — kuin Pohjan päivä, yötä vailla, siks kunnes kesä mennyt on, uneton kesän valpas valo, laps' lumivaippa auringon: Niin hän ol' puhdas, kirkas, jalo, häll' ilo kuului luontohon. Hän itki vain vuoks muiden vaivan ja kylpi kyyneltulvin aivan, jollei hän saanut tuskaa estää, mi hänen mahdoton ol' kestää.

Ol' yhtä puhdas, jalo toinen, mut lailla sodanjumalan ol' hällä voima, uljuus moinen, mi kiistaan kera maailman ois käynyt, kuollut ensi riviin ilolla — mut ei kahleissaan; kalina niiden kylmiin kiviin masensi hänen miehuuttaan. Ma näin kuin hiljalleen se hiutui, siit' oma rohkeuteni riutui, mut silti koitin kohottaa nimemme kalliin kantajaa. Hän ennen kukkuloilla kulki, petoja vainos, oli valpas, nyt hänet hornan luola sulki, kirottu kahle jalan salpas.

Lemannus[13] aaltoo linnan alla, sen vedet vyöryy kohinalla; ne tuhat jalkaa syvät on, jos luotirihman käydä antaa ken valkovalleilt' aaltohon, mi muuriin kuohujansa kantaa. Ves' pohjaton ja muurit nuo eläväks haudaks luolan luo. Syvälle sulki järven syli majamme synkän, sumuisen, öin, päivin pärskyi päämme yli sen kovat aallot kohisten. Ja talvin näimme, kuinka tyrskyt raoista rautain murtautui, kun järvell' ulvoi jäiset myrskyt, pimeät pilvet ilmass' ui. Ja vuori silloin vaappui alla. sen tunsin, vaan en vavissut; hymyillyt oisin kuolemalla, mi mun ois vapauttanut.

Niin, siten riutui lähin veli ja sammui suuri sydän pois; hän inhoi ruokaa, syömätt' eli — ei siks ett' äitelää se ois — näet metsämiehen ravinto ol' meille tuttu kauan jo. Sijasta vuohen maidon meillä ol' musta haudan vesi vain ja leipä — vangin kyyneleillä kasteltu vuosisadoittain, siit' alkaen kuin veli veljen löi pedon tavoin taakse teljen. Mut mit' ois moinen hälle, meille? hän siit' ei lainkaan laihtunut; ois veljeni — sen takaan teille — palatsissakin kuihtunut, jollei hän ilmaa vuorimailla hengittää saanut kauriin lailla. Miks salaan totuutta? Hän kuoli — sen näin — mit auttoi tuska, huoli? En päätään voinut kannattaa, en painaa kättä kuolevaa, vaikk' kyllä riuhdoin, revin, ratkoin ja turhaan kahleitani katkoin. Hän kuoli — pois he otti raudan ja matalan loi hälle haudan komeron kylmään multahan. Ma pyysin että päivän valoon he hautaan lois tuon ruumiin jalon, niin suoden sille kunnian. Se oli turha houre vain, mut tunsin silloin tunnossain, ettei sen valohenki vapaa lepoa moisess' yössä tapaa. Tuon pyynnön oisin voinut heittää, he nauroi vain ja alkoi peittää; ja musta multa veljen rakkaan syliinsä sulki synkeään; he tyhjät kahleet päälle nakkaa — sopivaks muistoks murhan tään!

Mut hän, tuo suosikki ja hempi ja synnyltään jo rakkahin ja äidin kuva herttaisin, sukunsa kalleus ja lempi, isänsä aarre kärsineen, mun viime huolen', mille elin, min kärsimystä lieventelin niin säästääksein sen vapauteen, hän, ken viel' ehtymättä kesti — kai häntä nuori luonto esti — myös hänkin hiljalleen jo hiutui ja oljillaan pois raukka riutui. Oi taivas! kuink' on kamalaa, kun sielu ruumiist' eroaa, kuink' kulloinkin sen nähdä voi: sen nähnyt virrass' olen veren, sen nähnyt myrskyss' oon ma meren, kun tuskissaan se kiemuroi; oon synnin kuolinvuoteen nähnyt, kuin hirmu sen on hulluks tehnyt — oon kauhistunut — mutta tää ol' kivutonta kipeää. Hän hiljaa hiutui, lapsiraukka, kuin kuihtuu kesän viime kukka; jos joku vieno kyynel juoksi, se vieri jälkeenjäävän vuoksi. Ah, poskill' yhä ruusut päilyi kuin ilkkujana kuoleman, niin vienosti nuo värit väilyi kuin sateenkaaren katoovan. Niin kirkas viel' ol' silmän palo, ett' yömme valkaisi sen valo. Ei napinaa, ei nurkumista, ett' elo kesken katkeais, hän puhui päivist' iloisista, jott' uuden toivon toinen sais, kun vaiti, murtuneena aivan, ma näin tään vaikeimman vaivan. Ja huokaukset, joita koitti hän masentaa, kun tuska voitti, ne vaikenivat vähittäin, ma yksin hiljaisuuteen jäin.

Ma kuuntelin — en mitään kuullut — ma kutsuin häntä kauhuissain, se tunsin turhaks — mut en luullut noin todeks epätoivoain. Ma huudan — tunnen hiljaist' ääntä reväisten kahleet rikki lyön — ma syöksyn päin — en löydä häntä ma yksin liikun usvass' yön. Ma yksin elin — yksin vaan tuon inhan loukon ilmaa imin. Hän viime — ainoo — kallein nimi, mi mua sitoi maailmaan ja surmaan suistuneeseen sukuun — hän myös ol' mennyt muiden lukuun! Niin kumpikin he kuoli täällä — maan alla toinen — toinen päällä! Kätensä tartuin kylmettyvään, ah! sydäntäin se viilti syvään; ei voimaa nousta, ei, vaan tietää ett' elo jatkui toivoton — kamala tunne silloin sietää, kun kallein kadotettu on! En tiennyt lain, miks elää sain; pois toivo ol' — mut usko kesti, ja se mun itsemurhast' esti.

Kuin mulle kävi nyt, mä vielä sit' tiedä en — se turh' on työ. Mult' ilma, valo katos siellä ja sitten itse yö. Pois meni tieto, tunto — muutuin kiveksi keskeen kivien; tajua tahdon, tarmon puutuin kuin vuori usvavaippainen. Kaikk' kalvasta ja tyhjää, jynkkää, se yötä ei — ei päivää lain, ei hämärää ees luolan synkkää, mi ennen kalvoi katsettain. Se tyhjyytt' oli rajatonta, ja autiota, ajatonta. Kadotin ajan, maan ja taivaan, hyvän ja pahan, työn ja vaivan. Vait'olo, heikko hengitys ol' elon, kuolon yhtymys; se tylsyyden ol' lampi syvä, sokea, mykkä, jähmettyvä!

10.

Välähti silloin valo mulle: se oli linnun liverrys; se soi tuo vieno viserrys kuin vapauslaulu vangitulle. Ja silmistäni riemun veet vuos kuumaa kyynelettä monta, ne hetkeks nähneet, tunteneet ei poloani ponnetonta. Mut sameasti aistit palas rataansa vanhaan, järjen valas; ma tornin muurit, holvit näin taas yhtä synkkin' edessäin. Näin aran säteen aurinkoisen taas luolaan hiljaa hiipivän, mut sama rako linnun toi sen, niin kesyn ja niin kepeän. Niin kesy ollut oksallansa ei silkkisiipi lintu tuo, tuhannet lahjat laulussansa kuin mulle kantais kaikki nuo! En milloinkaan oo nähnyt moista, en konsaan nähne vertaa toista. Ol' yksin lailla mun sen olo, mut puolikskaan ei yhtä polo. Se rakkautta mulle antoi, kun mull' ei rakkautta maass', se laulussansa mulle kantoi kadonneen tunnon, tahdon taas. En tiennyt, vapaudestaan miksi tai häkistään hän pyrki pois, mut vankeuden ma tiesin, siksi laps' ilmain! sulle sit' en sois! Kenties se siivellisnä tullen ol' paratiisin vieras mullen; anteeksi, taivas! aatos arka, mist' itki, nauroi sydän parka. Ma mietin myös, ett' olla vois se veljen sielu, siivet yllä; mut kun se vihdoin lensi pois, sen kuolevaksi tunsin kyllä. Ei veli kons' ois tehnyt näin, mun jättäin orvoks yksinäin — yksin — kuin ruumis kirstussaan, yksin — kuin pilvi seuraa vailla, pimeä pilvi taivaan laella, mi kirkkaudessa kiertää vaan kuin otsall' ilmain ryppy musta, joll' ei oo mitään tarkoitusta, kun sees on ilma, ilo mailla.

11.

Nyt muuttui kova kohtaloni ja sääli valtas vartioni. En tiedä, miks nyt heltyi juuri nuo tuskain näköön tottuneet, yks kaikki: kahleet katkenneet jäi liittämättä — lahja suuri! Vapaasti sain nyt vaellella majaani edes takaisin ja pitkin, poikin poljeskella kuin tahdoin, ristiin, rastihin, tai joka patsaan kiertäen ja lähtöpaikkaan palaten. Mut vaeltaissa veljieni ma vältin majaa matalaa; kun aattelin, ett' askeleni vois haudat halvat saastuttaa, niin kurkkuun juuttui hengen kulku, sydämen salpas veren sulku.

12.

Ma jalkaportaat seinään tein, en pakotieksi vangitulle; kosk' aikoja jo hautaan vein, mi kallist' elämässä mulle. Nyt koko mailma mulle ois vain tyrmä ollut hirmuinen, mult' isä, lapset, suku pois, ei kumppania kurjuuden. Tuo tieto tuki, joskin särki, kai muuten mult' ois mennyt järki. Ei! ikkunan ma ristikon tavoittaa tahdoin, kerran vielä niin nähdä vapaan vuoriston levoksi silmäin kaihomiellä.

13.

Mä näin sen — muoto sen ol' sama, ei kuin mun ajan kuluttama; ol' ikilumi kukkulalla, ja järvi aava läikkyi alla, ja Rhonen virta verratoin, ja kosket tanssi kohinalla koverain kautta kallioin. Näin kaukaa valkokaupungin ja veden valkopurjehin. Myös pienen saaren tuolla näin, mi hymy eli edessäin, en muita nähnytkään; niin pikku saari, tuskin muuta kuin vankilani laajuinen, mut sillä kasvoi kolme puuta ja väikkyi tuulet vuorien, ja vedet välkkyi ympärillä, ja kukkatarhat taimi sillä ja tuoksui väreissään. Ja kalat uivat alla linnan iloisna rientäin kilpaa rinnan, mut kotka myrskysiivin kiiti, niin vinhaan kons' ei lennä se kuin silloin silmissäin se liiti, ja kyynelin taas kylpi ne. Mua ahdisti — ma toivoin melkein ett' oisin yhä yössä telkein. Kun sitten astuin muurilt' alas, niin luolan yö mun ympäröi, sen pimeys taas päällen' palas ja lyijypainoin minut löi. Se ol' kuin hauta umpeen luotu sen yli, jonk' ois elää suotu; mut silmäin, huijenneina yllä, tuon levon tarvitsivat kyllä.

14.

Kuin vuodet, kuut tai päivät vaihtui, sit' tiennyt, laskenut ma en; jo aikaa multa toivo haihtui valoa nähdä vapauden. Kun vihdoin mulle soivat sen, niin kysynyt en miks ja minne; ah! mulle yhtä oli nyt, olinko vapaa vai jäin sinne, niin toivon olin hyljännyt. Kun sitten luolan lukko aukes ja raudat kantamani raukes, niin minust' ol' tuo synkkä muuri kuin oma maja ois se juuri tai toinen koti, josta nuo mun riistäis muukalaisten luo. Ol' lukki mulle tuttu parhain, sen tointa katsoin myöhään, varhain, kujeita hiirten kuutamolla — kuin voisin nyt heit' ilman olla? Tuo maja yhteinen ol' meille, ma paikan ruhtinaana soin — vaikk' oli valta — hengen heille ja rauhan valtakuntaan loin. Ma rakastin, ah! kahleitani — niin muuttuu luonnoks tottumus, siks vapauteen noustessani pääs multa syvä — huokaus!

Viiteselitykset:

[1] Korinton linnavuori.

[2] Timoleon, korinttolainen sotapäällikkö (411-337 e.Kr.s.), kukisti Korinton tyranniksi kohonneen veljensä Timophaneen.

[3] Turkkilainen ratsuväki.

[4] Uskonluopio.

[5] Ali Kumurdshi oli kuuluisa turkkilainen suurvisiiri, joka valloitti Peloponnesoksen Venetsialta ja haavoittui kuolettavasti Karlowitzin (Peterwardeinin) taistelussa v. 1716.

[6] Eugen, Savoijin prinssi, kuuluisa itävaltalainen sotapäällikkö, turkkilaisten voittaja.

[7] Juhana Sobieski, Puolan kuningas, turkkilaisten voittaja 1600-luvun lopulla.

[8] Kaunottaret muhamettilaisten paratiisissa, jossa he palvelevat uskonsotureja.

[9] Tuosta hiustupsusta muka Muhammed vetää uskovaiset paratiisiin.

[10] Keihään kärkeen kiinnitetty hevosenhäntä on pashan sotalippu.

[11] Tarkoittaa Napoleonin Venäjän-retkei.

[12] Tartarien eli tataarien ratsut olivat kuuluisia nopeudestaan ja kestävyydestään.

[13] Geneven järvi, jonka rannalla Chillonin linna on.