MAZEPPA
1.
Niin päättyi päivä Pultavan, miss' onni Ruotsin urhon kääntyi ja kukkuloilta kunnian sen sankarjoukko veriin nääntyi. Kavala sodan maine kai jo Kaarleen, kantajaansa, suuttui ja onneks ylvään tsaarin muuttui, ja Moskova taas rauhan sai, siks kunnes kauhun päivä kerta enemmän häpeää ja verta toi turmaks joukon mahtavamman ja nimen kaatoi korkeamman — syvempi tuho johtajalle, salaman isku maailmalle.[11]
2.
Niin Sallimus sen päivän sääti ja Kaarlen, kauan voittaneen, haavoittuneena pakoon hääti öin, päivin kautta maan ja veen. Pakoa tuota auttaakseen tuhanten veri vuoti tiellä, mut ykskään ään' ei moittimaan kohonnut kuningasta vielä, kun valtans' ol' jo varjo vaan. Sen ratsu kaatui — Gierta antoi omansa — palkaks kuolon kantoi. Tää kesti kauan, kunnes kaatui ja aroon korpin ruoaks maatui. Syvälle metsään synkimpään — kun vahtitulet vainolaisen etempää loisti uhkaavaisen — kuningas kulki yöpymään. Kas sekö kunnia, min vuoksi niin usein kansain veri juoksi?
He tammen alle pysähtyivät, hän siihen voipuu, väsähtää; jäsenet jäykät, haavat syvät ja tunti synkkä, tuima sää hält' unen, levon kaiken esti, ja kuume kiehui suonissaan, mut silti kuninkaallisesti, valittamatta vaivojaan, hän kärsi — tuskat tuimimpansa ne rautatahtons' alle taipui, ja vaivat kuuliaisiks vaipui kuin ennen nöyrtyi moni kansa.
3.
Urosten joukko! Ah, kuin vähän! Yks päivä harventi ne tähän, mut polossaankin jäännös sen ol' uljas, ritarillinen. He istui vaiti, allapäin, kuningas, ratsu kumppaleina: eläimet, ihmiset ne näin on vaaran tullen tovereina.
Mazeppa myös maan kamaralle asettui vanhan tammen alle. Hän itse, tuo Ukrainan pylväs, ol' yhtä vanha, yhtä ylväs. Hän ensin suki ratsuaan, mi höyrys, vaahtos vaivoistaan; hän sille lehvävuoteen loi, sen harjan oikoi, karvan siisti, silt' yöks pois suitset, valjaat riisti iloisna, kun se söi ja joi, vaikk' ensin hälle hätää toi, ett' orhi parka nälkään kuolis, jollei yön kasteheinää huolis. Mut karaistuna herran lailla se kesti — unta, ruokaa vailla. Se nöyrä ol' ja tulinen, ja täysin tehtävänsä täytti, nopea, vahva, iloinen ja taiten tartarilta[12] näytti. Se tottel' ääntä, kutsun kuuli, tuns' tuhansista Mazeppan, ja öin, kun ulvoi myrskytuuli ja pilvet peitti taivahan, se häntä illast' aamuun seuraa kuin noutajaansa nuori peura.
4.
Mazeppa maahan viittans' suuren ja keihään laski tammen juureen. Aseitaan sitten tutki vielä, ne kestäneetkö surmantiellä, ja tokko ruuti sankin täytti ja tulta iski terä piin; hän säilää sormissansa käytti ja huotraa, vyötä koitti niin. Ja nyt tuo kuulu kunnon mies eväänsä, pullons' esiin kaivoi ja illallisen laati vaivoin, mi herkullinen ei kenties. Nyt Kaarlelle ja sotilaille kursailematta vähääkään hän jakoi, leikkas eväistään, ettei vain kukaan jäisi vaille. Hymyillen Kaarle leikkas palan ja osamiesnä atrioi, iloisen ottain mielialan, vaikk' kovaa tuskaa haavat toi. Hän sanoi: "Meit' on tässä monta urosta oivaa, väkevää, mut yhtään ei niin sanatonta ja surman suussa ripeää kuin sa, Mazeppa! Päällä maan paria toist' en tunne minä — paits' Aleksander Suurta vaan — kuin sun Bukefalos ja sinä. Sa skyyttain maineen eelle ennät, kun ratsus kanssa kenttää lennät." Mazeppa vastas: "Lemmon nurjan ma ratsaskoulun käydä sain!" — "Kuin, vanha päämies! taitos hurjan näyt oppineen sa hyvin vain." Mazeppa näin: "Se pitk' on juttu, ja meill' on eessä tiukka tie, ja kintereillä tuima tuttu, meit' yks vain kymmenelle lie. Me saamme rientää lemmon lailla, ett' oltais Borystheneen mailla. Ei, herra! käykää lepäämään, ma urostenne unta jään yöks vartioimaan." — "Kerro pois", kuningas virkkoi, "tarinas, ma tahdon kuulla kokemas, kenties ne mulle unta tois, mik' ei viel' aio silmiin tulla, vaikk' ois jo tosi tarvis mulla."
"No, jos se teille unta tuottaa, niin muistoihini palaan, Sire! Kakskymment' taisin olla vuotta — ol' kuninkaana Kasimir — Jan Kasimir — ma paashi olin, kuus kesää hovin pihaa polin. Se herra tuiki oppinut ei teidän majesteetin lailla sotia käynyt, voittanut ja kadottanut kaukomailla. Hän eduskunnan riidat kesti ja eli sangen hiljaisesti. Mut harmia hän kyllin sai vuoks naisten lemmen, runotarten, ja tuskissaan hän joskus kai jo sonnustihe sotaa varten. Mut pian hältä harmi haihtui ja uuteen naiseen, kirjaan vaihtui. Hän Varsovassa juhli julki, ja kilvan kunnioittamaan huveja uljaan hovin kulki ritarit, naiset riemuissaan. Hän oli Puolan Salomo, niin runoniekat lauloi jo, paits' yhtä, vailla vuosirahaa, mi senvuoks kantoi silmää pahaa sepittäin pilkkarunon kostoks, kosk'ei hän muka ollut ostoks. Se oli laulun, tanssin hovi, runoihin puhkes herrain povi, ma myös tein jonkun laulelon nimeltä 'Thyrsis Toivoton'.
Siell' eräs kreivi palatiini myös nähtiin, upporikas mies ja mahtava kun mandariini, hän arvons' aina näyttää ties, kuin taivas häll' ois kotilies. Hän rikas ol' ja ahnas, ylväs ja Puolan vallan vankka pylväs; hän aarteit' aarteihinsa liitti ja suurta sukupuutaan kiitti, siks kunnes päähänsä sai pikaa — kai siinä oli vanhaa vikaa — ett' ansiot nuo vanhempain hän otti omiksensa vain. Niin vaimonsa ei miettinyt, min ikä nuoremp' oli puolta; hän loistoonsa ol' väsynyt ja toivoi, katui, kantoi huolta: hän hiukan itki hyveen tähden, unelmoi, kärsi mailman nähden, sydämet monet silmin pauloi, lumosi, tanssi, leikki, lauloi, mut vartoi tyynnä tilaisuutta — tuot' onnen oikkua, mi niin tylyimmän naisen helläks muuttaa ja kääntää kaihon kyyneliin — kun kreivilleen hän nimet antais, sen jotka paratiisiin kantais — vaikk'ei juur', lempo soikoon, niistä sen ansainneetkaan kilvan kiistä."
5.
"Voin harmaapäänä virkkaa vielä ett' olin miestä, missä muut; mua kukkanansa kerskui siellä pojat ja urhot partasuut; ma seikkailuja paljon koitin ja niissä hovin herrat voitin. Ma olin reipas, uljas, nuori, ja ryhti toinen, toinen pää; mi nyt on ryhmyistä kuin vuori, se silloin seestä, sileää. Mut aika, huolet, sodan vaivat näköni tuiki toiseks saivat, nyt tuskin vanhat tututkaan mua tuntis, oma sukukaan. Tuo muutos tapahtui jo ennen kuin ikä orjakseen mun sai, ja näättehän: ei aikain mennen oo mennyt miehuus, tarmo kai. En muuten tässä tammen alla näin yöllä istuis, tarinois, kun tähteä ei taivahalla, mi vuoteelleni valon lois. Mut asiaan: On juurkuin väilyis Theresan kuva silmissäni tuoll' alla kastanjain ja päilyis niin elävänä minuun päin. En voi, ah, kertoella kielin suloa armaan, miten mielin. Häll' oli silmä itämainen, niin tumma kuin on taivas tuo, siks veri puhdas puolalainen ja tuli Turkinmaan sen luo. Mut siitä säihkyi vieno valo kuin kultaisesta kuusta yön, ja syväss' ui sen synkkä palo, ja suli virtaan sädevyön. Se täys ol' lemmen tulta, vaivaa, kuin marttyyrin, mi maasta pois luo silmäns' innoin valoon taivaan, kuin kuolo hälle riemu ois. Ja otsa ol' kuin järvi kesän, johon on päivä tehnyt pesän, kun illan laine hiljaa läikkyy, ja taivaan kansi veessä väikkyy. Ja posket, suu! mut vaiti vain! hänt' ennen lemmin, lemmin vielä. Haa! meikäläiset lempii ain' — hyvää tai pahaa — kiihkomiellä. Me raivossakin rakastamme, ja kuva menneen kuoloton meit' ajaa takaa hautahamme — niin Mazeppankin käynyt on!"
6.
"Kun milloin hänet nähdä voin, ma huokailin ja jumaloin; hän lausunut ei sanaakaan, vaan vastas vaiti katseillaan. Tuhansin äänin, mykin merkin me silloin kuullaan, nähdähän, ja aatos säihkyy sätein herkin levottomana lempijän; ne tuovat oudon tuttavuuden ja tunteen tulisen ja uuden, mi syyttömätkin sydämet palavin pauloin sitoo siten ja johtaa tuskat tuliset kuin sähkölanka, hiis ties miten! Ma näin ja itkin, vaikeroin ja pyrin turhaan etäämmälle, siks kunnes tutuks tulin hälle ja julki jutellakin voin. Ah, kuinka hälle haastaa mielin, mut suuni juurkuin sulkeutui, ja vienot kuiskeet hellin kielin väristen huulillani ui, siks kunnes…
On näet muudan peli mitätön, joskin hupainen, se päiviämme lyhenteli, en muista nimeäkään sen. Mut kerran — kun jo kauan koitin — satuimme siinä rinnakkain, viis huolin, tappasin tai voitin, kun vierellä vain olla sain ja lempimääni nähdä, kuulla, kun hymyili hän sulosuulla. Kuin vahtimies ma vartioin — niin tehkööt meidänkin nyt yöllä! — siks kunnes todeks taata voin, ettei hän toimella ja työllä peliä seurannut, vaan mietti, välittämättä voitoistaan tai tappioistaan; niin hän vietti pelissä aikaa aatteissaan kuin kahlittuna, vaikkei juuri häll' ollut pelionni suuri. Ajuuni silloin aatos kulki ja selvän selon mulle soi, ett' olentonsa jotain sulki, mi mulle toivon tulen toi. Nyt multa kirpos kieli suusta ja sanat tunki tulvanaan, sekaisin sotkin maasta, kuusta — viis siitä — kun hän kuuli vaan. Ken kuulee kerran, kuulee toisen, sen sydän ei oo hyytä jään, eik' yksi kielto immen moisen voi murtaa mieltä kenenkään."
7.
"Ma lemmin, mua lempi hän — te, Sire, viel' ette mailman nähden lie huollut hurmahuulten tähden — siks juttuni ma lyhennän ja teiltä säästän ikävän. Mut kaikk' ei taida synnyltänsä haluinsa tulta hallita tai teidän lailla itseänsä ja kansain voimaa vallita. Ma oon — tai olin ruhtinas, mi tuhannet voi tuleen laittaa ja surman suuhun, mutta kas, en omaa tahtoain voi taittaa. No niin — ma tarun täydennän: Ma lemmin, mua lempi hän; kyll' lemmen leikki onnen luo, mut lopuks lemmon tuskat tuo. Me salaa yhdyimme ja kun ma illoin lensin lehtimajaan, hän toiveet tulisimmat mun toteutti, raukes rakastajaan. Yöt, päivät yhtä oli mullen, nuo hetket taivaani ol' nyt, en ole harmaapääksi tullen ma niiden vertaa viettänyt. Ukrainan mielin mennä soisin, jos kerran ne viel' elää voisin, ja paashiks päästä taas, ah, jolla ol' hellin sydän omanaan, ja siks voi onnellinen olla, kun maailmans' ol' miekassaan; muit' aarteit' ei, ei muuta kultaa, kuin nuoruutta ja rinnan tulta. Me salaa yhdyimme — se lempi, sanotaan, puolt' on suloisempi. Sit' en ma tiennyt — antanut eloni oisin uhriks aivan, jos hänet oisin rohjennut omistaa eessä maan ja taivaan. Ma sadattelin sata valaa, kun täytyi yhtyä noin salaa."
8.
"On moni silmä lemmen tiellä, niin kävi meidänkin — kenties vois paholaista sietää vielä, jos käyttäytyis kuin herrasmies. Niin, paholainen! — tuskin, ei! Lie ollut pyhimys tai pappi, jolt' onnemme jo unen vei, ja hälle kasvoi kateen sappi. Niin, kerran yöllä tuli pulma vakoojat meidät kiinni sai; ol' kreivi vimmainen ja julma, ma aseeton; min tein ma kai, vaikk' ois mull' ollut teräspuku, kun heitä ol' niin suuri luku. Likellä kreivin linnaa, minne apua mistään saanut en, vain päivän koitto kuulti sinne, jo viimeiseksen' luulin sen. Luin Maarialle rukouksen, apua pyhäin anoin niin ja tyydyin työhön sallimuksen, kun portille mua potkittiin. Niin meidät eroitettiin; kunne Theresa joutui, sit' en tunne. Ja kreivi palatiini suuttui, sen ylväs hahmo harmaaks muuttui eik' aivan suotta, syyttäkään. Hän raivos, koska tästä yöstä vois seuraukset häpeään tuon suuren sukupuunsa syöstä ja tahran ylhään kilpeens' antaa, jot' ei sen kirkkaus vois kantaa. Kosk' itseään hän ihmislasten ylimmäks luuli, kenpä vaan ois voinut siihen väittää vasten, vähimmin minä, mato maan. Hyi, hovipoika! Moiseen moskaan kuningas kelvannut ehk' ois — mut paashi pahainen! — en koskaan kuvata kreivin vimmaa vois."
9.
"Hevonen tänne!" — Huovit toivat Ukrainan orhin uljaimman, arojen varsan vapahan. Näkyi ett' aatteen siivin voivat sen jalat lentää; luonnonlaatu sill' oli hurja, hirven lailla, kosk' oli valjait' ollut vailla ja eilen vasta kiinni saatu. Se korskui, potki, harjaa heitti ja pystyyn karkas turhaan niin; vihan ja pelon vaahto peitti sen, kun se luoksen' saatettiin. Nuo roistot selkään sen mun kantoi ja kiinni köytti; ruoskaa antoi he ratsulle, mi ryntäs pois kuin tuima tulvavirta ois."
10.
"Eespäini! eespäin! — Mä hetkeks näännyin, en nähnyt tietä, mille käännyin; jo aamun hämy kattoi maan, mut ratsu kiiti eespäin vaan. Ja viime ääni, min sain kuulla, kun syöksyin surman saalihiks, ol' pilkkanauru, ilkisuulla min huus nuo konnat hyvästiks ja tuuli kantoi kuultaviks. Ma kiukustuin ja pääni käänsin, ma purin nuoraa, joka sitoi ja kaulani sen harjaan nitoi; niin itsein puoliks pystyyn väänsin ja kirouksen karkean taa ulvoin konnain korvahan. Mut tuskin he sit' enää kuuli, kun ratsu lens' kuin myrskytuuli, ikävä kyllä — koska mielin sen maksaa heille samoin kielin. Sen kostanut oon sittemmin: on poissa portit, ristiraudat, ja laskusillat, valiihaudat, ja paalutukset, kivetkin. Pihoilla noill' ei kukat puhkee, kanervaa kasvaa vallit vain, miss' ennen seisoi sali uhkee, sa kiertää voisit tunnittain, uneksimatta että kerran siin' oli linna suuren herran. Näin riemuiten kuin tornit paloi ja vallisarvet vaipui sen, ja katto hehkui, hiiltyi, valoi sulavan lyijysatehen, mi kostolleni teitä loi. He tuskin silloin luulla voi, kun mun he, jotta surman saisin, salaman selkään sitoi sen, ett' eloss' sinne palajaisin kanss' orhin kymmentuhannen, ja multa kiitokset niin kuumat sais kreivi ja sen turman tuumat. He mulle teki tempun nurjan, kun niin mun vangiks vaahtoiseen sitoivat selkään ratsun hurjan — mut ma sen maksoin korkoineen. Näet aika kaikki tasoittaa — ja jos vain vartoo, valvoo, vahtii, ei koskaan vältä ihmismahti leppymätöntä kostajaa, mi kärsimäänsä kauan sietää ja kostaa koron kanssa tietää."
11.
"Ees, eespäin! raisu ratsu liiti kuin tuulen siivet sillä ois; kaikk' ihmismajat ohi kiiti, me riensimme kuin myrsky pois tai meteorin virvavalo, kun öinen revontulten palo tuhansin soitsuin säihkyää. Ei kylää, kaupunkia, majaa, vaan kenttää aavaa, pimeää, ja mustaa metsää vailla rajaa. Kaikk' oli tyhjää, joskus vaan hajonnut torni harmaa meille, rakettu teljeks tartareille, vilahti ohi vuoreltaan. Vuos sitten täällä raivo riehui ja Turkin julma lippu liehui, ja mihin spahein ratsut polki, siin' nurmest' uus ei noussut olki. Ol' taivas synkkä, sumuinen, ja tuuli lauloi valitellen, sit' aioin säestää huokaellen, mut ratsuni kun lens' kuin nuoli, ma rukoella voinut en, ja huuliin huokauskin kuoli. Kuin sade kylmä hiki multa vuos ratsun harjaan leiskuvaan, mut korskuin, silmät säihkyin tulta se riensi eespäin raivoissaan. Ma toivoin, että vauhti sen väsyisi vihdoin — mut se kantoi mun ruumiini kuin höyhenen; sen paino varsan vimmallen vain uutta kannustusta antoi. Rampautuneita raajojain jos koitin vaivoin suoristella ja irroittaa, niin korskuella se alkoi ankarammin vain. Ma kiljahdin — vaikk' ääni se säikkyi, karkas tieltään pois, heristi korviaan ja suuttui, kuin sotatorven kuullut ois. Jäsenieni veri valoi nuo lihaa syövät sitehet, ja kielelläin jo jano paloi kuin hornan tuskat tuliset."
12.
"Sai vastaan metsä — laaja, synkkä, miss' ikihongat huminoi; ol' niiden rivi jylhän jynkkä, sit' tuimin tuul' ei taittaa voi, jok' aroilt' ulvoo Siperian ja pyyhkii tieltään metsät pian. Ne harvass' ol' ja välimaan tiheä pensasviita tukki; se komeana lehvi, kukki, siks kunnes syys taas viimallaan saloihin harmaan hallan kantaa ja puille kuolinpunan antaa, mi on kuin hurme hyytynyt sodassa sortuneitten päällä, kun talviyö on kylmännyt päät haudattomat hallanjäällä niin lujaan, että korppi lakkaa, kun turhaan hyiseen poskeen hakkaa. Se oli pikkumetsä sankka, miss' seisoi joku kastanjai ja kuusi kookas, tammi vankka, mut erillään — ma muuten kai en oiskaan päässyt ehein nahoin. Tiet' antoi pensaat eikä pahoin mua leikelleet, ja haavat sai kipua kestää, kohmettua, siteeni piti kiinni mua. Me kiidimme kuin myrskytuuli, jäi jälkeen sudet, pensaat, puut, mut kintereiltä kohta kuulin, kuin ulvoi taas nuo verisuut; ei kilpaan pysty niiden tiehen ees koiran vimma, kiihko miehen. Ne seuras aivan jäijissämme, vaikk' alkoi aamu sarastaa, ne sylen päässä vierellämme samosi metsää sakeaa, samoin kuin salaa kaiken yötä ne laukanneet ol' meidän myötä. Oh, ett' ois ollut miekka mulla ja voimat tappeluhun tulla, kyll' oisin voinut kuolla — mutta niin tehnyt ois myös monta sutta.
Kun tielle lähti ratsu raisu ma toivoin määrää näkyviin, mut nyt mun valtas pelko vaisu, ett' uupuis sutten suuhun niin. Vaan turha pelko! Peuran lailla se polki väsymystä vailla. Niin lujasti ei lumi lankee ja peitä köyhää kulkijaa, min tuisku tuima soentaa, juur' oven eteen hyiseen hankeen, kuin ratsun' ehti metsän taa. Se villi ol' ja vauhko, hurja ja vimmainen kuin lapsi nurja, jolt' estyi toiveet — tai kuin nainen, mi kiukuissaan on kissan lainen."
13.
"Jäi metsä, päivä iltaan kieri, mut kylmä ol' sää kesäkuun; tai kylmyys veressäin jo vieri, näet tuska sulki uhkan suun. En ollut silloin se kuin täällä, olin kuin virta tulvasäällä; niin pikaan tuntemuksein vaihtui, ett' itse syykin multa haihtui. Kun vimma, pelko mielen vie ja tuskat polttaa, eessä vaivan, häpeän, kylmän, hädän tie, siteissä alastonna aivan, suvusta kuumaverisestä, mik' ärsytyst' ei kauan kestä tai poljentaa, vaan karkaa kuin kähyinen käärme myrkkysuin — ei ihme siis, jos tarmo taipui ja ruumis vaivan alla vaipui. Maa väistyi alta matkallain ja pilvet kieppui, pyöri yllä; ma luulin tielle putoovain — erehdys — köydet kesti kyllä. Sydäntä poltti, päätä vaivas, tuless' ol' lihani ja luut, kuin myllynratas kieppui taivas, kuin juopot ohi horjui puut. Salama säihkyi silmissäin, mut sitten pimeään mä jäin, ei kuolevakaan koskaan kuolla paremmin voi kuin minä tuolla. Ma koito ajoin lailla aaveen, ol' juurkuin vilkkuis päivä, yö, ma voittaa koin tuon horroshaaveen, mut ponnistus se turha työ. Ol' juurkuin oisin laudall' uinut ja aalto aaltoon mua puinut, kons' ilmaan nostain, pohjaan kantain, kons' singoten luo outoin rantain. Eloni häilyi, heilui kuin öin kummittelee virvavalo edessä silmäin suljettuin, kun otsaa polttaa kuumeen palo; se haihtui pois, tuo hurja huume, mut kurjemp' alkoi hourekuume. Ois kauheaa, jos kuollessaan sais kestää moista tuskan tulta, mut ah! siks kunnes oomme multa, me kovemmatkin koetaan. Haa! kuolon silmiin uhkamiellä niin usein katsoin — miks en vielä!"
14.
"Ma toinnuin — missä olinkaan? Ol' kylmä, kohme, houre mulla, mut suonet sykki taajempaan, taas alkoi elo niihin tulla. Sen ensin painajaiseks luuli, niin kouristi mua tunne tuo, mut verkkaan virkos verten vuo ja korva oudot äänet kuuli ja veri täytti sydäntäin. Ma sumeasti kaikki näin kuin lasi ois mun silmissäin. Ol' juurkuin oisin veteen tullut, jonk' yllä taivas kaareutui ja tähtivyö — se unt' ei ollut, tuo ratsu villi virrass' ui; leveä kymi mahtavalla vilisten vieri pauhinalla. Me kuohupäiden keskell' uimme ja outoon rantaan ohjauduimme. Vedessä haihtui horros multa, sen kylmä kaste jäseniin toi voimaa, tyynsi tuskain tulta, kun ratsu levein rinnoin niin kuin aura kynti aavat hyrskyt ja vakos vaahtopäät ja tyrskyt.
Sileä ranta aukes eteen, paremp' ois ollut kuolla veteen, näät takanain ol' kaikki synkkää, kaikk' eessä kamalaa ja jynkkää. Yö taikka päivä! tuskissain kuin kauan riipuin ratsullain, en tiennyt — harhaks luulin senki ett' enää minuss' eli henki."
15.
"Sen harja vuoti, karva kiilsi, se horjui, värjyi vaahdoten, se viime voimin vettä viilsi ja karkas vastarannallen. Niin tultiin ylös: tanner taaja levitti yöhön varjojaan, niin kauas, kauas, kauas — laaja kuin rotko, johon unissaan voi nähdä loppumattomiin. Vain siellä täällä silmiin niin vilahti joku valkopilkku, tai mustantumma juomu vilkkui valossa kuun, ja varjot sousi, kun oikealtani se nousi. Kaikk' erämaata ilman rajaa, ei tietä eikä ihmismajaa, ei kynttilää, mi vilkkuis tuolla kuin tähti hellän herttainen, ei edes virvatulta suolla palanut pilkaks poloisen. Tää harha tervetullut mulle ois ilon tuonut ivallaan, kun muistuttanut murretulle se majoista ois maan."
16.
"Niin mentiin ees — mut vihdoin voipui oriini tarmo tulinen; se hiljaa enää eelleen hoippui ja vaahtos vapisten. Ois voinut käsi lapsen vaisun nyt taltuttaa tuon ratsun raisun, mut min' en voinut vain. Mit' tein, vaikk' orhi lauhaks muuttui, siteissä, sillä voimat puuttui, vaikk' oisin vallassain. Ma viime voimin, minkä mahdoin, nuo tuimat siteet murtaa tahdoin, mut turhaan senkin tein; ne syvempään vain haavat veti, siks heitin sen, kun uutta heti sain tulta tuskillein. Jo retkens' oli ratsu tehnyt, mut määrää sen en vielä nähnyt. Ja rusko, päivän airut, nousi — ah, verkkaan vieri koi! Sen tiellä öiset usvat sousi ja raskas auer aamuhäivän, min läp' ei päässyt säde päivän siks kunnes purppuroi idässä aurinko ja poisti yön tähdet tieltään, itse loisti ja täytti taivahat ja maan vapaalla ikivalollaan."
17.
"Nous aurinko ja usvat yöst' esiin sai taas erämaa, mi ympär' ääretönnä aukes. Mit' auttoi mua ratsastaa halk' aron, veen ja metsän, missä ei jälkeäkään näkyvissä eläinten eikä ihmisten, vain maisema niin jylhän jynkkä ja tietön, suunnaton ja synkkä, vait' ilmakin ol' sen. Ei linnun aamuliverrystä, ei sirkan soinut siritystä sen viidakoissa. Virstaa monta pakahtumassa, huohottain viel' orhi horjui onnetonta, mut yhä yksin — yksin vain! Ma vihdoin viereltäin — niin luulin hevosen hirnahduksen kuulin humajavassa hongikossa — vai oisko tuuli pensastossa? Ei, ei! vaan jymisevä joukko metsästä samos meihin päin, kamala lauma! etten houkko ma ääneen päässyt hädältäin. Ne tuulispäänä päälle tunki, mutt miss' ol' niiden ohjamies? Tuhannen hevosta kenties, mut satulatta selkä kunki. Haa! hännät hulmus, harjat liehui, tulisna pärskyi sieraimet, vapaissa suissa vaahto kiehui, kaikk' kannuksitta kupehet, kaviot teräskenkää vailla; tuhanten ratsuin töminä kuin ukkospilven jyminä läheni hyökyaallon lailla. Ne turvaamalla tunki luoksi, heist' uutta voimaa ratsu sai, kons' ees se horjui, hetken juoksi, kons' iloissansa hirnui kai siks kunnes kaatui — silmät sen lasitti, sammui — värinällä sen oikes koivet — retki hällä tää ensi ol' ja viimeinen! Nyt lauma tuo — käy kuolleen luo, sen selkään näkivät he mun verisin köysin kahlitun: ne säikähtää — ne hätkähtää, ne korskuin kirmaa lähimailla ja tulee, menee tuulen lailla ja ees ja taas ne nelistää. Niit' orhi johti, oiva, tarkka, kuin parven ylväs patriarkka, ei kantanut sen karva musta ees pientä valkopilkahdusta. Ne korskui — pärskyi — hirnui meille, ja kirmaten ja kimmoten ne karkas kauas metsänteille kuin ihmissilmää kammoten. Ma tuimiin tuskiin siihen jäin tuon kuolleen, raihnaan raadon kanssa, min koivet tempoi vieressäin, vapaina oudost' taakastansa. Mut min' en voinut irroittaa siit' itseäin — ja siinä noin syleili kuollut kuolevaa! Ma luulin etten huomenkoin valoa varmaan nähdä saa.
Niin vietin aamust' iltaan saakka, mua poltti tunnit, tuskan taakka. Eloni riitti näkemään, kuin viime päivän' yöhön vaipui, ja varmaan tiesin tieni pään, siks tahto tyynnä siihen taipui, mit' ennen hirmuisimmaks luuli ja kammos, kun vain nimen kuuli; mut jos sit' ei voi välttää milloin, niin armoks muuttuukin se silloin. Niin moni karttaa sitä huolla ja pelkää kuin se paula ois, min viisaus vain välttää vois. Mut joskus tahdomme taas kuolla sit' etsii moni miekastaan, vaan synkkä, julma on se aina, jos kuinka tuskat polttaa, painaa, ei tervetullut milloinkaan. Mut usein nuo, jotk' ilman määrää hekumoi, lempii, mässää, häärää ja nauttii, kooten kultaa väärää — levollisemmin kuolevat kuin kerjäläiset kehnoimmat. Näet sille, ken kaikk' ilot koitti ja nautinnot ja naiset voitti, ei tarjou mitään enempää — hän tuntia ei tuomionsa asiaks katso ansionsa, vaan henkensä ja hermostonsa — siks huoltakaan ei mistään jää. Mut köyhä toivoo kerran vielä tapaavans' onnen elon tiellä, siks kuoloon — luultuun auttajaansa — hän katsovi kuin kammottuun, mi hältä kesken unelmaansa veis uuden onnelansa puun. Kenties jo huomen kaikk' ois suonut, ois tuskat vienyt, toiveet tuonut; ens päivä huomen olla vois, mi kirottu ei enää ois, vaan kirkas, pitkä, riemuinen, kun kyynelyöstä vihdoin koittais, ja palkka tuskain tuhanten. — Niin — huomenna hän vallan voittais ja laatis hallinnon ja lain — nyt tuo se hälle haudan vain!"
18.
"Jo laski päivä — ja ma vielä sidottu kylmään hevoseen, niin mätänemään yhdess' siellä — pois heitin toivon vapauteen ja varroin kuolla miehen miellä. Ma katsoin pilviin viime kerran ja siellä korpin valmiin näin nälissään meihin kurjiin päin jo lentävän, kuin ei sen verran ois voinut malttaa, että henki ois heittänyt ees kumpaisenki. Se lentää, leijaella alkoi likemmäks yhä riidellen, sen siivet hämärätä halkoi mua kerran niin jo kiertäen, ett' oisin voinut iskun antaa, jos voiman' ois sen voinut kantaa. Mut pelkkä kädenliike rento, rapina hiekan hiljainen, korina kurkun kuiva, vento, jot' ääneks tuskin luullut ois, sen vihdoin peljästytti pois. Ma tainnuin — viime uneks näin, ett' tähti kirkas kimallellen säteili kaukaa silmissäin ja tuli, meni tuikahdellen. Kons' outo, tumma tunne elon ja tajun viime väläys, kons' ilmihoure kuolinpelon tai hetkellinen hengähdys, korahdus lyhyt, loppu selon, sydän jo jääksi jähmettyvä, pää saartamana salamain, värähdys, viime voihke syvä ja huokaus — ja loppu vain!"
19.
"Ma herään — missä? — kenen syli kumartui tuossa kurjan yli? Kas! onko katto pääni päällä, levonko vuode mulle suo, ma ihmismajassako täällä, ja kuolemanko katse tuo, mi vartioi kuin äiti parhain? Ma suljen silmän' uudestaan, epäillen että horrosharhain mua vielä piti pilkkanaan. Solakka tyttö, tummatukka, tuvassa mua vartioi, sen posket kuulsi niinkuin kukka, sen silmät säihkyi, salamoi, ja lakkaamatta minuun loi hän öisten silmäins' oudon palon, niin vapaan, hellän, huolekkaan. Ma katsoin, katsoin, saaden valon, ettei se ollut harha vaan; ma eloss' olin — en siis ollut viel' inhan korpin herkuks tullut. Kun näki aron impi tuo, ett' avosilmin maata mahdoin, hän hymyili — ma haastaa tahdoin, mut turhaan, ja hän hiipi luo mua suin ja sormin varoittain, ett' oisin vielä vaiti vain, siks kunnes voimiin palajaisin ja haluni taas haastaa saisin. Käteni käteensä hän sulki, silitti pääni alusen ja varpaillaan hän vaiti kulki ovelle, puhui kuiskaten — oi, kuin sen ääni suloinen, sen astunta kuin soiton armaan! Mut kutsumans' ei kuullut varmaan siks katos hän ja mennessään hän mulle näytti merkeillään, ett' yksin aivan huolett' oisin kosk' ystäviä kaikki nuo, jos tarvis ois, niin huutaa voisin, koht' itsekin hän tulis luo; ah, tuskin hänen menneen näin, kun ikävään ja kaihoon jäin."
20.
"Vanhempineen hän saapui sisään mut kenties väsytän, jos lisään sen kaiken, minkä elää sain, kun vieraaks jouduin kasakkain. Mun tajutonna löys he tiellä, ja kantoi ensi kojuhun, siell' eloon virvoitti he mun — mi valtiaaks sai heille vielä. Niin kostaakseen tuo hullu konna mun rajuimmassa raivossaan verisnä, kahleiss', alastonna ajatti yöhön erämaan — ei tiennyt kai, ett' aron tie mun valtaistuimelle vie. Kenell' ois kohtalostaan selko? — siks pois kaikk' epäilys ja pelko! Kai huomen Borystheneen luo vie meidät turvaan Turkin rantaan, mi ratsuillemme rauhan antaa. Siks tervetullein virta tuo on mulle virroist' yli maan. Toverit, hyvää yötä vaan!" Nyt vanha päämies tammen alle jäsenens' oikas jäykenneet vain lehville ja kanervalle — ne tuollaiseen ol' tottuneet; hän nukkui miten sopi milloin, väliä vuoteella ei silloin. Kysytte kai, miks kiitostaan ei Kaarle hälle suonut heti — hän ties sen, sillä parhaillaan kuningas syvint' unta veti.