KORINTON PIIRITYS
PROLOGI.
Vuonna jälkehen Kristuksen tuhat kahdeksansataa ja kymmenen meit' oli reipas seura kerta, mi ratsain maitse, laivoin merta vaelsi vapaasti, iloiten. Yli virtain ja vuorten riensi retki, lyhyt oli ratsujen lepohetki! Jos kellari tai vaja yösijan soi, ain' oivaa unta se meille toi. Me viitassamme taivasalla tai purtemme pohjalla nukuttiin, tai unien helmaan rantamalla satulan päälle uuvuttiin: Aamuin norjina nousimme, vapaa ain' oli aatos ja kieli, terve ruumis, raitis mieli, surutta vaaroihin sousimme. Näit kieleltä, uskolta kirjavan väen: toiset helminauhaansa luki, luotti paaviin ja pappeihin päin, toiset Muhamettihin tuki, toisten usko ol' niin ja näin. Mut joukkohon yhtyis et hauskempaan, vaikk' etsisit kautta kaiken maan.
Mut toiset kuoli ja toiset haipui, toiset unhotuksiin vaipui; toiset vuorilla kapinoivat, jotk' Epeiron laaksoja ympäröi, kun hetkeks vapauden torvet soivat, ja kosto sortajat veriin löi. Toiset kiertävi mikä missäin, toiset on kotona ikävissään. Mut ah! emme enää milloinkaan me yhdy retkillä Kreikanmaan!
Niin kultaisna kului ne päivät kovat ah, nykyiset kuin synkkiä ovat! Siks aatos pääskynä meriä liitää ja kantaa henkeni kauas pois; se maiden ja ilmojen kautta kiitää kuin kotka, pilvien kulkija, ois. Se se mun harppuni soimaan saa, ja taas, ah, lauluni pyytää hetken kuulijoitansa harvoja retkeen seuraamaan mua merten taa!
Vieras — tahdotko taruni vuoksi taas käydä Akro-Korinton[1] luoksi?
1.
Vaikk' käynyt aavain aikain tiellä on vimmat sotain, myrskyjen Korinton yli, seisoo vielä tuo vanha linna vapauden. Maanjäristys tai hirmusää ei voi sen juurta järkyttää, tuon kulmakiven, josta on viel' ylväs maansa onneton. Se on raja, missä purppurallaan kaks merta rantaa huuhtelee; ne kohti pyrkii kuohunnallaan, mut jalkaa sen vain suutelee. Vaan maa jos antais veren sen, min niellyt on se jälkehen Timoleonin[2] veljen surman ja Kserkseen miljoonien turman — niin, jos nyt aukeis kita maan ja esiin kuohuis virrat veren, niin tulvaan moisen hurmemeren tuo kannas hukkuis kokonaan. Jos kaatuneiden näillä mailla luut kaikki kasaan pinottais, se pyramiidi vuoren lailla ylemmäs ilmaan kohoais kuin Akropolis tornipää, mi pilvein piirit ylettää.
2.
Kakskymmentuhatt' tumma harja nyt peistä kantaa Kithairon, molemmin puolin telttasarja kannasta peittää Korinton. Moslemileirin laajan päällä tuoll' liehuu lippu puolikuun. Kas, tummat spahit[3] ryntää täällä johdolla pashan partasuun. Niin kauas kuin vain silmä kantaa turbaanit liehuu pitkin rantaa. Araabi ajaa juhtaa hiekan, tartaari rientää ratsullaan, turkmeeni, tullut aroiltaan, kupeelleen vyöttää käyrän miekan. Siell' ukkosena pauke soi, ett' aallot vastaan vaikeroi. Ojia luodaan, kuolemaa suhisten kuulat julistaa. Kun valliin iskee pommi suuri, niin pirstoiks murtuu vankka muuri. Vihainen vastuu saapuu sieltä halk' öisen sauhun, mustan maan, ja pyyhkii tulisiivin tieltä mont' uskotonta uhrinaan.
3.
Lähinnä nähtiin muurin harmaan, jot' uhkas mahti moslemein, mies mustaan sotataitoon varmaan parahin parhaist' osmannein. Niin uljas ja niin peloton, kuin koskaan voitonsankar' on. Hän vaaran teille vaahtoovaa hevostaan kääntää, kannustaa; miss' ulos ryntää uljaimmat, ja parhaat moslemit jo horjuu, tai patterien kanuunat tulellaan turkkilaiset torjuu, hän uuteen liekkiin puhaltaa soturin vimmaa sammuvaa. Sulttaanin suuren kehutuiden urosten joukost' uljain mies, mi kuoloon ensi eellä muiden ja pyssyn, keihään käytön ties, ja säilää salamoittaa saatti, ol' Alp, tuo Adrian renegaatti.[4]
4.
Ol' hällä Venetsiassa koti, hän kuului vanhaan aateliin, mut pakolaisna täällä niin hän synnyinmaataan vastaan soti, jolt' opin sai — sen uskon heitti ja päänsä turbaanilla peitti. Korintto, koko Kreikan ranta nyt tottel' "Adrian morsianta". Hän vihollisna Korinton ja isänmaansa vihollisten parissa seisoi; kostohon hän paloi lailla rikollisten ja nuoren uskonluopion, tuhannet muka muistaissansa vääryydet vaivoin kantamansa. Hän kerskaamasta oli laannut "vapaasta" Venetsiastaan, siell' oli tuomion hän saanut "kidasta leijonan", minne maan salaiset syyttäjät sen sulki rikoksen tuodaksensa julki. Paolla säästäin elämän hän riensi koston taisteluun — sai maansa kyllin surra, huolla, kun ristin maahan tallas hän, lipukseen nosti puolikuun ja vannoi kostaa taikka kuolla.
5.
Kumurdshi[5] — joka kuolollansa soi Eugenille[6] kunniansa, kun Karlowitzin tanterelle uroona uupui hurmeiselle — hän kuolemaans' ei surrut lain, hän kiros kristityitä vain — Kumurdshi, jolle maineen toi tuo Kreikan viime valloitus — Eurooppa, miss' on vapaus, min sille Venetsia soi? Vuossata siit' on vierinyt, kun Hellaan orjuuteen hän sulki. — Hän moslemeitaan johti nyt, Alp etujoukon kanssa kulki. Tää täysin luottamuksen maksoi hävittäin kaupungit ja maan ja näytti, murhaten min jaksoi, lujuuttaan uudess' uskossaan.
6.
Jo muurit murtuu — hirmuinen ne kuulatuisku tuhoaa, mi pattereista paukkuen Korinton tornit kumoaa. Tuhannet tulikidat soi, jylisten surmaa salamoi. Ja moni holvi horjuu, raukee, kun pommi siihen pirstoiks laukee; kuin tulivuoren purkaus lyö ilmaan sauhu, leimahdus; punaiset liekkipatsahat ne raunioista leiskuvat. Ne tulitähdin tuhansin hajoovat avaruuksiin taivaan, ja päivän kehrä pimeihin on usviin upotettu aivan, kun sauhu vierren verkalleen, käy pilveen rikinkarvaiseen.
7.
Alp-luopiota kuolon teille ei kiihoittanut kosto, vaan osoittamahan osmanneille kuin' aukko muuriin ammutaan. Nuo muurit sulottaren salas, sen väkisin hän voittaa halas isältä leppymättömältä, mi muinoin vimmass' ylpeyden sen kielsi kristittynä hältä, kun kosi kättä neitosen. Paremmall' ajall', auvomiellä, rikoksen tahraamatta vielä, kun karkeloss' ol' karnevalin hän sankar' gondolin ja salin, ja serenaadin somimman kun lauloi, mik' on koskaan voinut helähtää yössä Adrian ja italiattarelle soinut.
8.
Hän Alpin omaks luultiin yhä; hänt' anonut ol' moni, mut Franseskan kättä kahle pyhä kehenkään viel' ei sitonut. Mut kun Lanciotto Adrian merta pakeni pakanain luo kerta, niin huulilt' armas hymy haipui, hän kalpeni ja kaihoon vaipui, ripille riensi hartaammin kuin naamioihin, tansseihin; jos tulikin — hän silmäns' sulki, jotk' ennen hurmas hehkullaan, ja kuvan lailla vaiti kulki, koreilematta puvuissaan. Hiljemmin laulu helähteli ja askel karkelossa eli kuin toisten, jotka huomenkoi tavata tanssimasta voi.
9.
Lähetettynä turvaks maan, min Venetsia Patran suulta Euboian salmeen puolikuulta pois temmannut ol' voitoillaan, kun Sobieski[7] Budan alla löi Turkin mahdin Tonavalla — Minotti dogen miesnä johti Korinton linnaa voittomaass', kun Rauhan kirkas silmä tohti hymyillä Hellaallekin taas, ja viekas aselepo vielä ikeeltä suojas pakanan. Ol' hällä kanssaan tytär siellä, ei jälkeen kauniin Helenan, mi miehen heittäin, paheen tiellä tuns' turmat lemmen laittoman, tuon vieraan vertaa Hellaan ranta oo saanut kaunotarta kantaa.
10.
Jo muuriss' aukko ammottaapi, ja hämyss' ensi huomenkoin valiojoukko uljas saapi tien luoda yli raunioin. Parahin parvi tartaarien on valmis ynnä moslemien. "Kadotettu" — se nim' on väärä, sill' uhkamielin kuolemaan se tiensä murtaa miekallaan ja kylvää kuolleill' ilman määrää. Mies lähin astinlaudakseen saa aina — viimeks sortuneen.
11.
On sydänyö — ja vuorten yli kuun kehrä kylmän kalvas ui; sinisnä vieri vetten syli, sinisnä taivas kaareutui kuin valtameri korkeuden, miss' säihkyi tulisaarien niin outo, ylimainen palo. Ken, jolle tuttu on tuo valo, ei pyrkis sinne maasta pois, eik' enkel'siivin entää sois ikuiseen iloon tähtitalon? Molemmin puolin aavan väike hopeisna, tyynnä hohtelee, ei kiviin kuohu, vaan sen läike kuin puron soitto solisee. Nyt tuulet nukkuu lainehilla, ja lippu tankoon kietoutuu, kun tangot peittyy laskoksilla, niin päältä paistaa puolikuu. Vain silloin katkes hiljaisuus, kun vahti tunnussanan huus, tai ratsun hirnaus yöhön raikui, ja kummut kaukaa vastaan kaikui. Kuin metsä leiri huminoi, merestä mereen kohu kulki, kun muezziinin käsky julki yösydän-rukoukseen soi. Valittaen tuo laulu nousi, kuin henkihuuto yössä sousi, kajahtain surusoinnuin vienoin, kuin tuuli harppuun koskeissaan sävelin soittaa pitkin, hienoin, jot' ei saa soittoniekat maan. Tuo huuto kuului Korinttoon kuin enne kolkko turmioon; myös korvaan piirittäjän kunki se kuolonkaameana tunki. Äkillinen ja outo tunne, mi sydämen niin hervaa, kunne se sykkii kahta kiivaampaan, häveten hetken heikkouttaan — sen kuolinkello nostaa voipi, vaikk' aivan vieraalle se soipi.
12.
Ol' Alpin teltta rannan puolla, rukous, melu häipyi pois, yökäynti tehty, vahdit tuolla, ei mitään, mistä huolta ois. Viel' yks yö polttavainen vaan — nuo tuskat huomen maksaa mahtoi ah, vihdoinkin! — kuink' itse tahtoi sulolla lemmen, kostollaan! Karaistuakseen työhön veren kuink' ois nuo hetket suotuisat! Mut aatokset kuin aallot meren povessaan polttain kuohuivat. Hän yksin seisoi seuraa vailla; vuoks puolikuun ei eloaan hän uskonkiihkolaisen lailla noin alttiiks pannut kuolemaan, jott' ikilempi Hourein[8] vaan ois palkka paratiisin mailla. Povessa polttanut häll' ei tuo tuli isänmaisin innoin, mi eestä maansa riemurinnoin veren ja hengen uhriks vei. Hän yksin seisoi — renegaatti, petetyn vihollisna maan; kenenkä sydämeen hän saatti tai käteen luottaa joukossaan? Tuo joukko häntä kunnioitti vain siks kun runsaat saaliit voitti; se totteli, kun vallita sen tahdon tais ja hallita. Mut Alpin synty kristillinen heist' oli kovin rikollinen, se maine heistä maahan painui, min voitti moslemina hän, sill' alla puolikuun he vainui hänessä ristin piilevän. He tienneet ei, kuink' ylpeys kaatuu, kun turtuu tunteet jalommat; he tienneet ei, kuin sydän paatuu, kun vihan liekit polttavat; kuin koston kiihko — kurja, väärä, tien oudon luopiolle määrää. Hän johti heitä — johdon vuoksi käy moni lurjustenkin luoksi. Shakaalit kuulee jalopeuraa, ne saaliin vainuu, se sen lyö; mut lopuks ahnas murhaseura ilosta ulvoin tähteet syö.
13.
Pää poltti, tuless' suonet tykki ja sydän rauhatonna sykki. Hän vuoteellansa vääntelehti, unetta kauan kääntelehti, jos uinahti, niin melu, ään' sai hänet heti säikkymään. Turbaani poltti otsan pintaa, kuin lyijy painoi pantsar' rintaa, vaikk' ennen helpost' uni kyllä ol' silmiin tullut pantsar' yllä, vaikk' usein vuodett' oli vailla, ja kolkomp' ilma, kenttäkin, kuin taivas tumma näillä mailla ja tanner suojaks soturin. Hän unt' ei saanut, eikä aamuun odottaa tainnut teltassaan; hän rannall' astui lailla haamun, tuhanten uni tuttunaan. Mist' uni heille? Miks hän sai unetta keskell' olla noiden? Heit' isomp' uhkas vaara kai — he nukkui saaliist' unelmoiden? Hän yksin — missä unta vietti tuhannet kenties viimeistään — kuin kuumehourein kulki, mietti, kateisna muita nähdessään.
14.
Mut öinen viive tyynin rauhoin kevensi hänen sieluaan, ja kuulas ilma tuoksuin lauhoin puhalsi otsaan polttavaan. Takana leiri — edustalla tuhansin mutkin, poukamin Lepanton lahti; korkealla kuvasti Delfin kukkulalla ikuinen lumi ilmoihin, vaikk' onkin tuhat kesää nuorta jo lämmittänyt merta, vuorta. Sit' ei kuin meitä aika syö, jok' orjan sekä tyrannin tomuksi tuokiossa lyö. Mut hieno valkovaippa tuo, mi verhoo vuoren jylhän rinnan, siell' yhä loistettansa luo, kun soraan sortuu tornit linnan. Tasalla pilvien se päilyy, kuin kumma käärinliina häilyy, min Vapaus, kun jätti Hellaan, vei sinne surren, viipyissään pyhällä templitanterellaan, miss' ennen lauloi enteitään. Hän hiljaa hiipii raunioilla, ahoja matkaa auhdon maan, ja koittaa sankarmuisteloilla herättää kurjaa heimoaan. Mut turhaan, kunnes kunniansa nuo päivät koittais, jolloin ties myös Hellas suistaa sortajansa ja jolloin Spartan uljas mies hymyili vielä kuollessansa.
15.
Tuon sankar'-ajan ylevyyden Alp tunsi tuomitsijanaan. Hän mietti menneen, nykyisyyden kuvia yössä kulkeissaan ja urhoin altist' uhrausta pyrinnön eestä pyhemmän: hän tunsi miten kehno, musta ol' maine, min vois voittaa hän, turbaanijoukon päämies halpa, kädessä kavaltajan kalpa, kun voittoon johti, joka ijäks lois hänet templin häväisijäks. Se muinaissuku sankarten, mi täällä povess' uinui maan, ei tehnyt niin — falangit sen vapauttaan puolsi, kotiaan. Siks kuolo sille elon antoi, sen maineen tuulet kauas kantoi. Se vetten solinassa soi, sit' tammein humu tarinoi. On kedon kivi, mykkä, harmaa, sen pyhäin luitten lanko varmaan. Sen henget vuorten yllä häilyy, sen muisto lähtehissä päilyy. Ja purot, virrat vuolahat iäti heistä laulavat. Viel' on, vaikk' ikeess' sortajan, se heidän maa ja kunnian! Maailman viel' on tunnus tuo: Ken aikoo työn, jot' aika muistaa, hän ensin Kreikkaan katseen luo, niin vihittynä sitten koittaa hän tyrannit ja sorron suistaa, ja vapauden tai kuolon voittaa.
16.
Alp astui rannall' aatteissaan, ja nautti rauhast' yön ja maan. Ei luode ja vuoksi vaihdu täällä, vaan meri vyöryy paikallaan, siks huuhtoo aallot myrskysäällä vain rahtusen verran rantaa maan. Kuu voimaton niiden vierrä antaa myötä taikka vasten rantaa. — Myrsky, tyyni, aava, lahti — niihin kuun ei pysty mahti. Ja paasi se jalkansa paljastaa, mut ei saa tyrskyiltä suudelmaa. Ja vaahdonlieve sen alla kaartaa vuossatoja vanhassa juovassaan, vyö kaita keltahiekkaa saartaa merestä vihreän nurmimaan.
Alp astuskeli pitkin rantaa, karbiini saattoi sinne kantaa, mut vartijat hänt' ei huomanneet, kai muuten ois he laukaisseet. Vai oisko vahteina pettureita tai lurjuksia ja pelkureita? En tiedä, mut ei salamoinut tuo valli, siltä ei kuulaa soinut, vaikk' alla sen vallinsarven kulki, mi meriporttia vartioi, vaikk' äänen ja karkeat sanatkin julki hän vahtisoturin kuulla voi, kuink' askelet kivillä kajahteli, kun ees-taas se tahdissa astuskeli. Hän laihain koirien muurin alla näki juhlivan julmalla aterialla. Muristen repi ne rustoja, luita — ei haukkumaan ollut joutosuita! Kas, tartaarikallo se nahkaton kuin kuorittu kypsä viikuna on! Ja tylsyen valkea kärki hampaan nakersi kalloa valkeampaa, mi soljui suuhun ammottavaan. He luita imivät innoissaan ja tuskin pääsivät paikaltaan. Näin pitkän paastonsa täysin he maksoi, yön anteja ahmien, minkä jaksoi. Turbaanit ne hiekalla viruivat, niist' Alp tunsi parvensa parhaimmat. Puku niiden ol' vihreän punainen, hiustupsu päänahkassa kasvaen,[9] mut ajettu ja paljas ol' muu osa sen. Ja kallot hurttain kitaan juuttui, ja hiukset leukapieliin puuttui.
Veen rajalla lahden perällä sutta suur' kotka pieksi siivillään. Se vuorilta haaskoille hiipi, mutta pois hurtat sen häätivät kesteistään. Nyt ratsuhun rannalla viruvaan se iski — lintujen likaamaan.
17.
Alp kääntyi kauhun näöstä pois: Ei taistelussa kalvennut hän, mut kernaammin nähdä hän kuolevan sois verensä virroissa vierivän, janoon ja tuskihin menehtymässä kuin raatojen mullaksi mätänemässä. Näet vaarass' on jotakin ylevää, min muodon kuolo saapikin milloin, sillä haavoja Maine ylistää, ja kuolleille Kunnia koittaa silloin. Mut taistelun jälkeen lohtua vailla käyt noilla kuolon ja saastan mailla, miss' eläjät ilman ja matajat maan ja metsien pedot ne pitojaan kaikk' yhdessä viettävät ilman vihaa, iloisna ahmien ihmislihaa.
18.
Ol' templi, muisto muinaisajan, tuoss' sortuneena pirstoihin; pari patsasta, paasia maassa hajan, ja sammal verhona marmorin! Voi aikaa! Sen eessä kaikki vaihtuu, ah, tulevakin kuni mennyt haihtuu! Voi aikaa! Se varalle vastaisuuden suo menneestä kaiken katkeruuden, min tunnemme olleesta, tulevasta, mi painaa isää ja painaa lasta: jättehet, rauniot, jotka kerran ihminen loi, tuo tomutyö Herran!
19.
Alp istui katkelmalle pylvään kätehen päänsä nojaten, ja köyryyn vaipui varsi ylvään, kuin miehen raskasmielisen. Pää painui, riippui vasten rintaa, miss' sydän kuohui, sylkytti; kumaran otsan kuumaa pintaa levotta sormet liikehti, juurkuin sun sormes soittimilla ja norsunluilla karkeloi, siks kunnes soinnuill' ihanilla niist' äänet täysin puhtaat soi. Hän istui allapäin ja kuuli, kun huokas hiljaa öinen tuuli. Mut tuuliko luolissa kiertäissään niin vienon hellästi huoata voi? Hän merelle katsoo nostaen pään: se peilityynenä unelmoi. Hän nurmea katsoo — ei heilu heinä, mist' alkunsa vieno sai ääni tuo? Hän lippuja katsoo — ei liehu nuo, on vaiti Kithairon tumma seinä. Ei tuntenut tuulta polttava poski; mitä siis tuo outo ääni koski? Hän katsahti syrjään — oi taivahainen! siin' istui nuori ja kaunis nainen!
20.
Hän pystyyn kimpos nuolen lailla kuin vihamies ois ollut mailla. "Kautt' taivasten! mit' ompi tuo? Ken olet, miks ja mitä vailla sa tohdit vihollisten luo?" Hän aikoi tehdä ristinmerkin hädissään, mihin enää ei hän uskonut, mut äänin herkin hält' omatunto voiman vei. Hän katsoi — muodon taivahaisen hän tunsi, varren hurmaavaisen: Franseskan kuva siin' ol' varmaan, tuon muinaismorsionsa armaan.
Nuo posket vielä rusotteli, mut värit ehtyneemmin eli. Kadonnut hurma ol' huulien ja hymy puhdas ja purppurainen; ol' katse tyynen meren lainen, mut silmä ei niin sininen. Kuin aalto jäätynyt ol' silmä, sen loiste kirkas, mut niin kylmä. Ja varren ohut vaippa peitti, mi poven paistamahan heitti. Ja yöstä mustain kutrien, jotk' alas aaltos hulmuten, käs'varsi paistoi valkoinen. — Kätensä sanatonna hän kohotti korkeutta kohti, niin kuulakan, niin kelmeän, ett' öinen kuu sen läpi hohti.
21.
"Ma levoltain luo rakkahimpain oman onneni vuoks ja sun sielusi sain. Läpi vahtien, porttien, muurien hain sua rohkeesti leiristä pakanain. On sanottu: leijona rauhaan jättää sen immen, ken puhtoisna vaeltaa. Ja korkeuden valta, mi hyville kättään ojentaa vaaroista varjelevaa, soi mullekin armonsa avarimman, mua suojeli keskellä vihollisvimman. Ma saavuin — mut jos saavuin turhaan, me emme yhdy, ah, milloinkaan! Sa siin' olet tehnyt sielus murhan, kun hylkäsit isies uskon ja maan! Mut päästäs pois turbaani raasta, tee ristinmerkki ja mulle jää; luo sydämestäsi musta saasta — ja huomenna iäks on sun käsi tää!"
"Ja minne sais häävuotehemme, vai kuolleiden joukkohon veriseen? Näet huomenna tulelle, miekallemme kaikk' uhraamme kristityt temppelineen. En ketään tahdo elossa päästää; sun vain ja omasi vannoin säästää. Mut sinut ma kukkaslehtoon kannan, miss' surumme lempi vie ikuinen; sun morsionain siell' loistaa annan, kun vain Venetsian ylpeyden saan kukistaa ja koston täyttää; kun käteni halveksittu saa vain skorpiooniruoskaa käyttää ja tuomarinsa kurittaa."
Hän hiljaa Alpin käteen koski — se tunki luihin, ytimiin, ja sydän hyytyi, värisi poski, Alp juur' kuin juuttui maahan kiin'. Tuo käsi hento kahlehtiipi, siit' Alpiin kuolon kylmyys hiipi. Ei konsaan lemmitty koskemallaan niin jäistä kauhua mieleen luo, kuin hienot, valkeat sormet nuo nyt veren hyydytti jääksi vallan. Pois kuumeen polte otsalta häätyi, ja hetkeksi sydän pelosta jäätyi, kun Alp näki kasvot kalvakat, niin riutuneet ja raukeat. Ol' niiden sulo jo himmennyt, hävinnyt leikkivä sielunelo, mi niinkuin laineilla päivän helo ol' kaikkialla säteillyt. Kuin sulkema kuolon ol' huulten ovi, ei hengittänyt hän puhuissaan; ei aalloten noussut kaareva povi, ei tuntunut sykkivän suonetkaan. Viel' loisti silmät, mut kankeasti, ne paloi niin oudon kamalasti, kuin unissa-kävijän katse on, jot' ahdistaa näky rauhaton, kuin seinäverholla kuvat kummat tuulen käydessä tuijottaa, kuin hämyssä himmeän lampun tummat aavehet elon ja muodon saa; ne juur' kuin seiniltä irti saisi ja valoon varjosta vaeltaisi, ees-taas häilyen haamun lailla, oudoin ilmein ääntä vailla!
"Jollei mun lempeni sua voita, niin taivaan ääntä kunnioita! Ma pyydän taas — turbaani heitä uskottomalta otsaltas, ja vanno säästäväsi meitä — omia kansalaisias, tai joudut jo täällä iäks vaivaan, kadotat minut ja riemut taivaan! Jos teetkin sen, niin yhä on sun ylläs miekka tuomion, vaan syystäs tuomar' puolet varjoo, taas sulle taivas armon tarjoo. Mut hetken jos viel' emmit yhä, niin Herran kirous sun lyö, pois kääntyy sinust' iäks pyhä sen rakkaus ja armotyö. Kas pilvi tuolla peittää kuuta, sen kehrän poikki lennättää; mut jollet siihen mieltäs muuta, kuin sumuharso ennättää ohitse kuun ja taas se hohtaa, niin Herran kosto sua kohtaa, ja kova tääll' on tuomios, mut kovemp' ikikohtalos."
Alp katsoi, näki taivahalla tuon pilvimerkin siivekkään, mut uhkamiellä ankaralla hän paadutti vain sydäntään. Ens' intohimo kiihkollansa muun kaiken riisti mukanansa. Hän kerjäis armoa — hän ois arka, kun houraili tuo tyttöparka! Hän taipuis väärään tuomioon ja pyhän koston sikseen heittäis! Ei niin! — vaikk' ukkospilvi peittäis ja murskais hänet — murskatkoon!
Hän katsoi kuuhun vakavasti, mut äänetönnä, vaieten; nyt ohi kiiti verho sen, täys kuu taas paistoi kirkkahasti. "Mik' onkin mulla kohtalo, en horju — myöhäist' ois se jo! Niin myrskyss' olki huojuu, taipuu, mut tammi taittuu, maahan vaipuu. Ma Venetsiaa vihaan, kun se tahtoi niin, mut lempi sun pelastaa vaaroist' — ei ole mun!" — Alp kääntyi — hänt' ei nähnytkään, hän näki vain pylvään sammalpään. Hänet maako nieli vai ilma vei, sitä Alp ei nähnyt ja tiennyt ei.
22.
Yö väistyy, säteet auringon, kuin tahtois päivän surut poistaa, hymyilee, aamu valohon hämystä astuu ja rauhaa loistaa, vaikk' keskipäivällä sota on. Kas, torvet soi ja rummut raikuu, niin synkästi sodan soittimet kaikuu! Ja liput ne korkealle liehuu, hevoset hirnuu ja joukot kiehuu. "Ne tulee, ne tulee!" soi kimakkaan. Hevoshäntä[10] se maasta temmataan, tupesta miekka. Kaikki nuo nyt rientävät johtajainsa luo. Turkmeenit, spahit ja tartaarit kuulkaa alas teltat ja riveihin tulkaa! Ratsahille, kannustakaa, armotta maahan hakatkaa, ken pakoon pyrkii, ei elämään saa jäädä kristitty yksikään, kun jalkajoukot muurin ruhtoo ja verellä voitontiensä huhtoo! Ratsut ne riuhtovi suitsiaan leiskuvin harjoin, kyömyssä kaulat; suupielet ne vaahtoo valkosenaan. Tanass' on keihäät, tulessa taulat, kanuunat tähdätyt ukkosna soimaan ja muruiksi lyömään muurien voiman. Alp kokoo janitshaarejaan, käs'vartensa oikea paljasna hohtaa kuin scimitarinsa terä. Kohta on khaanit ja pashat paikoillaan, ja visiiri itse joukkoja johtaa. "Kun merkki soi, päin syöskää rinnan, Korinton kansa kaatakaa, kirkkohon papit, päälliköt linnaan, ei liettä, ei kiveä jättää saa! Allah ja Muhamed! Allahu! huutakoon hurjasti joka suu! Tuoss' aukon ja tikapuut valmiina näätte päin sapeli kourassa rynnätkäätte! Ken ristin ensiksi riistää, saa mitä mielensä kalleinta halajaa!" — Näin sanat kuulun Kumurdshin kaikui, ja aseet vastahan kalskahtaa; tuhanten raivo se ilmoille raikui Mut vait — soi merkki jo — ampukaa!
23.
Niinkuin sudet kiihkolla kiin' töytää suureen puhveliin, mi kiukusta mylvien sarvia puistaa ja tannerta leiskuvin silmin kyntää ja ilmaan viskaa tai maahan suistaa sen hurjan, ken ensinnä kuolohon ryntää; niin karkasi muurille raivopäiset, niin lyötiin takaisin ensimäiset. Ja moni pantsari vaskinen kuin lasi särkyi ja maahan hajos, kun kuula vinkuva mursi sen ja verisnä tantereesen vajos. Rivissä kaatui he kuolemaan, kuin heinä niittäjän raudan tiellä, kun illoin hän katsovi luokoaan: niin sortui ensimäiset siellä.
24.
Kuin vuoritulvain tuimat tyrskyt kovertaa paadet paikoiltaan, ja jyrinällä hurjat hyrskyt ne vimmoin tempaa virrassaan, tai kuin vyöryy lumimyrskyt Alpeilt' yli laaksomaan: Niin Korinton uljas parvi sortui vihdoin verissään, kun yhä uudet kutsui torvi moslemilaumat ryntäämään. He seinänä seisoi ja muurina murtui ja laumojen painon alle sortui, rinnatusten kylväin maan, vaieten vasta kuollessaan. Iskut, pistot säkenöivät, armo-, voittohuudot soi, ukkosna tykit salamoi. Kaukana ihmiset epäröivät, ystävätkö siellä vai viholliset voiton sai; riemun vaiko murheen tuo julma melske heille suo, mi kaikui kautta kukkuloiden kauheasti korviin soiden, kuuluen kauas kautta maan Salamiiseen ja Megaraan; sanotaanpa sen saapuneen Piraioslahteen kaukaiseen.
25.
Ja miekat ne kärjestä kahvaan asti veressä vaahtosi kamalasti; mut aukko on tiellä ja saalis on siellä, vain verisauna on jäljellä vielä. Taloissa käydään ryöstöön ja murhaan, soi niistä huudot surkeat; ja pakoon pyrkijät rientää turhaan — he veressä katuja kahlaavat. Mut missä vastustaa voi vielä, niin kohta kymmenkunta siellä pysähtyi epätoivoissaan ja miekoin kääntyi vainoojaan. Päin muuria selkä kuin leijonat he sotivat, kunnes sortuivat.
Näit siinä vanhuksen valkopään, mut miekkaa se mitteli nuoren tarmoin ja vainolaisia iskuin varmoin hän niitteli puoliympyrään. Hän peräytyi, mut haavatonna, ei tohtinut kimppuun ykskään konna. Kyll' alla kantoi haarniskan satakin arpea urhon rinta, mut haavat nuo oli kunnian ja vanhain voittojen verihinta. Ol' ukolla runko rautainen, ei riittäis hälle nykykansa; isompi luku ol' kaatamansa kuin hapsiensa hopeisten. Hän miekkaa heilutti ympäri pään, ja moni moslemi-äiti surra sai poikaa, jost' ei tiennytkään, kun ensi kerran jo ehti purra tuo miekka maksaa pakanain, kun hän kakskymment' oli vain. Sopinut kaikkien isäks ois, joit' ympärille hän yhä kaati; mut itse pojatonna, hän vaati myös muilta isiltä pojat pois. Niin, siitä alkain, kun kuolemansa merellä poikans' ainoa sai, hän uhras sen muistoks murheissansa mont' ihmishekatombia kai. Jos haamut verta uhriks huolii, niin sai Patroklos niukemmin, kuin tuo Minottin laps, mi kuoli Dardanellien aaltoihin. Hän hautahan pääsi samaan rantaan, jok' unta Troian urhoille antaa. Mut mit' on heistä jäänyt muuta, mi kertois heidän vaiheistaan? — Ei kiveä kummulle, hautahan luuta, mut iäti elää he lauluissa vaan.
26.
Tuoss' Allah-huudoin taistelohon Osmannien uljas valio karkaa. Käs'varsi johtajan paljas on, niin pikemmin niittäen kuolon sarkaa. Se olkaan paistoi paljasna niin, siit' uljas kantaja tunnettiin. Toiset kullassa kulkea saa, vain vihollista se kiihoittaa; monell' on kalpa kaunoisampi, mut Alpin on ruusunpunaisin; monell' on kypäri korkeampi, mut tuo käsi paljas on paistavampi, miss' soi sodan melske murhaavin. Ei lippua ollut taiston tiellä, mi rinnalla sen nyt liehua vois, ei viiriä voiton, mi puoliks vielä niin kauas delhejä vienyt ois; kuin tähdenlento se tuikki siellä. Miss' iskuja tuo käsi vankka jakaa, siin' uljaimmat pian maassa makaa; siin' armoa turhaan pelkur' anoo, kun tartaari hänen vertaan janoo. Mut sankari kaatunut mykin kielin hymyilee kuololle uhkamielin ja viime iskunsa vaikutusta vain tarkkaa mieheen lähimpään, vaikk' kuolintuskissa multaa mustaa jo tempoo heikosti verissään.
27.
Mut vanhus pystyss' seisoi vielä kuin rautamuuri Alpin tiellä. "Antau, Minotti, miekkoines, pelasta itses ja tyttäres!"
"En koskaan, renegaatti, sulle,
vaikk' ikuisen elämän tois se mulle!"
"Franseska! — Morsioni kallis!
Hänetkö uhmas kuolla sallis?"
"Hän turvass' on." —
"Hän, missä, milloin?" —
"Hän taivaass' on nyt tahratonna, miss' sielulles ei sijaa, konna." — Niin julmast' ukko nauroi silloin, kun näki Alpin horjuvan kuin huumaamana salaman.
"Oi, milloin kuol' hän?" —
"Yöllä kuoli, mut surra eroaan en huoli; ei ykskään heimost' olla mun saa orja puolikuun ja sun. — Käy päälle!" —
Käsky tuo ol' turha, sill' Alp jo suistui kuolemaan! Juur' kun Minottin sanain murha kovemmin kosti uhkallaan, kuin miekka hyvityst' ois taannut, jos aikaa iskemään ois saanut, niin lähi-kirkon holvistosta, miss' epätoivoin yhtynyt pien' oli parvi taistelosta ja vastarintaan ryhtynyt, lens' kuula, Alpin maahan syöksi. Ei haavaa nähnyt yksikään, mi halkas uskottoman pään, kun elonsa jo muuttui yöksi. Säkenen jonkun silmä heitti, kun nousematta nukkui hän, mut kohta kuolonpimeys peitti tuon ruumiin nytkähtelevän. Eloa viel' ol' värinä, jäsenten kevyt tärinä. Hän käännettiin, ja hurme, multa poloisen kattoi poven, pään, ja suusta sydänverten kulta vuos' syvist' elinlähteistään. Ei nähty sykkimistä suonen, ei huokausta huulillaan; ei sana, hengenvetokaan hänt' ilmoittanut tiellä tuonen. — Rukoilla hän ei kerinnyt, vaan ripitt' on hän erinnyt, sieluss' synnin raskas taakka — luopiona loppuun saakka!
28.
Hirmuisesti huudot soi kumpaisenkin joukon puolla: tääll' on riemu, raivo tuolla. Vimma miehet villiks loi, kalvat, keihäät salamoi, iskut, pistot vuoroin sataa katkaisten mont' elonrataa. Antain tuuma tuumalt' alaa rautaisella kädellään Minotti suojas viime palaa maasta isännöimästään. Viimeiset hänt' urhot vielä auttoi miekalla ja miellä. Viel' on kirkko vapaa, josta kuolon kuula äsken ties Korinton tuhon puoliks kostaa, kun sortui uljain vihamies. Sinne väistyy urhot nuo verivirroin kadun kastain, kasvot vainolaista vastaan miekoin turvatien he luo. Lähell' uhkaa heitä saarros, mut he ehtii temppeliin, missä kiviseinäin kaarros suojaa heitä hetken niin.
29.
Ah, lyhyt lepo! Vimmoissaan turbaanit kintereillä kulki; niin tunki eespäin tulvanaan, ett' oman paluutiensä sulki. Se tie oli ahdas, mi Minottin vei viime turvapaikkaan tuolla: Jos pelkuri pakoon kääntyikin, hän sortui laumojen jalkoihin, sen voittaa täytyi taikka kuolla. He kuoli, mut heidän ruumiilleen nous kostajat kohta kalpoineen. Tapettuin aukot heti täyttää verekset joukot, raivokkaat; niin uupuu templin sotilaat, kun saavat yhä kalpaa käyttää. Osmannit ovelle jo entää, sen kestää vankka raudoitus; ja kuolon kuula, leimaus sen joka raost' ulos lentää. Ja akkunoista ruhjotuista niin tuiskuu tuli, pauke jyskää. — Jo huojuu portti pielipuista, sen laudat lonsuu, raudat ryskää — se taipuu — vaipuu — luhistuu — Korinton turva kukistuu!
30.
Minotti eessä alttarin niin synkin mielin seisoi yksin. Madonna sieltä suloisin hänehen katsoi säteilyksin ja auvosilmin armahin. Pyhältä paikaltaan hän sieltä luo meihin hurskaampata mieltä. Kuvassa rukoillen hän hohtaa Jumalan poika polvillaan, hymyillen huokauksiin maan, kuin tahtois taivaaseen ne johtaa; säteillen vielä pyhää rauhaa, vaikk' kirkossaan jo veri pauhaa. Minotti häneen loi katsehensa ja ristihe syvään huoahtain; nyt tempas hän palavan soihdun vain ja vartoi tyynnä, kun miekkoinensa päin myrskysi paljous pakanain.
31.
Mosaikin all' on hautaholvi, miss' uinui moni sukupolvi. Nimensä, kiviin piirretyt, on hurmeen hyhmä peittänyt. Ja veistokilvet, kuvat kummat ja kirjokarva marmorein verest' on niljakat ja tummat, katetut miekan pirstalein ja kaatuneitten kypärein. On kuolleit' yllä — ja alla myös siell' lepäsi ruumiita haudan yöss'! Näit kolkot kirstusarjat noiden raoista synkkäin ristikoiden. Mut sota oli astunut myös mustiin kalman kammioihin ja ruutiaarteens' ahtanut luumiesten lujiin asuntoihin. Tää sodan aikaan kaupungin ol' aseaitta salaisin; vei sinne lanka, pantu juuri — tuo viime turva Minottin, kun saartoi joukko julma, suuri.
32.
Viholliset jo voittaa alaa, on vastarinta toivoton. Kun kostonvimma paisuin palaa, mut elävistä puute on, he ruumiit silpoo, rikki ratkoo, päät kuollehilta kalvoin katkoo. Pois syöstään kuvat komeroista ja alttar'-aarteet temmataan; pyhistä hopea-astioista kiroillen kauan tapellaan. He kimppuun käy pääalttarin — on sillä näky loistavin! Sen säteilevi pöydäll' yhä vihitty kultakalkki pyhä, niin raskas, suuri, kimaltain kuin päivä silmiin pakanain. Viel' aamulla vaahtosi viini siellä verenä pyhänä Kristuksen; sit' uskovat joivat hurskaalla miellä syntinsä anteheks anoen; pisara joku siin' on vielä. Kakstoista kynttilätä palaa komeina kehäll' alttarin, ken kultaa puhtoisinta halaa — se saalis parhain — viimeisin!
33.
He kooss' on — lähin kurkoittaa jo, vain hetki — niin hän saaliin saa jo, kun lankaan Minottin käy käsi soihdullansa — sen syttyy pää! Ja torni, aartehet, holvitkin, ja puolikuun sekä ristin kansa, kaikk' elävät, kuolleet haudoissansa ja kirkko ryskehin hirmuisin niin ilmaan räjähtää. Ja holvit hajonneet — vallit vajonneet — meri, mi taappäin kuohueli, vuori, mi vapis ja horjahteli kuin ois maanjäristys — tuhannet pirstat, joita kylvi taivaalle liekki ja sauhupilvi ja tuima täristys — julisti vihdoin vimmatun noin tauonneeksi taistelun.
Kaikk' kappaleet rakettein lailla lens' ilmaan, matkas pilvein mailla. Mon' urho kookas, parhaillaan, nyt vaaksaks kärventyi ja suli; pudoten maahan matkaltaan hän kekäleinä kenttään tuli, ja tuhkasade peitti maan. Ken putos lahteen, tuhansilla sen saartoi vesi renkahilla. Ken rantaan ruhjottuna vajos, se kauas kannakselle hajos. Kristitty vaiko turkkilainen? Sen tietkööt äiti-raukat vainen! Ken heistä silloin unelmoi, kun kehdoss' uinui pienokainen ja unta äiti autuainen sen suojas, että koittais koi, mi pienen ruumiin pilstaroisi. Täält' ykskään äit' ei koota voisi nyt lastaan, heelmää murheiden, kun merkkejä ei ollut muita jälellä hahmost' ihmisen kuin kallon siruja ja luita. Putoovat hirret suitsui, paloi, ja kivisateen taivas valoi; ne saveen syvät kuopat löi, kaikk' kyti, sauhus, säkenöi.
Kaikk' elo katos rantamalla tuon pamauksen kuullessaan. Pois lensi korppi, ulinalla pakeni koira raadoiltaan. Kameli karkas hoitajalta. pois härkä ponnahti ikeen alta. Hevonen laukkas herratonna. vöin, valjain rikki riuhdotuin. Syvällä suossa rupikonna kurnutti kuuluvammin suin. Sudet ne ulvoi luolissaan, joiss' ukkosena kaiku paukkui; shakaalit kaukaa vastaan haukkui; se soi niin kurjan surkeaan kuin yhteen parkuis lapsi paha ja ulvois hurtta hoikkamaha. Ja kotka jätti kallion ja pörrörinnoin piiriin nousi hän nopein siivin auringon. Kun sauhu sankka tielle sousi, hän kirkuin ylös ilmaa ui vapaaseen päivän valohon. — Ja niin Korintto kukistui!