KESTÄVÄT JA KEHNOT JALAT
Sen jälkeen kun Itävalta otti Bosnian ja Herzegovinan siipiensä suojaan, täytyy molempien maiden luovuttaa määrätty luku jalkaväkeä Itävallan armeijaan. Näistä sotamiehistä kävi puhe, että he olivat jotain aivan tavatonta Europan oloissa. Minun tuli nyt lähteä tutkimaan, missä määrin puheessa oli perää ja mikä oli syynä niin hyviin tuloksiin.
Matkallani poikkesin ensin Montenegroon. Siellä kysyin eräältä montenegrolaiselta hänen ajatustaan naapuriheimojen marssikelpoisuudesta ja liikkumiskyvystä vuoristossa.
»Mikä nauta hyvänsä», sanoi hän, »voi nousta vuorta ylöspäin, mutta vain montenegrolainen yksin kykenee laskeutumaan siltä alas.»
Hän näytti kädellään Cettinjen pyöreätä tornia ja kertoi, että sen sisässä oli tunkioittain turkkilaispäitä. Jokainen montenegrolainen, joka voi tuoda nähtäväksi nipun, missä oli yhdeksän hänen itsensä ottamaa turkkilaispäätä, sai ruhtinaalta kultamitalin.
Kysyttyäni, millä tapaa he näitä päitä hankkivat, selitti hän menettelyn seuraavasti:
Pienissä parvissa he lähtevät ryöstöretkelle turkkilaiselle alueelle ja korjaavat mukaansa pari naista ja muutaman pään karjaa. Kun he sitten vetäytyvät takaisin, seuraavat kostonhaluiset turkkilaiset perässä, ja vuorten rinteitä ylöspäin käy raivoisa jahti. Montenegrolaiset eivät kiirehdä sen enempää, kuin että saavat vainoojansa aina innolla tulemaan perässään; ja vasta kun nämä ovat aivan menehtymäisillään ponnistuksesta, kääntyvät takaa-ajetut ympäri ja käyvät vuorostaan hyökkäämään.
Silloin ei turkkilaisia voi enää mikään pelastaa. He ovat vain tavallisia kuolevaisia, eikä heillä ole käsitystäkään siitä, kuinka vuorta juostaan alaspäin. Kertoja paljasti nähtäväkseni jäntevän polvensa, läjähytti siihen kämmenellään ja sanoi: »Tämmöisiä sitä tarvitaan mäkeä alas mennessä, eikä millään kansalla koko maailmassa ole sellaiset polvet kuin meillä montenegrolaisilla. Ja mitä bosnialaisiin tulee . . .» hän sylkäisi vain.
Siitä huolimatta päätin jatkaa matkaani Itävallan manöövereihin varmistuakseni omin silmin noiden kehuttujen sotilaiden marssikyvystä.
Sääntönä on, että vierasten valtain isompiin manöövereihin aina lähetetään sotilasasiamiehiä seuraamaan niiden menoa. Sotilasasiamies saapuu virallisesti ja otetaan vastaan asianomaisen vallan vierasystävänä. Hänellä on sama toimi kuin vakoojalla — ottaa selkoa niistä vieraan maan olosuhteista, joista voi olla hyötyä omalle armeijalle; mutta hänen on paljon vaikeampi, milteipä mahdoton päästä kurkistamaan kulissien taakse. Hän saa nähdä vain sen, mikä hänen sallitaan nähdä. Tässä tapauksessa minun tehtävänäni oli päästä mikäli mahdollista näkemään kulisien-takaisia oloja.
Saavuin iltamyöhään erääseen manööverialueella olevaan kaupunkiin. Sen hotellit ja ravintolat olivat täpösen täynnä esikuntaupseereja ja kadut vilisivät sotamiehiä. Näin vihdoin turhaksi ajatellakaan saada yömajaa ja palasin rautatieasemalle. Siellä jouduin puheisiin erään korpraalin ja muutamain sotamiesten kera, jotka olivat majoitetut pieneen signaalihuoneeseen, ja nämä tarjosivat ystävällisesti minullekin nurkan komerossaan. Minä viihdyin mainiosti heidän parissaan, ja seuraavina päivinä liityin manöövereillä siihen joukko-osastoon, johon he kuuluivat.
Oli oikein hauska nähdä, kuinka tunnollisesti nuo miehet suorittivat tehtävänsä. Jok'ainoa tunti yön aikaan korpraali tarkasti ulkovartionsa; patrulleja lähetettiin, raportteja tuotiin, käskyjä toimitettiin, ja kaikki kävi kuin rasvattu, vaikkei ainoatakaan upseeria ollut lähimailla.
Seuraavana kahtena päivänä minulla oli yllinkyllin tilaisuutta nähdä näitä joukkoja marssimassa. Sitä tehtiin aamusta iltaan. Pysymällä noiden epälukuisten miesjoukkojen takana voi helposti nähdä, mikä suunnaton määrä vitkastelijoita ja varsinkin arkajalkaisia miehiä seuraa marssivan armeijan vanavedessä. Täällä varsinkin olivat asiat niin hullusti, että »kaatuneet» täytyi korjata kuin ruislyhteet vaunuihin ja kuljettaa ne takaisin asemalle, mistä joka ilta ylimääräinen juna vei kipeäjalkaisia sotilaita asianomaisiin varusasemiinsa.
Jotkut harvat, jotka säästyivät sairasjunista, korjattiin kenttäsairaaloihin; ja kun ainoastaan nämä merkittiin niihin sairaslistoihin, joita vieraat sotilasasiamiehet saivat nähdäkseen, niin käsittää helposti, kuinka nämä saivat joukkojen marssikelpoisuudesta paremman käsityksen kuin mitä ne todellisuudessa ansaitsivat.
Minä puolestani ymmärsin selvästi, etteivät montenegrolaiset olleet suotta sylkäisseet, ja ettei bosnialaisten jalkapohjat olleet sen vahvemmat kuin muidenkaan Itävallan armeijaan kuuluvien kansanrotujen.