TEENJUONTI TURKKILAISEN PASHAN LUONA
Huhu tiesi kertoa, että erääseen Bosporoon linnoitukseen oli asetettu moniaita uusia isoja tykkejä, joiden suhteen oltiin erittäin salaperäisiä. Minut lähetettiin tutkimaan lähemmin asianlaitaa.
Minä vietin ensimmäisen päiväni Konstantinopolissa erään amerikkalaisen naisen seurassa, joka näytteli minulle kaupungin kauniita näköaloja ja muita katsottavia; ja käytyämme kaikissa paikoissa, mihin huvimatkailijain tapana on mennä, kysyi hän minulta, oliko vielä mitään mitä haluaisin nähdä.
Myönsin että maksaisin mitä hyvänsä, jos pääsisin silmäilemään salmen varrella olevia linnoituksia!
Hän vastasi, että hän ilolla veisi minut vanhan ystävänsä Hamid pashan luo, joka oli erään linnoituksen päällikkö ja joka mielihyvin näki hänet ja hänen ystävänsä luonaan teetä juomassa.
Linnoituksen portille tultuamme eivät vahtisotamies eikä vahtia komentava upseeri kumminkaan tahtoneet millään mokomin päästää meitä sisään; mutta kun oppaani vakuutti olevansa pashan ystävä, saatettiin meidät kohta tämän luo.
Turkkilainen kenraali oli kerrassaan verraton isäntä ja vastaanotti meidät mitä herttaisimmin. Näyteltyään meille oman asuntonsa ja kaikki vuosien mittaan sinne hankkimansa hullunkuriset »kokoelmat» vei hän meidät ympärinsä linnoituksessa, selitellen meille sen yksityiskohtia. Minä huomasin, että tykeistä oli kaksi sijoitettu erittäin huomattaviin asemiin, joista ne hyvin erotti ulkopuoleltakin. Molemmat olivat käärityt purjekangaspeitteisiin.
Minä olin tietysti utelias tietämään niistä jotain lähempää ja pyysin senvuoksi seuralaistani kysymään, eikö hänen sallittaisi nähdä niitä. Kun pasha luuli minuakin amerikkalaiseksi, ei hän tuntenut vähintäkään epäluuloja, vaan näytti hymyillen meille hirviöt sanoen: »Kas siinä näette meidän uusimmat keksintömme!»
Minä oikein vapisin jännityksestä kun peitteet poistettiin — eikä niiden alta ilmautunut niin mitään! Totta kyllä olivat tykit uudenaikaista valmistetta, mutta erikoisen uusia tahi erikoisen voimakkaita ne eivät siltä olleet. Voin kuitenkin säästää itseltäni kaikki enemmät arvailut noiden ihmekapineiden suhteen, sillä pashalla ei ollut meille mitään salaisuuksia: »Mehän koetamme näet saada erään vissin vallan vakuutetuksi siitä, että me aivan uudesta varustamme kaikki linnoituksemme — yksistään sentakia noiden kahden tykin suhteen ollaan niin salamyhkäisiä.»
Toisen kerran olin tiedustelumatkalla Dardanellien varrella oleviin linnoituksiin. Se kävi mukavimmin päinsä meritse, ja sen vuoksi nousin muutamaan vanhaan viljalaivaan, joka kulki Odessan ja Liverpoolin väliä. Se oli joka suhteessa kaikkein eriskummallisimpia ja jännittävimpiä matkoja, mitä olen milloinkaan tehnyt.
Sellaisella höyrylaivalla, joka oli aivan reunoja myöten täynnä jyviä, on vastoin kaikkea odotusta erittäin mukava matkustaa. Kapteeni oli vaimoineen asettunut sangen kodikkaasti keskilaivaan kannen alle; peräkansi oli sikojen ja kanojen hallussa, jotka saivat syödä lastista mielin määrin. Keittäjätär oli skotlantilainen, joten ruoanlaitto ei voinut sen parempi ollakaan, ja kaikkityyni laivassa oli erinomaisen siistiä ja miellyttävää.
Kapteeni alistui tykkänään käskettäväkseni, niin että minä voin määrätä kurssin ja laskettaa ankkurin miten ja missä vain halusin. Me kiertelimme salmen reunalta toiselle, ja aina jonkun linnakkeen kohdalle tultuamme kävimme ankkuriin, kunnes olimme nähneet kaikki mitä tahdoimmekin nähdä.
Odysseiamme päättyi lopulta tietysti siten, että turkkilainen luotsi nousi laivaamme kysymään, kenen luvalla olimme ankkuroineet erääseen vissiin lahdelmaan — mutta hänet saatiin kohta vakuutetuksi siitä, että meidän ruotelimme oli perin kurjassa kunnossa ja että olimme käyneet ankkuriin sitä korjataksemme.
Aina kun laiva oli ankkurissa, annoin laskea veneen vesille ja soudin linnoitusten luo »kalastamaan». Eipä tarvinne mainita, että minulla kalamatkoilla oli aina piirustusvihko mukanani, johon merkitsin sotajoukkojen maihinnousua varten sopivia paikkoja.