PAKO
Pian sen jälkeen palasi veljeni manööverialueelta ja liittyi pariini. Mutta siitä seurasi, että hänkin joutui epäluulon ja silmälläpidon alaiseksi; ja me molemmat voimme katsoa todellisuudessa olevamme vankeja. Asia rupesi tuntumaan niin arveluttavalta, että monias päivä myöhemmin varhaisena aamuhetkenä saapui luoksemme muuan vaikutusvaltainen ystävä, jolla oli tuttavia poliisipäällystön joukossa ja joka neuvoi meitä kiireimmän kautta karkaamaan maasta, niin kauvan kuin se vielä oli mahdollista; hän tahtoi itse auttaa meitä tielle.
Hänen mielestään oli paras keino yrittää päästä johonkin satamakaupunkiin ja siellä piiloutua englantilaiseen laivaan muka sen matruuseina. Meidän onnistuikin saada käsiimme eräs laivankapteeni, joka lupasi ottaa meidät alukseensa sillä edellytyksellä, että omin neuvoin kykenimme saapumaan siihen.
Kun kaikki oli valmiina pakoa varten, annoimme ystävämme vakooja-tarjoilijan ilmottaa eräälle hotellin palvelijalle, että me muka ikävystyneinä alituiseen vahdinpitoon aijoimme ilman muita mutkia nousta iltajunaan ja puikkia tiehemme rajan yli. Kello 10 piti ajurivaunujen tulla noutamaan meitä ja tavaroitamme asemalle; ja jos kenkään siitä rohkenisi mukista, niin myllertäisimme me taivaan ja maan ja Englannin lähetystön turvaksemme. Jos he luulivat voivansa käsitellä vapaita englantilaisia hunsvotin tavoin, niin… j.n.e.
Urkkijat soittivat luonnollisesti puhelimella rautatieaseman poliisikonttoriin, jotta meidät vangittaisiin samassa tuokiossa kuin yritimme nousta junaan.
Ajuri tulikin, ja me lähdimme täryyttämään suorinta tietä asemalle; mutta niin pian kuin olimme tulleet hotellin näkyvistä, pysäytimme ajurin ja käskimme hänen kääntämään eräälle toiselle asemalle. Sinne saapuaksemme piti meidän mennä lautalla erään virranhaaran yli.
Jännittävät silmänräpäykset olivat käsissä. Olikohan pakomme keksitty?
Kaivattiinkohan meitä asemalla? Oltiinkohan jo jälillämme?
Nämä kysymykset saisivat itsestään ratkaisunsa sitä mukaa kuin matkamme edistyi; ja lopullinen ratkaisu tulisi olemaan meille kohtalokas. Kaikki riippui sattumasta — joko riemullinen kotiinpaluu tahi viisivuotitinen linnavankeus — niin että meillä oli hyvä syy tuskailla. Ja kumminkin luulen, etteivät seuraukset silloin meitä niinkään huolettaneet — kaikki ajatuksemme pyörivät vain sen seikan ympärillä, ennättäisimmekö karkuun.
Pääsimme kaikella kunnialla lauttauspaikalle asti ja maksoimme ajurimme. Heti hänen poistuttuaan astuimme rantaa pitkin alaspäin ja tapasimmekin sovitulla kohdalla veneen, joka odotteli viedäkseen meidät laivaan. Tämä vuorostaan vartoi ankkurissa keskellä virtaa, valmiina lähtemään täydellä höyryllä siinä silmänräpäyksessä kuin me olimme nousseet kannelle. Kohtapa olimmekin sen kupeella.
Siinä ratkaisevassa tuokiossa oli veljeni kyllin julkea ja uskalias ruvetakseen riitelemään lautturin kanssa maksusta!
Minä, joka olin ensikertalainen, olin joutua suunniltani ja rukoilin veljeäni, että hän antaisi miehelle vaikkapa kaksinkertaisen maksun, kunhan vain pääsimme eroon hänestä. Mutta veljeni säilytti malttinsa ja tinki edelleen — ja varmaa on, että tämä seikka poisti kaikki epäluulot lautturilta, jos hänellä sellaisia oli.
Vihdoin viimeinkin me pääsimme laivaan ja olimme turvassa.