PERHOSJAHTIA JA LOHENPYYNTIÄ DALMATSIASSA
Olin kerran perhosjahdilla Dalmatsiassa, jonka pääkaupunkia, Cattaroa, on useampaan kertaan pommitettu nykyisen sodan aikana.
Yli sata vuotta sitten sitä pommitti muuan englantilainen laivasto ja valloitti sen. Silloin sitä kyllä oli pidetty aivan valloittamattomana. Se sijaitsee lahden pohjukassa, joka on n. 15 mailia pitkä ja paikoittain vain satasen metriä leveä. Vuonon kummallakin laidalla kohoaa jyrkkiä vuorenrinteitä. Cattarosta vie tie niiden yli Montenegron rajalle.
Kun mainittu laivasto yritti lähestyä kaupunkia aavalta mereltä, huomasikin se lahdelman teljetyksi rautavitjoilla ja puomeilla. Mutta puolustajat eivät olleet antaneet tarpeeksi arvoa vihollisen älylle; muutama päivä sen jälkeen, kun laivat olivat käyneet ankkuriin telkimien taa, rupesivatkin niiden tykit varusväen hirmuksi pommittamaan linnakkeita vuonoa paartavien vuorten huipuilta.
Englantilainen amiraali oli laskenut laivatykkinsä maihin Adrianmeren rannalle ja hirsistä rakentamiansa hinaustelineitä myöten kiskottanut ne ylös aivan vuorten huipuille.
Nyt alkanutta pommitusta ei kaupunki jaksanut kestää, vaan sen täytyi antautua. Mutta valloittajakaan ei tiennyt mitä sillä tehdä, ja lopuksi peri sen Montenegro, joka täten sai oman satamansa. Mutta rauhanteossa täytyi Montenegron jälleen luovuttaa se takaisin Dalmatsialle.
Sittemmin on Itävalta rakennuttanut uusia puolustuslaitteita Cattaroa ympäröiville harjuille; ja näiden asemia, vahvuutta ja mieslukua olin tällöin saanut tehtäväkseni tähystää.
Minä lähdin matkaan varustettuna hampaihin asti sellaisilla aseilla, jotka vanhastaan olin huomannut tarkotuksenmukaisimmiksi moisissa tapauksissa. Varustukseeni kuului piirustusvihko ja siinä lukuisia perhospiirroksia — jotkut valmiiksi laadittuja, toiset vain puolivalmiita —, värilaatikko ja perhoshaavi. Tällaisessa sota-asussa voin huoletta kuljeskella missä vain mielin noilla autioilla vuorenrinteillä; en edes linnakkeiden lähettyvilläkään herättänyt epäluuloja.
Kun älysin jonkun tarkastavan persoonaani ja hommiani tavallista suuremmalla mielenkiinnolla, kävin suoraan asianomaisen kimppuun piirustusvihko kädessä ja tiedustin, »eikö hän ollut nähnyt tuommoisia perhosia niillä paikoin? Minä sangen kernaasti pyytäisin jonkun sellaisen.» Yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta kykeni tuskin erottamaan yhtä perhoslajia toisesta - oma perhostuntemukseni ei muuten ole liioin kehuttavampi —, niin että sellaisten kyseleminen ei juuri pannut minua alttiiksi; sitäpaitsi olivat seudun ihmiset sangen puheliaita ja herttaisia sekä tunsivat jonkinlaista myötätuntoa mokomata kieropäistä englantilaista kohtaan, jolla ei ollut parempaa tekemistä kuin perhosten pyytäminen.
Erään kerran sonnustin itseni huvikalastajaksi. Sillä kertaa tahdoin ottaa selvää, voisiko suuremmin miesjoukoin kulkea eräitten vuorensolien läpi. Kalastellen seurasin jokia ja tunturipuroja, kapusin vuorten yli ja kartoitin kulkiessani koko tienoon.
Eräänä päivänä tarjoutui muuan hyväntahtoinen maalainen minulle oppaaksi. Hän tiesi paikan, »missä kaloja oikein kiehui», ja sinne tahtoi hän kaikin mokomin viedä minut.
Minä en totta puhuen ollut sillä kertaa erittäin kalastushaluinen; pyyntikojeeni olivat sangen kehnoja tusinavehkeitä, ja minun teki mieleni antaa palttua koko kalanpyynnille. Mutta enhän epäluuloa herättämättä voinut vastata kieltävästikään miehen esitykseen; ja seurauksena oli, että hän takertui minuun kiini kuin takkiainen koko päiväksi.
Minä viskasin kerta toisensa jälkeen kärpässyöttini — se oli muuten paremmin kalanpelätin kuin »houkutin» — virtaan, kääntääkseni miehen huomion pois varsinaisesta tehtävästäni. Mutta hänestä oli mahdoton päästä erilleen. Hän seurasi mitä suurimmalla mielenkiinnolla minun turhia yrityksiäni ja arveli lopuksi, »ettei hän tuntenut ollenkaan mokomaa kärpässyötin käyttöä, mutta jos tahtoi saada kalat parveilemaan edessään, niin tiesi hän toisen paljon veikeämmän keinon.»
Keino oli sangen yksinkertainen, ja hän näytti sen minulle kohta paikalla — alkoi syleskellä veteen.
Se keino ei ollutkaan hullumpi; kohta todella alkoikin lohenmulloja kihistä paikalla — ja »olisipa hänellä nyt ollut vain matonen tai etana syötiksi», selitti oppaani, »niin olisi hän kiskonut ylös joka sorkan.»
Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja lähetin miehen etsimään matosia; ja sillä aikaa kahlasin minä virran poikki ja hävisin hänen näkyvistään rantatöyrään toiselle puolelle.