VAKOOJAIN »MUODONVAIHDOKSET»
Vakoojan elämä on luonnollisesti suuressa määrässä hermoille käypää. Yksistään se tosiasia, ettei oman maan hallitus voi nostaa sormeakaan auttaakseen kiikkiin joutunutta vakoojaa pulasta, pakottaa tämän alituisesti olemaan varuillaan. Ainoa neuvo, minkä toimeen otettu vakooja saa matkalle lähtiessä, on: »Pitäkää huolta siitä, ettei hallussanne tavata mitään muistiinpanoja, elkää luottako kehenkään ihmiseen, käyttäkää valepukua missä se on tarpeen, ja selviytykää muuten miten itse paraiten kykenette.»
Muodonvaihdosta ei niinkään saa aikaan siten, että vetää toisen puvun selkäänsä, vaan että osaa esittää aivan toista henkilöä tälle luonteenomaisin ulkonaisin piirtein, ääneen, eleisiin ja ryhtiin nähden (varsinkin viimemainittuun).
Mitä valepukuun tulee, niin ovat vast'alkajat taipuvaiset uskomaan, että kaikki on hyvin kun on »edestäpäin» tekeytynyt tuntemattomaksi. Mutta sepä on suuri erehdys; harjautunut silmä keksii kohta alkuperäisen henkilön takaapäin.
Minua itseäni seurasi kerran kintereillä muuan urkkija, joka yhtenä päivänä näytti siviilipukuiselta sotilaalta ja toisena invaliidilta, joka lakinlipulla suojasi kaasunvahingoittamia silmiään. Minä en voinut arvatakaan häntä samaksi mieheksi, ennenkun näin hänet takaapäin.
Eleillä on tässä hyvin tärkeä sija. Harjautuakseen sopii kokeilla mukana seuranäytelmissä. Yhtenä päivänä voi teeskennellä jotain puhevikaa ja seuraavana räpytellä silmillään tahi puhua honottaa nenän kautta, niin että syrjäinen helposti erehtyy henkilöstä.
Kun nopea hahmonmuutos on tarpeen, niin on aivan ihmeellistä, kuinka paljon pelkällä hatun ja kaulahuivin vaihdolla saa aikaan. Kaulahuivi — ja toisessa sijassa päähine — pistää useimmiten ensiksi ihmisten silmiin heidän havaitessaan jonkun henkilön; ja siksi on hyvä pitää varalla aivan toisenlainen kaulahuivi ja päähine kuin yllä olevat.
Ylläolevista kuvista näyttävät N:ot 1 ja 3 samaa miestä varustettuna irtoparralla ja ilman sitä. Kuvasta 2 näkyy, kuinka saman miehen valepartaisenakin tuntee takaapäin. Kuvissa 4 ja 5 on pisteviivoin osotettu, kuinka pukua ja ryhtiä muuttaen voi takaapäin näyttää aivan erilaiselta.
Kuvassa 1 nähdään kirjantekijä matkalla junaan, kuvassa 2 sisällä junassa. Niin yksinkertaiselta kuin salapuku näyttääkin, pelasti se hänet kumminkin sillä kertaa joutumasta uutistenurkkijain käsiin.
Sen tulin aivan sattumoilta kokemaan eräässä haastattelussa rautatieasemalla monias vuosi sitten.
Jokunen minuutti puhelumme päätyttyä kuulin minua haastatelleen sanomalehtimiehen kertovan onnestaan eräille ammattitovereilleen. »Hän on tuolla alapäässä eräässä junan perimmäisistä vaunuista», sanoi hän minusta. »Hänellä on yllään vihreä huopahattu, punainen kaulahuivi ja tumma puku — helposti hänet käsitätte.»
Kaikeksi onneksi oli minulla harmaa päällystakki käsivarrellani ja sen taskussa latuskainen matkalakki. Minä kiiruhdin paikalla vaunun mukavuuslaitokseen, muutin näillä vaatekappaleilla hahmoni, hoipertelin takaisin vaunuosastooni ja pyörin jo seuraavassa tuokiossa matkaan aivan minua odottelevien sanomalehtimiesten nenän ohitse, ilman että näillä oli aavistustakaan siitä kuka minä olin.
Muistan toisenkin samanlaisen tapauksen, jolloin muuatta miestä takaa-ajettiin umpikujaan päättyvälle syrjäkadulle. Ennenkun vainoojat olivat ennättäneet tulla kulmasta, katosi hän erään makasiinin ovesta sisään ja kiipesi portaita ylös löytääkseen jonkun piilopaikan. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin kadulle ja sekautua ulkona odottelevaan väkijoukkoon, joka ei ollut varma mihin taloon hän oli hävinnyt.
Hän veti takinkauluksen korvilleen, löi hattuunsa pari kuhmua ja veti sen alas silmilleen, vääristi kasvonsa vanhentavaan irveeseen, nosti toisen olkapäänsä ylemmäs, niin että näytti rujokkaalta, ja astui sitten kovasti ontuen ulos kadulle. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt epäillä häntä.
Tukkaa ja partaa tulevat useimmat ajatelleeksi, kun ryhtyvät muuttamaan hahmoaan; mutta sillä muutoksella ei ole suurtakaan merkitystä, jos unohtaa samalla kulmakarvat. Harjautunut vastavakooja keksii kohta sen laiminlyönnin.
Minä tapasin kerran Etelä-Afrikassa päivettyneen ja tuuheapartaisen miehen, joka sanoi käyneensä koulua minun-nimiseni henkilön kanssa. Kun hän samassa työnsi hattunsa niskaan, voin kohta tuntea hänet kulmakarvoistaan vanhaksi koulutoverikseni; ja vaikk'emme olleet nähneet toisiamme viiteenkolmatta vuoteen, muistin samalla hänen koulunaikaisen pilanimensäkin. »Kas vain, sehän on »'Valehtelija-Jones'!» huudahdin aivan tahtomattani. »Minun nimeni on Jones», vastasi hän otsaansa rypistäen; »mutta mistä olette saanut tuon etulisän, sitä en tiedä».
[Toinen esimerkki hahmonmuutoksesta, jonka voi suorittaa parissa minuutissa.]
Toimeeni sai minun aikoinani elämään peltiseppänä Lontoon kaakkoisosassa, ja noudattaen silloisten ammattitoverieni muotia olin kasvattanut itselleni pujoparran.
Kun muuanna päivänä työasussani kuljin Piccadilly-torin varrella olevan sotilasklubin ohitse, törmäsin sattumoilta yhteen erään vanhan tuttavani, tykistömajurin, kanssa, ja sen enempää ajattelematta huusin hänelle vasten silmiä sen pilanimen, jota hänestä rykmentissä käytettiin. Hän tuijotti kummissaan minuun, kysyi olinko aikoinani palvellut hänen patterissaan, eikä tahtonut uskoa korviaan kun selitin kuka olin.
Muuten ei kukaan silloisista seurustelutovereistani osannut minua epäillä. Olin sanonut loukanneeni toisen käsivarteni jossakin tapaturmassa, kannoin sitä kaulasta riippuvassa kääreessä ja pelastuin siten joutumasta mukaan niihin jokapäiväisiin tappeluksiin, joilla kelpo ystäväni huvittelivat työajan loputtua. Enimmän tulin siihen aikaan olleeksi yksissä erään kirvesmiehen kanssa nimeltä Jim Bates. Vasta vuosien kuluttua sen jälkeen näin hänet eräässä suuressa sotaväenkatselmuksessa Aldershotissa, jolloin olin täydessä husaariupseerin univormussa. Minä en malttanut olla ratsastamatta syrjään tervehtimään vanhaa ystävääni, mutta vaikeampi oli saada hänet vakuutetuksi siitä, että todella olin tuo entinen peltiseppä.
Moniaita vuosia myöhemmin sain erään erityistehtävän alhaalla Etelä-Afrikassa ja olin sentakia kasvattanut punaisen täysparran, jonka takaa ei oma äitinikään olisi tuntenut minua.
Ratsastaessani kerran ulos muutaman pienen maalaiskylän portista satuin näkemään rykmenttini everstin, joka oli ulkona huviajelulla. »Halloo, eversti! Tekö se olette?» huusin hänelle vastaan. Hän tuntui suuresti loukkautuvan ja väitti, ettei hänellä ollut kunniaa tuntea minua. Kun hänellä ei näyttänyt olevan haluakaan tehdä tuttavuutta kanssani, ratsastin tieheni; mutta kun parin kuukauden päästä tapasimme jälleen toisemme säännöllisissä oloissa, kerroin tietysti suurella nautinnolla hänelle edellisestä kohtauksestamme.