VAKOOJAN TOIMI ON URHEILUA
Ei voi kieltääkään, etteikö vakoojan toimi olisi huvittavaa urheilua, vaikkei tahtonsa ja lihastensa jännityksestä aina voikaan näyttää erityisiä tuloksia. Tällä toimella on oma viehätyksensä, joka väkisin kiehtoo siihen antautuneen. Jok'ikinen uusi päivä tuo mukanaan uusia yllätyksiä ja tilanteita, jotka vaativat mieheltään nopeata toimintaa ja kekseliäisyyttä.
Muuan vakoojaelämän pääviehätyksistä on se, että siinä tulee tuontuostakin esiytymään oikeana Sherlock Holmesina. Täytyy kiinnittää huomionsa kaikkein vähäisimpiinkin pikkuseikkoihin, jotka epäilemättä välttyisivät jokaiselta harjautumattomalta silmältä, ja ne on osattava rinnastaa niin yhtenäiseksi ajatusketjuksi, että niille saa järkevän sisällön.
Mainitsenpa yksinkertaisen esimerkin. Eräällä salaisella tiedusteluratsastuksellani Etelä-Afrikassa tulin muutamaan yksinäiseen uutisasutukseen. Sen omistaja ei ollut kotosalla. Minä olin istunut koko päivän satulassa, ja kun lähimpään asuttuun paikkaan oli vielä pitkältä, ei minua haluttanut enää ratsastaa sen etemmäksi. Riisuin satulan hevoseltani, sidoin sen liekään ja kävin sisään nähdäkseni, mikä talon isäntä oli miehiään. Asunto oli jokseenkin rapistunut, mutta vain silmäys makuusuojaan riitti vakuuttamaan, että mies oli oikeata lajia — akkunalaudalla oli vesilasi ja siinä kaksi hammasharjaa.
Siitä kohta päätin, että uutisviljelijä oli englantilainen ja siistitapainen mies ja niin muodoin ottaisi minut hyväntahtoisesti vieraakseen — enkä siinä toivossa pettynytkään.
»Piilosilla-olo» on minun mielestäni kaikkein parhaita lapsuudenleikkejä; ja oikeita periaatteita noudattamalla tulee leikki yhtä jännittäväksi kuin mikä hyvänsä »piilosilla-olo» täysin vakavissa olosuhteissa. Minä en poikana sen hauskempaa leikkiä tiennytkään, ja mitä tästä viattomasta ajanvietteestä opin, siitä on minulla ollut suurta hyötyä arveluttavissa tilanteissa. Maattuani nenä maata vasten kahden viinimarjapensasrivin välissä, kun en ennen etsijäin ilmestymistä kerinnyt piiloutumaan läheisen orapihlaja-aidan taa, opin tajuamaan, ettei turvaa ole etsittävä tiheimmästä kätköpaikasta, sillä sellainen aina ensin tarkastetaan.
Kuinka usein olenkaan sittemmin nähnyt vihollisten tiedustelijain etsivän läpikotasin kaikki epäilyttävät kätköpaikat — minua ne eivät ainakaan löytäneet. Viinimarjapensaiden välissä makaavan pojan käy aivan kuten sananjalkaviidakkoon piiloutuneen norsunmetsästäjän tai puuvillapensaissa kyyröttelevän villisian; kunhan hän vain pysyy hiljaa alallaan, on hän piilossa vainoojain katseilta, samalla kun itse voi seurata kaikkia näiden säärien liikkeitä.
Tästä kokemuksesta oli minulla kerran hyötyä, kun olin joutunut ratsastavan sotilaspoliisin takaa-ajettavaksi. Eräissä muukalaisvallan manöövereissä oli minut arvatenkin otaksuttu vakoojaksi. Vaikka vainoojani olivatkin pahasti kintereilläni, onnistui minun heilahuttaa itseni erään aidan yli ja pudota matalia hedelmäpuita kasvavaan puutarhaan. Kyyröttäen kumarassa maakuopassa voin nähdä santarmien hevosten sääret, kun he nuuskivat minua puiden alta. Heidän vähän edettyä piilopaikastani ryömin nelinkontin leveän ja syvän viemäriojan partaalle, joka erotti puutarhan yhden sivun muusta tontista. Löysin kapean lautasillan, jota myöten menin ojan ylitse ja vedin sillan perästäni samalle puolelle.
Mutta sillä puolella maaperä oli aivan avoin, niin että santarmit piankin keksivät minut. Heidän nopeasti neuvoteltua näin heidän nelistävän täyttä karkua lähintä siltaa kohti, joka sijaitsi hyvän matkan päässä minusta. Sen älyttyäni panin siltalaudan paikoilleen ja pujahdin jälleen ojan vastakkaiselle puolelle; ja tällä kertaa kiskoin sillan tykkänään irti ja viskasin sen ojaan. Sen tehtyä kiirehdin maalaiskylän läpi ja edelleen lähimmälle rautatieasemalle. Santarmeja en enään sen perään nähnyt.
Piilos-leikistä opin myöskin kaksi muuta asiaa: että voi olla hyödyksi, kun piilottuu korkeammalle kuin etsijä; ja että istumalla aivan hiljaa ja hievahtamatta voi välttää etsijän huomion, vaikka ei kunnolla olisikaan piilossa.
Muistan vielä aivan selvästi, kuinka kerran olin kavunnut vatsalleni muratin verhoaman tiiliaidan harjalle ja kuinka toiset pojat kulkivat vain muutaman jalan päästä ohitseni minua älyämättä. Myöhemmin kokeilin samaa asettumalla maantien varrella sijaitsevalle aidalle ja laskemalla, kuinka monet ohikulkijoista huomasivat minut. Istuin noin miehenkorkeudella, mutta aivan suojatta ja niin lähellä tietä, että olisin ongenvavalla ulottunut ihmisiin. Mutta 11 ainoastaan 54 ohikulkevasta tuli hoksanneeksi minut aidalta.
Tästä havainnosta oli minulla etua eräällä tiedustelumatkallani.
Korkean tiiliaidan takana oli muuan varastopaikka. Huhuttiin, että siellä paraikaa rakennettiin uutta konehuonetta ja kuivaa telakkaa.
Oli varhainen aamu. Portti oli äsken juuri avattu ja työmiehet alkoivat saapua rakennuspaikalle. Ulkopuolella tiellä vartoi sisäänpääsöä kokonainen vaunurivi, joilla oli erilaisia rakennustarpeita. Älytessäni portin avoinna käytin tilaisuutta hyväkseni katsahtaakseni kuin mikä tavallinen utelias ohikulkija tahansa sisäpuolelle, mutta portilla oleva poliisi antoi minulle joutuisan lähdön. AAA round En kuitenkaan edennyt kovin kauvas. Minä tahdoin kiusallakin päästä tavalla tai toisella aidan sisälle näkemään, mitä siellä oikein hommattiin. Lähetessäni uudelleen portille päin näin ensimäisten vaunujen ajavan juuri sisään. Huomasin, että poliisikonstaapeli oli takertunut laveihin selittelyihin vaunurivin ohjaajan kanssa; ja juuri kun seuraavat vaunut alkoivat vyöryä portista sisään, pidin minä varani ja puikahdin vaunujen toiselle puolelle, niin että ne joutuivat minun ja vahtipoliisin väliin. Sitten seurasin vaunujen rinnalla, jotka jonkun matkaa pihamaalle tultuaan kääntyivät oikealle kädelle uutta konehuonetta kohti. Mutta silloin keksin, että jonkun matkaa edessäni oli toinen poliisi pitämässä vahtia, jonka vuoksi pysyttelin edelleen tarkoin vaunujen suojassa, niin ettei hänkään voinut huomata minua. Vaunujen kääntyessä oikealle älysi minut kumminkin pahaksi onneksi ensimmäinen konstaapeli, joka samassa rupesi huutamaan perääni (ks piirustusta). Minä olin olevinani kuuro ja tallustin eteenpäin niin huolettomasti kuin itsensä syylliseksi tunteva ihminen kykenee, kunnes ennätin saada konehuoneen nurkan itseni ja hänen väliin. Sitten panin sääret selkääni ja livistin minkä koivista kykenin rakennuksen sivua pitkin ja seuraavan kulman ympäri.
Juuri nurkkaa kiertäessäni näin vilaukselta, että poliisi karkua perässäni ja että hän samalla huusi toista poliisia avukseen. Minä kiisin kuin tuuliaispää seuraavankin kulman ympäri, kunnes jälleen olin poissa heidän näkyvistään; ja samassa tuokiossa huomasin tikapuut, jotka veivät puolivalmista konehuonetta paartaville telineille. Minä pompposin kerrastaan kuin shampanjapullon korkki portaita ylös; mutta en ollut ennättänyt vasta kuin puoliväliin, kun ensimäinen poliisi tuli huohottaen äskeisen nurkan takaa esiin.
[Pisteviiva näyttää miten juoksin. Mustat pikku miehet ovat molemmat poliisikonstaapelit, jotka ajoivat minua takaa.]
Siinä silmänräpäyksessä minä jähmetyin aivan hievahtamattomaksi. Poliisi pysähtyi ja rupesi neuvotonna katselemaan ympärilleen, ollen aivan ymmällään minun katoamiseni takia. Minä odotin yhtä jännitettynä katsahtaisiko hän ehkä ylös, mutta pysyin edelleen ihan hiljaa alallani.
Vähitellen hän läheni portaita ja kurkisteli sisään puolivalmiin suojan ovista. Tietäessäni hänen olevan aivan allani tunsin oloni turvallisemmaksi. Sitten kääntyi hän ymmällään ympäri ja katseli takanaan olevaan varastokatokseen päin, aivan kuin epäillen minun piiloutuneen sinne, ja katosi viimein juoksujalkaa jälleen lähimmän nurkan taa. Tuskin oli hän ennättänyt näkyvistäni, kun kiipesin portaiden huipulle ja saatoin itseni turvaan telineiden ylimmälle sillalle.
Rakennuksella ei vielä ollut yhtään työmiehiä, niin että olin yksin herrana siellä. Rupesin heti etsimään toisiakin portaita, jotta minulla olisi niinkuin ketulla kaksi ulospääsyä pesästäni. Tämä onkin aina vakoojan tärkeimpiä muistettavia.
Kohta löysinkin toiset portaat, mutta ne eivät vieneetkään ihan maahan asti. Kurkistaen varovaisesti telineiden reunan yli voin nähdä konstaapeli-ystäväni yhä vihapäissään etsivän minun piilopaikkaani. Kiitin luojaani siitä, ettei hänellä ollut aavistustakaan mistään »jälkien» nimellisestä; muuten hän kohta olisi oivaltanut, että minun jälkeni johtivat tikaportaille.
Tuntien nyt olevani jokseenkin turvassa rupesin katselemaan ympärilleni ja huolehtimaan siitä asiasta, jonka vuoksi olin uskaltanut panna pääni jalopeuran kitaan. Rakennuksen ko'osta sekä tekeillä olevasta savupiipusta päättäen olin joutunut itse konehuoneeseen. Väijymäkohdastani minulla oli hyvä näköala varastopaikalle, ja vajaan satasen metrin päässä oli kaivauksia toimitettu uutta telakkaa varten. Tämän mittasuhteet oli minun helppo määritellä; sen aseman panin myöskin niin tarkasti muistiini, että voin hyvin piirustaa sen perästäpäin kartalle, vastaista pommitusta silmälläpitäen.
Tällävälin oli ensimäinen konstaapeli kutsunut toisenkin luokseen, ja he seisoivat nyt molemmat allani neuvoa pitäen. Sillan raoista voin hyvin nähdä heidät. He olivat ilmeisesti tulleet siihen johtopäätökseen, etten minä voinut olla konehuoneessa, koska ovelta näki tyyten sen koko sisustan, ja he päättivät nyt tarkastaa vierellä olevan varastosuojuksen.
Toinen heistä meni ovesta sisään, toisen jäädessä ulkopuolelle pitämään vahtia, jotten pääsisi livahtamaan portille. Hän ei arvatenkaan sillä mitään pahaa tarkottanut kun asettui aivan portaitteni juureen, mutta minulta hän siten telkesi sen pakotien. Mutta juuri tämä tuokio oli minulle erinomaisen tärkeä, kun he molemmat olivat etäytyneet kylläksi kauvas portilta. Minä ryömin sen vuoksi varovaisesti telinesiltaa pitkin, kunnes olin saapunut lyhyempäin portaitten päähän, ja laskeusin niitä myöten alimmaiselle sillalle. Vilkaistuani ettei minua voitu huomata, liu'uin pystysalkoa myöten alas maahan konehuoneen sivussa olevan ison savupiippurakennuksen taa. Sitten kiiruhdin hyvää kyytiä portille päin, pitäen edelleen silmällä että savupiippu peitti minut poliisien näkösältä, ja pääsin viimein vahtikomeron taitse pujahtamaan portista ulos tielle, jolle kerran päästyäni tunsin lopultakin olevani turvassa.