VAKOOJAN TÄYTYY AINA OLLA EPÄLUULOINEN
Ikävä seikka vakoojantoimessa on se, että siinä tottuu olemaan luottamatta yhteenkään ihmiseen, jopa parhaisiin ystäviinsäkin.
Muuan ulkovalta oli hankkinut uuden kenttätykki-mallin, ja varjellakseen hiiskaustakaan kuulumasta sillä toimeenpannuista kokeista päätettiin nämä suorittaa eräässä tuon valtion kaukaisista siirtomaista.
Minä sain käskyn panna reppuni kuntoon ja lähteä katsomaan, mitä virkaa uudella tykillä oli.
Puheenaolevaan siirtomaahan tultuani sain kuulla, että kokonainen patteri uusia kenttätykkejä piti koeammuntaa erään rautatieaseman luona kaukana sisämaassa.
Lähemmin asiaa tiedusteltuani huomasin, että tuo asema oli vain jonkinlainen pysäkki. Sen läheisyydessä ei ollut pienoistakaan maakylää. Niin ollen ei tullut kysymykseenkään asettua asumaan paikkakunnalle; se olisi herättänyt huomiota. Kun kuitenkin kävi ilmi, että vakinainen juna siellä pysähtyi puolituntiseksi veturia vaihtaakseen, päätin lähteä matkaan saadakseni nähdä, voiko noin lyhyenä aikana mitään toimittaa.
Seuraavana päivänä nousin junaan. Se oli vallan kamalan hidas kapine, joka pysähtyi jokaisen kurjimmankin neekerikylän kohdalla, mitä radan varrella vain oli. Muutamalla pysäyspaikalla nousi vaunuun eräs seudun maanviljelijä. Hän näytti hyvin sairaalta ja menehtyneeltä, mutta siitä huolimatta me jouduimme puheisiin vuodentulotoiveiden johdosta.
Vihdoin viimein tulla rämisi juna sille asemalle, jonka läheisyydessä tykkien piti sijaita. Minä kurkistelin innokkaasti akkunasta nähdäkseni vilauksen niistä, ja iloni oli suuri, kun keksin koko patterin ampumavalmiina aivan aseman ulkopuolella. Kaikki junassa olijat nousivat maahan jaloittelemaan, ja minä tietysti myöskin riensin kiireimmän kautta asematalon läpi tarkastamaan tykkejä lähimatkalta.
Vahtisotilas oli parahiksi ennättänyt siirtyä patterin vastakkaiselle puolelle, niin että minä kerkisin lähestyä tykkejä niin lähelle että voin tarkastella hiukan niiden takalatausvehkeitä, ennenkun hän kiertomatkallaan jälleen saapui minun puolelleni.
Heti minut äkättyään hän pani juoksuksi ja päästi samalla kertaa huudon, joka sai toisen miehen kiiruhtamaan esiin asematalon nurkan takaa. Tämä, joka oli vahtia komentava korpraali, syöksyi kimppuuni ja haukkui minua silmät suut täyteen, kun olin rohjennut luvatta tulla niin lähelle patteria. Minä koetin selittää hänelle parhaani mukaan, että olin vain tahtonut ojentaa vähän sääriäni niinkuin kaikki muutkin matkustajat, ja etten niin hiukkaakaan välittänyt hänen vanhoista tykkirämistään. Mutta lorun loppu oli se, että hän kyyditsi minut joutuun takaisin asematalon lävitse.
Vaunuun tultuani ja huomatessani olevani siellä yksin, otin esiin sotakiikarini ja rupesin tähystämään tykkejä niin hyvin kuin voin. Olin ennättänyt keksiä useita mieltäkiinnittäviä yksityiskohtia ja m.m. huomannut tykkien kaliiberin ja painon — jotka olivat selvin kirjaimin maalatut niiden kylkiin —, kun akkuna edessäni äkkiä pimeni. Silmätessäni ylös muistikirjastani, johon juuri piirtelin huomioitani, näin korpraalin seisovan ulkopuolella ja tuijottelevan minua. Hän oli yllättänyt minut itse teosta. Merkillistä kyllä, ei siitä seurannut mitään sen kummempaa.
Hetkisen perästä saapui sairas maanviljelijäkin vaunuun. Asemapäällikkö puhalsi pilliinsä, ja pian juna lähti reistaamaan eteenpäin. Minä rupesin jälleen puhelemaan matkatoverini kanssa ja tiedustelin hänen huonovointisuutensa syytä. Kyyneleet silmissä uskoi miesparka minulle, ettei mikään tauti, vaan pelkästään hänen tukala taloudellinen tilansa sen oli aiheuttanut.
Maanviljelyksestä hän oli tullut kärsimään pelkkää tappiota, ja hän oli noussut junaan siinä vakaassa aikomuksessa, että tavalla tai toisella lopettaisi päivänsä. Jollei minua olisi sattunut matkaan, olisi hän sen tehnytkin. Elämällä ei hänelle ollut enää vähintäkään arvoa. Minä sain hänet puhelemaan pitemmältä sortuneista toiveistaan sekä kerroin hänelle eräästä tuttavastani, joka asui samassa maanääressä; tämäkin oli maanviljelijä ja kaikki oli häneltäkin ensimmältä käynyt hullusti. Vasta kymmenvuotisen aherruksen perästä hän oli osannut oikealle reitille, ja alkoi jo menestyä joka suhteessa.
Tämä juttelu tuntui ilmeisesti elähyttävän jokseenkin tuulihattua matkatoveriani; ja vähitellen hän reipastui katselemaan asioita jälleen toivehikkaalta kannalta sekä puheli minulle aivan läheisistä yksityisseikoistaankin. Lopuksi sanoi hän: »Nytpä sanon teille erään asian — te kun olette tehnyt minulle suuren avun, niin tahdonpa minäkin auttaa teitä. Minä tiedän, että te olette saksalainen vakooja ja että teidät varmasti vangitaan sillä asemalla, jonne juna pysähtyy yöksi. Äskeisellä asemaila keksi alaupseeri teidät, ja minun ollessani lennätinkonttorissa tuli hän sisään ja sähkötti pääteasemalle, että muuan saksalainen vakooja oli ollut katselemassa tykkejä ja sitten jatkanut matkaansa tässä samassa vaunussa, jossa me nyt istumme.»
Minä nauroin makeasti tälle erehdykselle ja mainitsin hänelle, etten edes ollut saksalainen. Hän vastasi, ettei se mitään auttanut ja että minut joka tapauksessa vangittaisiin pääteasemalle tultua.
»Kuulkaapas nyt», jatkoi hän, »minä nousen itse junasta seuraavalla asemalla ja lähden ajamaan kotiani. En voi kutsua teitä luokseni, mutta minä neuvon teille oikein hyvän ravintolan asemakylässä, johon voitte yöpyä. Minä kehotan aivan vilpittömästi teitä tekemään niin — ja huomenna te lähdette matkaan varhaisella aamujunalla ja ajatte huoletta vaarallisen aseman ohi, ilman että teille tapahtuu yhtään mitään.»
Minä en voinut vastata miehelle muuta, kuin ettei minun englantilaisena tarvinnut mitään pelätä ja että aijoin jatkaa edelleen matkaani.
Seuraavalla asemalla me lausuimme toisillemme sydämmelliset jäähyväiset, hän nousi junasta ja minä ajoin edelleen. Mutta ennen pääteasemaa oli matkan varrella vielä yksi asema, ja sille tultua minä päätin noudattaa äsken saamaani neuvoa. Laskeusin junasta ja majoituin yöksi paikkakunnan ainoaan ravintolaan. Huomenissa läksin jälleen matkaan varhaisella aamujunalla, aivan niinkuin juttutoverini oli sanonut, ja sivuutin vaarallisen pääteaseman ilman mitään mainittavia.
Matkakumppanini neuvoa en edellisellä kertaa noudattanut siitä yksinkertaisesta syystä, että se saattoi olla sadin, johon livahdettuani olisi saatu selville, että todella olin vakooja. Mutta menettelemällä oman pääni jälkeen läpäisin ilman muuta ja vein perille kaiken mitä uudesta kenttätykistä meidän taholla tarvittiin tietää.