SAKSAN SUUNNITELMAT MAIHINNOUSUA VARTEN ENGLANNISSA
Saksan vuosittain vakoilutoimeen uhraamat rahamäärät ja niiden nojalla saavuttamat kokemukset johtivat eräänlaisen kansainvälisen vakoilutoimiston perustamiseen, joka sijaitsee Belgiassa. Sen henkilökunnan muodostivat varhemmin suurimmalta osalta Amerikan saksalaiset, jotka saivat runsaan maksun hankkimistaan tiedoista, jos tahdottiin saada asemapiirustuksia jostakin uudesta linnoituksesta, tietää uuden panssarilaivan mittasuhteet tahi uuden tykkimallin kantavuus, niin tarvitsi vain kääntyä toimiston puoleen ja kysyä: »Tahdotteko hankkia meille ne ja ne tiedot, niin maksamme teille niin ja niin paljon?» Tuotapikaa olikin toimistolla luotettavat vastaukset valmiina. Jos kysyjä tekeytyi amerikkalaiseksi, voi hän kaupanpäällisiksi saada vielä joukon vähemmän tärkeitä, mutta silti hyödyllisiä tietoja.
Jouduttuani tekemisiin näiden miesten kanssa sain selville erään saksalaisten suunnitelman, jota heillä oli aikomus noudattaa Englantiin hyökätäkseen. Kun se sattumalta valaisee heidän mahdollista menettelytapaansa rauhallisia asukkaita kohtaan hyökkäyksen-alaisessa maassa, jotka eivät ole missään yhteydessä sotatoimien kanssa, niin selostan sen tässä lyhyesti.
Saksalaisten ajatus oli silloin — juttu on muutaman vuoden vanha — että he moniaitten tuntien kuluessa luulivat kykenevänsä salpaamaan miinalaitteilla ja sukelluslaivoillaan kaiken liikenteen Englannin Kanavassa ja siten sulkea Englannin kotilaivaston Spitheadin ja Portlandin satamiin.
[Englannin sotalaivasto toimii kahdessa osassa: »kotilaivasto» (Home fleet) Englannin kanavassa ja Pohjanmerellä, suojellen kotimaan rannikkoja vihollisten maihinnousuyrityksiltä; ja »valtamerilaivasta» (Ocean fleet), joka ylläpitää Englannin merienherruutta kaikilla maailman vesillä. Jo ennen nykyistä sotaa Ranskan kanssa tehty liitto vapautti suuren joukon Englannin sotalaivoja Välimereltä. Suom. huom.]
Kun Doverin ja Calais n välinen salmi olisi sillä tapaa tukettu, oli heidän mielestään helppoa lähettää armeijansa laivoilla Pohjanmeren poikki ja laskea se maihin joko Itä-Angliaan tahi Yorkshireen. Heillä oli sitä varten Pohjanmeren rannikolla yhdeksän lastaussatamaa aallonmurtajineen ja laivasiltoineen ja niissä tarvittava määrä teräsproomuja hinauslaivoineen, kaikki valmiina joukkojen kuljetusta varten.
He olivat vuosien mittaan tehneet muistiinpanoja ilmastosuhteista ja tulleet siihen vakaumukseen, että heinäkuun 13 päivän tienoilla Englannissa yleensä vallitsee vuoden kaunein sää. Mutta toiselta puolen tahtoivat he järjestää hyökkäyksensä tapahtumaan sellaisena aikana, jolloin pankit ja kauppaliikkeet myöntävät tavanmukaisen lyhyen kesäloman henkilökunnalleen, ja jolloin junat ja höyrylaivat kukkuroillaan kulkien eivät voi välittää liikennettä tavallisella täsmällisyydellä. Se loma-aika, joka lähinnä sattuisi heinäkuun 13 päivän korville, alkaisi todennäköisesti elokuun alussa. Kokonainen ketju tällaisia yhteensattuvia seikkoja saikin nykyisen sodan alkamaan juuri tuona ajankohtana.
Englannissa asuvain vakoojain piti katkoa kaikki puhelin- ja sähkölennätinjohdot sekä — missä se vain kävi päinsä — räjähdyttää tärkeitä siltoja ja tunneleita ilmaan. Aikomuksena tietenkin oli saada aikaan mahdollisimman paljon liikenteitä sekä luoda maassa yleistä hämmennystä ja sekasortoa.
Joukkojen maihinlaskeminen Yorkshiren rannikolle perustui seuraavaan suunnitelmaan:
Saksalaiset eivät pitäneet Lontoota Englannin strateegillisena pääkaupunkina. Sellaiseksi he käsittivät paremminkin suuret teollisuuskeskukset Keski-Englannin pohjoisosassa, missä ei ainoastaan kuusi vaan neljätöistä miljoonaa henkeä asuu tuiki-tiheässä kaupungeissa ja kauppaloissa, jotka ovat niin vieri-vieressä, että ne tavallaan sulavat yhteen.
Heidän ajatuksensa oli se, että kunhan heidän vain viskata 90 000 miehinen armeija Leedsiin, Sheffieldiin, Halifaxiin, Manchesteriin ja Liverpooliin kohtaamatta vakavampaa vastustusta ensimmäisten parin tunnin aikana, niin kykenivät he tarrautumaan niin lujasti kiini asemiinsa, että vain melkoinen ylivoima saattoi karkottaa heidät niistä.
Olettaen, että heillä oli viikon muona mukanaan että he voivat hankkia kaiken muun tarvitsemansa itse paikalta, luulivat he pitävänsä puolensa sangen pitkän ajan. Ensi työkseen he karkottaisivat kaikki tuon seudun asukkaat — miehet, naiset ja lapset — lähistöltä ja hävittäisivät kaikki kaupungit raunioläjiksi.
Sillä tapaa joutuisivat nuo neljätoista miljoonaa ihmistä muutaman tiiman kuluessa kodittomiksi ja lähtisivät nälkäisinä, vimmastuneina parvina hajaantumaan ympäri maata. Sellainen isku vaatisi hallituksen ja viranomaisten puolelta vallan tavattomia toimenpiteitä asian korjaamiseksi — kaikki elintarvevarastot tyhjenisivät tuota pikaa ja rauhalliset askareet lamautuisivat täydellisesti.
Yorkshiren itärannikko Humberin ja Scarboroughin välillä on aivan kuin luotu tällaista yritystä varten. Rannikko itsessään monien mailien [Mile, Engl. peninkulma = 1,6 km. Suom. huom.] pituudelta tarjoo erinomaisia maihinnousukohtia; rantaseutu on aivan avointa, kun sitä taas sisämaahan päin kaartaa puoliympyrän muotoinen kukkulaharjanne, jota verrattain vähin voimin kävisi puolustaminen maihinnousua harkitsevia joukkoja vastaan; alueen kumpiakin sivustoita suojelevat Humber- ja Teesjoet.
Tällainen oli saksalaisten suunnitelma monias vuosi sitten, ennenkun Englannin kotilaivaston pääasema oli siirretty pohjoisempaan; ja se perustui heidän vakoojainsa itse seudulla toimittamiin tarkkoihin ennakkotutkimuksiin. Jos Saksa olisi sillä kertaa julistanut sodan, on mahdollista, ettei Englannin laivasto olisi kyennyt kyllin tehokkaasti häiritsemään sen joukkojen kuljetusta. Itsestään selvää on, että koko Saksan taistelulaivasto olisi suojannut kuljetuslaivain sivustoita.
Ensi silmäyksellä tämä suunnitelma tuntui niin tuiki haaveelliselta, että minun oli vaikea ottaa se todeksi; mutta puheltuani saksalaisten upseerien kanssa lähemmin sen johdosta täytyy minun myöntää, että se näiden mielestä ainakin oli aivan mahdollinen toteuttaa. He menivät vielä pitemmälle kertoessaan, minkälaisen kohtelun alaiseksi he aikoivat alistaa maan rauhallisen väestön, ja antoivat minun vilauksittain ymmärtää, että tulisivat menettelemään vastustajiaan kohtaan samalla rautaisella kovakouraisuudella, josta raastettu Belgia on nykyisin todistuksena. Tarvittaessa olisivat he olleet valmiit tekemään tahtonsa siviiliväestön taholla ymmärretyksi joukkoampumisilla, jollei tämä joutuin ja vastaanpanematta rientäisi tuomaan heille vaadittuja elintarpeita.
Suunnitelmaan tarkemmin perehdyttyäni tulin huomaamaan, että kaikki yksityiskohdat sotajoukkojen kuljetuksessa olivat täydellisesti järjestellyt ja valmistellut. Noissa yhdeksässä lastaussatamassa oli jokaisena ajankohtana laivoja valmiina viemään Pohjanmeren poikki suurempiakin joukko-osastoja, kuin mitä aluksi katsottiin tarpeelliseksi; ja nämä joukot voi, herättämättä erityistä huomiota, varustaa liikekannalle aivan satamain lähettyvillä — pelkästään manööverien varjolla.
Minä pidin tästä aineesta jälkeenpäin esitelmän upseereilleni. Aivan sattumalta saivat sanomalehdet vihiä asiasta, ja tämä seikka kenties paremmin kuin mikään muu osotti minun koskettaneen arkaan paikkaan. Sillä seurauksena ei ollut vain se, että parlamentin alahuoneessa sotaministeriä pommitettiin kyselyillä asian johdosta, vaan minä sain tukuttain kirjeitä saksalaisilta sekä ylhäisiltä että alhaisilta —joissa minua haukuttiin pataluhaksi. Eräs kirjoittaja lopetti sisunpurkauksensa seuraavin sanoin: »Jos luulette voivanne pelottaa meitä tulemasta, niin siinä surkeasti erehdytte.»