III
Heti kuin Ivan Volenski oli kadottanut näkyvistään madame Demidovin vaunut, nousi hän helpotuksesta huokaisten oopperan portaita ja liittyi muutamiin dominopukuisiin miehiin, jotka olivat puettuja samoin kuin hänkin kauttaaltaan harmaaseen ja seisoivat erillään muiden naamioitujen joukossa, jotka tungeksivat foyerin oven lähettyvillä. Kaikki kolme lähtivät astelemaan Kolowratringiä kohden.
He kävelivät hetken aikaa äänettöminä savukkeita poltellen raivaten tiensä parhaimpansa mukaan kansanjoukon halki.
Ringstrassella oli ilo ylimmillään; nauravat kymmeniä ihmisiä käsittävät naamioitujen parvet pitivät hallussaan koko katua ja eteneminen oli työlästä. Mutta kolmella dominolla ei tuntunut olevan erikoisen kiirettä. He vastasivat sukkeluuksiin, kun sitä heiltä odotettiin, ja liittyivät joukon jatkoksi, kun oli mahdoton sitä välttää.
Komeat talot ja loistavasti koristetut myymälät kadun kummallakin puolella oli juhlavalaistu monivärisin kynttilöin, joten oli valoisaa kuin päivällä, vaikka olikin yö. Kauniisti kukin koristelluilla parvekkeilla oli katselijoita, jotka tarkkailivat allaan näkyvää vilkasta elämää, ja silloin tällöin sekaantui kadulla olevain äänekkäisiin huutoihin ja nauruun uneksuvain valssien ja tenhoisain csardasten säveliä kertoen hienoston tanssiaisista ja kutsuista, missä kuningas karnevaalia palveltiin yhtä hilpeästi vaikka vähemmän meluavasti. Joskus pysähtyi parvi naamiopukuisia jonkin ikkunan alle katselemaan, kun jalokivikoristeiset olennot keinuivat ohitse, ja kuuntelemaan mustalaismusiikin pehmeitä tahteja, musiikin, jota unkarilaiset ja wieniläiset eivät milloinkaan voi halveksia.
Mutta nämä kolme dominoa eivät jääneet kauaksi aikaa iloisten ja häliseväin ihmisten pariin, eikä loistavasti valaistu Ringkään näyttänyt heitä viehättävän, sillä he kääntyivät syrjäkadulle, vaikka se olikin synkkä ja epämiellyttävä, ja vapauduttuaan ihmisistä astelivat he nopeasti, ja iloinen nauru ja humu jäi pian kauas heidän taakseen.
He kulkivat yhä äänettöminä piittaamatta muutamista naamiopukuisista, jotka kulkivat ohi nauraen ja leikkiä laskien matkalla kaupungin juhlivaa osaa kohden.
Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olivat heidän tämän jälkeen kulkemansa kadut aivan autioita. Ikkunat eivät olleet juhlavalaistuja, uneksuva valssimusiikki ei ilahduttanut synkeitä seutuja, kivettyjä pihoja, jotka ammottivat kolkon autioina kadun kummallakin puolella.
Dominot pujahtivat sitten erääseen pihaan vastaamatta conciergen [portinvartijan] kysymykseen, ketä he niin myöhään hakivat, ja saapuivat kiviportaille, joita kattolamppu vain heikosti valaisi heiluen tuulessa ja piirtäen kaameita varjoja portaisiin. Kun he olivat saapuneet toiseen kerrokseen naputti eräs dominoista määrätyn tahdin mukaan edessään olevaan oveen, jolloin hätäinen ääni kysyi:
"Sinäkö se olet, Balukin?"
"Kyllä", vastasi domino, "mukanani Ivan ja Sergei, päästä sisään".
Huoneessa, mihin he nyt astuivat ja joka oli sisustettu kohtalaisen mukavasti puolittain toimiston, puolittain tupakkahuoneen tapaan, oli noin kaksi tai neljätoista eri-ikäistä miestä, ilmeisesti myös vaatteistaan päättäen eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia. Neljällä tai viidellä oli työvaatteet ja kömpelöt kengät, ja he olivat ilman kaulusta ja ehkä myös paitaa. Toisilla oli muodikkaat iltapuvut, tahrattomat paidat ja napinlävessä kukkanen. Eräs vanhahko mies, jolla oli harmaa pujoparta ja kauniit ylhäiset piirteet, piti takkiinsa kiinnitettyinä paria kunniamerkkiä. Kaikki kuitenkin, sekä ylhäiset että alhaiset, tuntuivat hyvin tulevan toimeen toistensa kanssa, ja he polttivat rauhan ja veljeyden piippuja ja savukkeita.
"Kuuluko mitään uutta?" kysyi puolisen tusinaa ääniä, kun dominot riisuivat pukunsa ja puristivat läsnäolevain käsiä.
"Hyviä uutisia."
"Missä hän on?" kysyttiin.
"Mirkovitshin vaunuissa Maria Stefanovnan kanssa."
"Ja nyt?"
"Mirkovitshin vieraana Heumarktin 21:nnessä." Kysymykset ja vastaukset seurasivat toisiaan nopeasti. Jännitys oli varmaankin ollut suuri, ja uutisten tuottama helpotus oli mitä tervetullein, sillä tyytyväinen huokaus pääsi yht’aikaa kymmenestä ennen masentuneesta rinnasta.
"Ja Mirkovitsh?" kysyi eräs vanhahko mies.
"Hän on tuota pikaa täällä."
"Heti kuin hän on turvassa lukkojen takana."
"Hän on siis vallassamme?"
"Ehdottomasti."
"Yrittikö Lavrovski seurata häntä?"
"Ei ennenkuin oli jo liian myöhäistä ja vaunut poissa näkyvistä. Hän meni loukkoon epäilemättä hiukkaakaan."
Syntyi äänettömyys. Oli ilmeisesti ajateltava paljon ja harkittava tärkeitä kohtia, sillä seuraavain kymmenen minuutin aikana ei mikään ääni häirinnyt huoneen hiljaisuutta, lukuunottamatta isossa uunissa palavain halkojen rätinää, ja jotkut kuiskasivat jotakin kysyen ja vastattiin nopeasti.
Silloin kuului raskaita askeleita porraskäytävästä, oveen koputettiin määrätyn tahdin mukaan, ja juro ääni lausui:
"Mirkovitsh."
Tulija oli kuin Herkules, enemmän kuin kuuden jalan pituinen, hänen pitkä harmaa tukkansa oli kammattu taaksepäin korkealta otsalta, hänellä oli terävät harmaat silmät, jotka puoliksi peittyivät tuuheiden kulmakarvain alle, ja hän liittyi tupakoiviin miehiin tervehtien heitä vain yhdellä sanalla:
"Selvä."
"Vankina?"
"Tallessa kotonani, huone ikkunaton, vain kattovalo. Mahdotonta löytää, vielä mahdottomampaa paeta."
"Ja Maria Stefanovna?"
"Suoritti osansa loistavasti, hän ei epäillyt mitään kunnes kuuli oven lukittavan takanaan."
"Puhuiko hän?"
"Hän nimitti vain itseään hulluksi, joka olikin luonnollista."
"Eikö hän kysellyt mitään?"
"Ei."
"Oliko kuuromykkä palvelija häntä vastassa?"
"Oli ja palveli häntä hänen nauttiessaan illallista, jonka olimme hänelle valmistaneet."
"Mitä kuuluu Lavrovskista?" kysyi ääni huoneen etäisimmästä nurkasta.
"Hän palasi asuntoonsa ja odottaa siellä nyt luullakseni."
"Kesken kaiken, Mirkovitsh, lupasitte kohdella vankiamme mitä parhaiten."
"Niin", sanoi Mirkovitsh yrmeästi. "Vihaan häntä, mutta kohtelen häntä hyvin. Kuuromykkä on taitava palvelija, huoneet ovat mukavat, vuode on ylellinen, ruoka on valittua ja runsasta. Eroaa suuresti siitä", lisäsi hän synkästi, "mitä Dunajevski ja muut saavat kokea tällä hetkellä".
"He ovat käytännöllisesti katsoen nyt vapaita", sanoi nuorekas ääni innostuneesti, "voimme vaatia heidät vapaiksi, evätkööt sen, jos uskaltavat".
"Aivan", lisäsi Mirkovitsh hymyillen, "kyllä Nikolai Aleksandrovitshin kävisi kalpaten, elleivät he päästäisi tovereitamme vapaiksi".
"Asiaan, ystävät, ei tyhjiä haastella", sanoi eräs kunniamerkkejä kantava vanhahko mies painavasti.
Sikarit ja piiput pantiin yksimielisesti syrjään ja kaikki tuolit käännettiin huoneen keskustaa kohden, missä sijaitsi vihreän varjostimen himmentämä lamppu ja papereja sikin sokin, ja niissä näkyi kirjoitusta ja allekirjoituksia.
"On monesta asiasta päätettävä", jatkoi hän, joka näytti olevan heidän johtajansa, "teko, joka tänä yönä suoritettiin, on kyllä merkittävä, kiitos niiden aivojen, jotka sen suunnittelivat, ja niiden käsien, jotka sen toimeenpanivat, mutta sillä on vielä suurempi tarkoitusperä. Sitä me emme voi täällä saavuttaa, on tullut Taranjevin ja Pietarin aateveljien vuoro tehdä osansa työstä."
Puheenjohtaja vaikeni, kaikki nyökkäsivät hyväksyvästi, sitten hän jatkoi:
"Meidän on täytynyt toimia kovin hätäisesti ja omasta aloitteestamme.
Taranjev ja muut eivät toistaiseksi tiedä yhtään mitään."
"Ilmoitettakoon heille siitä heti", sanoi eräs ääni.
"Ja silloin heidän täytyisi lopettaa omat vehkeilynsä", tuumi toinen.
"Siitä voisi koitua nyt vain vaaroja", myönsi puheenjohtaja, "jos poliisin kolmannen osaston huomio parastaikaa olisi kohdistunut heihin".
"Tai meihin!" lisäsi äreästi Mirkovitsh.
"Siis luonnollisesti sanansaattajamme tehtävä tulee muodostumaan kahdenlaiseksi", sanoi presidentti. "Hän saa viedä suuret uutiset nykyisestä asiaintilasta ja ohjeet heidän vastaista toimintaansa varten, jotta saavutettaisiin suunnittelemamme suuri päämäärä."
"Niin, ja kirjeen Aleksanteri III:lle", sanoi innokas nuoren miehen ääni.
Tämä oli tärkeä kohta. Kuuntelijat tulivat yhä kiihkeämmäksi, varsinkin nuorimmat.
"Olen tässä", sanoi puheenjohtaja ottaen asiakirjan pöydältä, "komitean avulla suunnitellut, kuinka se kirje olisi sepitettävä".
"Tuleepa siitä herkullinen aamiaishöystö koko Venäjänmaan itsevaltiaalle, kun hän löytää sen kuten kaikki kirjalliset ilmoituksemme aamukahvikuppinsa alta", irvisti Mirkovitsh, joka oli koko ajan istunut äreänä poltellen ja mumisten silloin tällöin hampaittensa raosta lyhyitä lauseita, mikä ei ennustanut hyvää hänen vartioimalleen vangille.
"Kirjeemme", sanoi puheenjohtaja, "sisältää tällä kertaa tiedonannon, että tsaarin poika on tällä hetkellä tuntemattomain henkilöiden käsissä ja että nämä henkilöt pitävät häntä panttivankina kunnes eräät määrätyt ehdot täytetään".
"Mitkä ovat siis ehdot?" kysyi eräs läsnäolija.
"Täydellinen Dunajevskin armahtaminen sekä niiden, jotka ovat hänen mukanaan vankeudessa viimeisen vehkeilymme takia, ja esteetön matka maasta pois."
"Ja Nikolai Aleksandrovitsh päästetään vapaaksi sinä päivänä, jolloin he ovat kulkeneet rajan yli", lisäsi eräs komitean jäsen.
"Mutta jos he vastaukseksi tähän panevat yksinkertaisesti koko kolmannen osaston jäljillemme?" kysyi eräs epäuskoinen ääni.
"Tiedonannon pitää myös sisältää varoitus", sanoi Mirkovitsh yrmeästi.
"Että jos poliisi sekaantuu asiaan —?"
"Eivät he löytäisi kuolleen ruumistakaan."
Tauko seurasi tätä pahanenteistä puhetta. Siinä oli uskaliaan juonen synkkä puoli: avuttoman vangin mahdollinen murhaaminen. Mutta he tiesivät kaikki, että se voisi tulla välttämättömäksi. Panttivangin henki olisi otettava heidän hengestään, jos he tulisivat ilmi, ja vaihtokaupan sijasta olisi tarvis kostaa.
"He eivät milloinkaan uskalla evätä meidän vaatimuksiamme", sanoi puheenjohtaja, koettaen karkoittaa kolkkoa tunnelmaa, jonka kylmäverisen murhan ajatus herätti useimmissa läsnäolevissa nuorissa miehissä, "meidän ei tarvitse käyttää mitään arvollemme niin sopimattomia keinoja".
"He tietävät, kuinka täydellisesti tsaarin pojan henki on käsissämme", sanoi Mirkovitsh arvovaltaisesti. "He eivät voi meitä uhmata; heidän on pakko neuvotella ja hieroa kauppaa kanssamme. Voisimme vaatia kaikkia Siperiassa nyt nääntyviä vankeja vapaiksi, ja heidän olisi otettava huomioon, että koko Venäjänmaan perillinen nukkuu tikari sydämen kohdalla, ja heidän olisi pakko suostua vaatimuksiimme."
"Mutta jos he ovat oikeamielisiä ja armahtavaisia, niin olemme me samoin", lisäsi puheenjohtaja lauhkeammin, "päästäkööt Dunajevskin ja muut viime vehkeilyyn osallistuneet kulkemaan rajan yli esteettä, niin tsaarin poika päästetään heti vapaaksi. Mutta antakaamme Aleksanterin myös ymmärtää, että heti kuin hiukankin epäilemme poliisietsintää, niin panttivankimme henki on myös siitä hetkestä mennyttä kalua."
Ei kuulunut vastausta. Puheenjohtaja oli pukenut sanoiksi kaikkien koollaolevien päätöksen. Mirkovitshin voimakas nyrkkiin puristunut käsi lepäsi pöydällä, hänen silmissään näkyi tumma, kolkko tuli, joka kuvasti turmiota tuottavia mietteitä.
"Luulen että komitea on unohtanut erään henkilön", sanoi vihdoin ääni katkaisten muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden, "ja se on Lavrovski".
"Anteeksi", sanoi puheenjohtaja, "olemme luullakseni kaikki ajatelleet tuota kykenemätöntä, vaikkakin tällä hetkellä tärkeätä henkilöä, ja olemme miettineet, mikä tulisi olemaan hänen asenteensa tapahtumiin".
"En ollenkaan epäile", sanoi ääni pöydän toisesta päästä, "että Lavrovskilta menee muutamia päiviä, ennenkuin hän uskaltaa ilmoittaa asiasta hallitukselleen".
"Niin", myönsi toinen, "olen tavannut hänet pari kertaa Pietarissa ja olen aina tullut siihen käsitykseen, että hän on heikko ja päättämätön mies".
"Ja hänen välitön tunteensa, kun hän huomaa, että tsaarin poika on todella kadonnut — tämän asian toteamiseen menee häneltä hyvinkin muutamia päiviä — on voimakas kauhu siitä, että katoamisen syy pannaan ensi sijassa hänen niskoilleen, ja hänet toimitetaan Siperiaan sovittamaan laiminlyöntinsä."
"Ja se hupsu luopuisi palvelemasta hallitsijasukua, joka kohtelisi häntä niin alhaisesti, ja jättäisi hallituksen, joka ensimmäisen tilaisuuden saatuaan kävisi hänen kimppuunsa ja ruoskisi häntä kuin rakkikoiraa", mutisi Mirkovitsh kärtyisästi.
"Siis onneksi kaikki tuntuu viittaavan siihen, että Lavrovski ei ilmoita Pietariin, ei ainakaan muutamaan päivään, vaan hän koettaa saada vihiä suojattinsa olinpaikasta."
"Ehkä hän palkkaa jonkun tämän kaupungin yksityisetsivän, ja niin kauan kuin toiveet eivät ole pettäneet, hän koettaa pitää tsaarin pojan katoamista Venäjän hallitukselta salassa."
"Joka tapauksessa", päätti puheenjohtaja, "luullakseni voimme varmasti olettaa, että sanansaattajamme saa muutaman päivän etumatkan tuosta hitaasti liikkuvasta vanhasta hovimiehestä, ja kolme päivää riittää, jotta hän löytää Taranjevin, joka ei tuhlaa aikaa pitäessään siitä huolta, että kirje tulee perille oikeaan paikkaansa".
"Te tietenkin koko ajan arvelette", sanoi nyt selvä ja tyyni vanhan miehen ääni, "että Lavrovski vain omaa turvallisuuttaan silmälläpitäen ensin ainoastaan koettaa pitää katoamista mitä tiukimmin salassa; ne ystävämme, jotka tuntevat hänet parhaiten, lienevät, kun ottaa huomioon hänen tunnetun hitautensa, tulleet siihen johtopäätökseen, joka epäilemättä onkin oikea. Mutta muistakaamme kaikki, että on olemassa eräs toinenkin henkilö — sanoisinko vihollinen — jonka Lavrovski mahdollisesti pelostaan huolimatta valitsee uskotukseen, ja se henkilö ei ole hidas eikä pelkuri, ja hänellä on sitäpaitsi Wienissä armeija kaikenarvoisia liittolaisia auttamassa häntä sekä nopeasti että salaisesti — tiedätte kaikki, ketä tarkoitan."
Kysymykseen ei vastattu. Se ei ollut tarpeellistakaan. He tunsivat kaikki hänen maineensa.
Kaikki tunsivat epäluuloa ja pelkoa madame Demidovia kohtaan. Mutta kuka uskalsi sanoa, että hän oli vakooja tai vieläkin pahempi, tämä grande dame, joka oli Wienin seurapiirien kukka?
"Puhuin hänen kanssaan oopperanaamiaisissa tänä iltana", sanoi Ivan Volenski, joka tähän asti oli tuskin ollenkaan ottanut osaa keskusteluun.
"Hän oli siis siellä?" kysyi eräs ääni hätääntyneenä.
"Hän on aina siellä, missä on jotakin loistavaa tekeillä", vastasi Ivan, "ja luultavaa on, että hän on saanut ohjeita pitääkseen somat korvansa auki, missä hän vain tavanneekin maanmiehiään. Tavatessani hänet Maria Stefanovna oli juuri ajanut pois ajurillaan, ja madame Demidov halusi päästä vaunuihinsa ja pyysi minua auttamaan häntä niiden etsimisessä."
"Hän on epäilemättä pahin vaaramme", sanoi puheenjohtaja, "sillä jos jokin seikka tänä yönä herätti hänen epäilyksiään, hän ei varmaankaan epäröisi käyttää kokonaista armeijaa yksityis- ja poliisietsiviä, ja hän voi pakottaa meidät antautumaan, ennenkuin pietarilaiset veljemme ennättävät lyödä valttiansa pöytään".
"Siis", sanoi Mirkovitsh, "jos huomaamme, että hän käyttää valtaansa liiaksi, on meillä aina mahdollisuus varoittaa häntä ilmoittamalla, että tsaarin pojan henki joutuu hänen väliintulonsa johdosta ehdottomasti vaaraan."
"Joka tapauksessa, ystävät", päätteli puheenjohtaja, "on hyvä, että tuntiessamme vastustajamme pidämme tarkkaa vaaria heistä. Siispä muistakaamme aina, vaikka panemme kaikki alttiiksi henkemme ja vapautemme, että heidän puolestaan täytyy ennen kaikkea pitää huolta siitä, että tsaarin poika on turvassa. Hallussamme on mitä arvokkain panttivanki; ensi kertaa olemme ehdottomasti tilanteen herroja. Luullakseni emme voita mitään pohtimalla yhä, mitä Lavrovski ja madame Demidov tekevät tai eivät tee. Heitä täytyy pitää tiukasti silmällä, se on selvää, mutta tärkeintä on sanan vieminen Taranjeville; voimme liittää kirjeeseemme niin paljon ehtoja kuin haluamme ja antaa pietarilaisten tehdä lopun."
"Niin, sanansaattaja, paperit", myönnettiin yksimielisesti puheenjohtajan viimeisen päätöksen johdosta.
Hän otti yksitellen paperit pöydältä ja jakoi ne kahteen pinkkaan.
"Nämä", sanoi hän ojentaen toisen käärön naapurilleen, "eivät ole paljonkaan arvoisia, ja lähestyvän ratkaisevan hetken takia olisi ne mielestäni parasta hävittää. Olkaa hyvä ja vilkaiskaa niihin ja päättäkää."
Paperit kiersivät miehestä mieheen, ja monet tutkivat niitä huolellisesti, puheenjohtajan ehdotusta kannatettiin ja paperit heitettiin liekkeihin.
"Tämä", sanoi puheenjohtaja jonkin verran juhlallisesti, "on tilintekomme tsaarin pojan ryöstöstä, sellaisena kuin olemme sen suunnitelleet ja panneet täytäntöön, ja tässä on kirje, jonka Taranjevin täytyy onnistua viemään Aleksanteri III:n omiin käsiin. Nämä kaksi paperia yhdessä tämän pienen pinkan kanssa, jossa on muistiinpanoja ja suunnitelmia, jotka koskevat liittolaisiamme, ovat ne tärkeät asiakirjat, jotka uskomme valitsemamme lähettilään huostaan, jotta ne varmasti vietäisiin perille Taranjevin haltuun. Emme siis anna hänen valtaansa ainoastaan kaikkien täällä olevien henkeä ja vapautta, vaan myös Dunajevskin ja onnettomien vankeudessa olevien tovereidemme ainoan toivon. Olisi onnellista, ettei tarvitsisi kuljettaa rajan yli niin paljon kirjallisia ilmoituksia, jotka voivat vahingoittaa niin monia meistä, mutta nyt on pakko, ja meidän on muistettava, että voimme kaikki ehdottomasti luottaa sanansaattajaamme."
Kaikkien katseet kohdistuivat nyt Ivan Volenskiin hänen saadessaan mielenliikutuksesta vapisevana puheenjohtajan käsistä kirjeet ja paperit.
Polveutuen vanhasta ja muinoin mainehikkaasta suvusta Ivan Volenski oli nyt hänen ylhäisyytensä paavin lähettilään kardinaali d'Orsay'n yksityissihteeri ja uskottu, lähettilään, jolla oli valtuudet Parisin, Wienin ja Pietarin hallituksia varten. Mutta hänen puolalainen verensä ei tyytynyt mukavien olojen rauhaisaan lepoon. Hänen maamiehilleen ominainen juonitteluhalu — fanaattinen, tuittupäinen, intoileva — oli ajanut hänet tämän sosialistisen veljeskunnan helmaan, minkä takia hän joka päivä vaaransi asemansa, vapautensa, jopa elämänsäkin.
Kuuluen diplomaatti- ja säätyläispiiriin Ivan Volenski oli näiden vehkeilijäin korvaamaton apuri, koska he tarvitsivat hänenlaisiaan miehiä, jotka kuuluivat siihen luokkaan, jonka tuhoaminen oli heidän tarkoituksensa. Sellaiset voivat tarkoin tehdä selkoa ylhäisten henkilöiden puuhista, henkilöiden, joiden kimppuun he aikoivat käydä.
Volenski se keksi, että tsaarin poika oli Wienissä aivan tuntemattomana seuralaisenaan vain vanhahko hovivirkamies ja luotettava venäläinen palvelija ja asui Imperial-hotellissa tekaistun nimisenä ja yksityisenä miehenä ja viipyi kaupungissa katsellakseen karnevaalia.
Sitten joku fanaatikko suunnitteli tämän uskaliaan juonen ylhäisen panttivangin sieppaamiseksi, jotta voitiin hieroa kauppaa hänen vapaudestaan eräitä Venäjällä olevia vastaan, jotka oltuaan osallisina epäonnistuneessa vehkeilyssä odottivat tuomiotaan kituen moskovalaisessa vankilassa.
Ivan Volenski nojautui pöytää vasten ja sanoi puheenjohtajan puoleen kääntyen:
"Olen ylpeä ja onnellinen tietäessäni, että minulla on tilaisuus suorittaa liitolle niin suuri palvelus. Vien kirjeen, uutiset ja paperit salaisesti Pietariin."
Monet kädet ojennettiin pöydän yli nuorta puolalaista kohti, joka tarttui lämpimästi niihin.
"Koska voitte lähteä?" kysyi Mirkovitsh.
"Noin kahden päivän kuluttua", vastasi Ivan.
"Liian myöhään; ettekö voi lähteä aikaisemmin?"
"Se on mahdotonta! Lähettiläs lähtee Wienistä ylihuomenna. Minun on jäätävä vuorokautta pitemmäksi ajaksi järjestämään ja päättämään hänen kirjeenvaihtoansa; sen jälkeen olen vapaa ja voin heti lähteä."
"Tehköön Ivan niinkuin näkee parhaaksi", sanoi puheenjohtaja, "ei kukaan meistä pääse rajan yli yhtä helposti kuin hän, eikä kolmen päivän viivytys ole niin vaarallista kuin paperien uskominen jonkun muun haltuun".
"Toistaiseksi ei minua milloinkaan ole epäilty", sanoi Volenski rauhoittavasti, "totta kyllä nuo elukat kerran rajalla nuuskivat kaikki paperini", lisäsi hän äreästi, "se tapahtui Dunajevskin vangitsemisen jälkeen, jolloin sellainen tyrannius kohdistui jokaiseen puolalaiseen; onneksi ei mukanani ollut silloin mitään vaarallista".
"Ja nyt?" kysyi hätäinen ääni.
"Varovaisuuden vuoksi käärin nyt paperimme kuoreen, jonka leimaan paavin lähettilään sinetillä. Asemani on hyvin tunnettu ja paperit ovat kyllin turvassa."
"Kohtalaisen turvassa, niinkö?" tokaisi äreä ääni huoneen toisesta päästä.
"Emme missään tapauksessa voi saada parempaa lähettilästä kuin Volenski", päätti puhemies, "hänen suunnitelmansa tarjoaa ainakin kohtalaisen turvan".
Yleinen hyväksymisen murina vahvisti tämän päätöksen.
"Vakuutan, että neljän päivän perästä nämä paperit on varmasti luovutettu Taranjeville ja Pietarin komitealle", sanoi nuori puolalainen innokkaasti, "ja kerrottu uljaan tämäniltaisen tekomme uutiset, mistä kaikesta johtuu Dunajevskin ja muiden toveriemme vapauttaminen, joita jo pidimme menneinä miehinä. Ja sanokaapa nyt, koska velvollisuuteni hänen ylhäisyyttään kohtaan estävät minua näkemästä teitä enää ennen lähtöäni, mitä on aikomuksenanne tehdä sillä aikaa?"
"Emme voi tehdä paljon mitään", puheenjohtaja tuumi, "muutamat meistä pitävät silmällä Lavrovskia, toiset madame Demidovia. Jos hiukankaan epäilemme heidän puuttuvan asiaan ja kutsuvan poliisia apuun, niin toimitamme heille saman varoituksen, minkä Taranjev antaa päämajaan."
"Muistakaa Volenski", lisäsi toinen komitean jäsen, "että levottomuutemme paperiemme turvallisuudesta ja teistä on korkeimmillaan neljän päivän kuluttua; ja jos voitte tehdä niin turvallisesti, niin koettakaa ilmoittaa meille heti, kun olette nähnyt Taranjevin".
"Sen teen aivan varmasti", sanoi Ivan. "Älkää pelätkö, paperit ovat aivan turvassa; heti luovutettuani ne matkustan rajan poikki, missä odotan Dunajevskia ja tovereitamme mukanani rahat, mitkä komitea on antanut minulle heitä varten. He tarvitsevat niitä. Lisäksi olen onnellinen saadessani puristaa heidän käsiänsä ja kertoa heille — sillä he eivät tienne sitä — kuinka saimme aikaan heidän vapauttamisensa."
Neuvottelu oli nyt päättynyt; sikareja ja piippuja poltettiin taas, ja kuului rauhallista puheensorinaa, minkä aikana ei hankkeesta eikä tsaarista mainittu mitään. Puhemies jutteli tyynesti Volenskin kanssa, joka oli pistänyt tärkeät paperit povitaskuunsa.
Ivan nousi ensimmäisenä.
"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi hän. "Tapaamme taas Pietarista paluuni jälkeen, jolloin suuri työmme on päättynyt ja Dunajevski ja toverimme ovat taas vapaina liittyäkseen meihin, jotka jälleen tutkimme, kuinka parhaiten voimme toimia Venäjän ja sen kansan parhaaksi. Hyvää yötä kaikille!"
"Hyvää yötä!"
"Onnea matkalle!"
Monet kädet ojentuivat ystävää ja toveria kohden. Monen mieleen ehkä juolahti ajatus, etteivät he milloinkaan enää näkisi uskollista lähettilästään; mutta näin ajattelivat vain vanhat miehet, jotka tiesivät, ettei mikään paperisuikale ole Venäjällä suojattu. Sisimmässään he siunasivat häntä ja ehkä rukoilivatkin hänen onnistumisensa puolesta, kun hän puristi kaikkien ystäviensä käsiä.
He olivat kaikki aikeissa lähteä, koska he ilmeisesti eivät voineet neuvotella enää mistään sinä iltana, ja monet, vaikkakin olivat sydämestään sosialisteja, olivat myös nuoria ja tahtoivat luoda vielä viimeisen silmäyksen kaupungin iloisesti valaistuille kaduille karnevaalihumuineen.
Ja kymmenen minuuttia myöhemmin nämä miehet, jotka olivat niin rohkeasti järjestäneet ja niin menestyksellisesti toteuttaneet salaseurojen aikakirjoissa mitä uskaliaimman hankkeen, sekaantuivat hilpeinä hulluttelevaan joukkoon laskien leikkiä iloisten naamioiden kanssa ja näköjään unohtaen, että ruhtinaallisiakin panttivankeja ja salaisia lähettiläitä oli olemassa tai että erään heidän toverinsa heidän valitsemansa lähettilään, piti pian heidän henkiensä uhalla kuljettaa heidän salaisuutensa Pietariin maailman viekkaimman poliisin kynsien ulottuville.