IV
Ivan Volenski oli puhunut iloisesti ja vakuuttavasti kaikille. Mutta tiesikö hän mitään omista mahdollisuuksistaan Venäjän rajan turvallisesti sivuuttamiseksi? Käytännöllisesti katsoen ei mitään.
Epäiltäisiinkö häntä? Pyh! Venäjän poliisi saattoi koska vain "epäillä" kaikkia. Ja sitten… luetteloon on kirjoitettu nimiä… Koettakoon hän sen jälkeen päästä rajan yli papereineen, arvoesineineen ja salaisuuksineen, niin hän piankin havaitsee, mitä merkitsee "epäiltynä" oleminen.
Mitä tiesi Volenski siitä, millaisena Venäjän poliisi häntä piti? Koska hän asui enimmäkseen ulkomailla ja seurusteli paljon omien maanpaossa olevien maanmiestensä kanssa, niin liittyi kai hänen nimeensä jonkin verran epäilyksiä.
Hän oli puolalainen, ja puolalaisena hän vehkeili, ei sen tähden, että hän uskoi vehkeilijätoveriensa esittämiin kaikenlaisiin haaveteorioihin, vaan siksi, että hänen verensä vaati häntä juonittelemaan silloista hallitusta vastaan.
Hän ei ollenkaan välittänyt siitä, seurasiko näistä hankkeista ikinä mitään kouraantuntuvaa, mitään suurta uudistusta Venäjällä. Hän oli liian nuori ajatellakseen tulevaisuutta, nykyaika oli hänen olemassaolonsa ainoa todellinen tekijä.
Hän tavallisesti kammoi äärimmäisiä toimenpiteitä. Mirkovitshin verenhimoiset puheet ärsyttivät hänen hermojaan, ja suunniteltuaan ihmeellisen nerokkaan pirullisen juonen tyrannin ja hänen sukunsa tuhoamiseksi Ivan oli tahtonut, että sitä ei ollenkaan toteutettaisi, vaan pidettäisiin vain todistuskappaleena siitä, mitä puolalainen saattaa keksiä vihattujen valloittajien vahingoksi.
Se ei ollut päättämättömyyttä; se oli hienostuneen ja tyynen rohkean luonteen kammoa tekoja kohtaan, jotka eivät sietäisi päivänvaloa. Hän olisi halunnut vaikka johtaa Puolan kapinaa, mutta pelkäsi salamurhaajan tikarin pitelemistä.
Hän tunsi epäselvästi "kansan" aatteen, omasi yleviä luulotteluja sen suunnattomasta kumoamisvoimasta, mitä mahtava virkavalta koetti tukahduttaa, ja hän odotti aikoja, jolloin tuo melkein epämääräinen suure säätäisi omat lakinsa, määräisi omat hallitsijansa. Hän ei ollenkaan tietänyt, kuinka tuo suuri päämäärä oli toteutettavissa; Mirkovitshin mielestä tappamalla hallitsevat; Lobkovitz runsain kunniamerkein koristettu puheenjohtaja, sanoi, että se tapahtuisi huolellisen valtiotaidon avulla, ja joskus tekisi hyvää peloittaminen. Nuoret miehet haaveilivat, vanhemmat punoivat juonia, ja Romanovien valtaistuin ei vielä ollenkaan horjunut.
Ja Ivan haaveili ja vehkeili kuten muutkin innokkaana auttamaan, mutta kuitenkin kavahtaen ratkaisevaa tekoa.
Hän oli saanut vihiä tsaarin pojan suunnittelemasta Wienin matkasta ja oopperanaamiaisista. Hän oli hieno nuori seuramies, sosialisteille korvaamaton, sillä hän kulki kaikkialla, kuuli kaikki juorut ja kertoi heille, mitä he halusivat tietää. Hän suunnitteli ryöstön kaikkine yksityispiirteineen. Mirkovitshin oli annettava talonsa käytettäväksi vangin säilyttämiseksi ja hänen tyttärensä oli houkuteltava hänet sinne. Balukinin ja hänen veljensä tuli pitää vaaria työn onnistumisesta. Ja sen jälkeen Ivanin täytyi tehdä jotakin vaarallista aivan yksin, hänestä oli yhdentekevää mitä, niin kauan kuin hänen ei tarvinnut puuttua avuttoman nuorukaisen houkuttelemiseen vaaralliseen ansaan.
Nikolai Aleksandrovitsh oli joutunut satimeen silmät ummessa mitään aavistamatta. Ansa oli viritetty aikana ja paikassa, jolloin useimmat nuorukaiset, sekä prinssit että talonpojat, hakevat innokkaasti seikkailuja, ja tsaarin poika oli vain kahdenkymmenen vuoden vanha ja oli tullut Wieniin huvittelemaan. Odaliskin kirkkaat silmät, jotka loistivat hänen mustan samettinaamionsa takaa, lupasivat iloa ja onnea; hänen ilmeisen wieniläiset eleensä kutsuivat hurjaan huviin, ja ihmisluonnon, keisarikunnan perillisenkin hahmossa, täytyisi suuresti muuttua, jos kaksikymmenvuotias nuorukainen voisi vastustaa niin yritteliään Odaliskin mairitteluja.
Hän hyppäsi ajurin rattaille neidon perästä ajatellen vain kirkkaita silmiä ja vietteleviä liikkeitä, ja lyhyt oopperan ja Heumarktin välinen matka päättyi siten, että nuoren miehen pää joutui yhä enemmän pyörälle ja hänen hehkuva sydämensä lemmen orjaksi; sillä näiden viiden minuutin aikana oli Nikolain onnistunut poistaa musta samettinaamio ja varmistautua, että sen kätkemät viehkeet olivat yhtä hurmaavia kuin nekin, mitkä se oli paljastanut. Jos hän olisi ollut vähemmän nuori ja sentähden tarkkanäköisempi, olisi hän huomannut, että kevyen ivallinen ilme väreili pienen lapsellisen suun ympärillä ja eräänlainen katse — oliko se säälivä? — lisäsi kirkkaiden silmien suloa.
Vaunut pysähtyivät pylväseteisen alle, mitkä olisivat tuntuneet hyvin pelottavilta ja autioilta satunnaisesta katselijasta, mutta Nikolai Aleksandrovitsh lensi ylös isoja synkkiä kiviportaita ajattelematta muuta kuin hentoa vartaloa, joka juoksi nopeasti ylöspäin muutamia metrejä hänen edellään. Hän seurasi tyttöä jykevän oven läpi, jonka taa hän oli nähnyt hänen katoavan, ja tuli kirkkaasti valaistuun holvikattoiseen saliin, minkä keskellä oli runsas katettu illallispöytä, joka näytti kovin houkuttelevalta, ja palvelija mykkänä ja odottavana seisoi moitteettomassa asennossa pöydän vieressä.
Kun raskas ovi sulkeutui hänen takanaan paukahtaen kovasti ja kaikuvasti, Nikolai Aleksandrovitsh katsahtaessaan ympärilleen totesi, että kaunis odaliski oli taas kadonnut. Vastaisella puolella ovi oli auki; Nikolai meni sen läpi ja tuli mukavasti sisustettuun makuuhuoneeseen, joka ilmeisesti oli järjestetty nuoren miehen tarpeita silmälläpitäen. Siinä ei näyttänyt olevan muuta ovea kuin se, minkä luona tsaarin poika yhä seisoi ihmetellen itsekseen, mihin hurmaavan haareminaisen taaskin oli onnistunut paeta. Epäilemättä synkkien kiviportaiden kautta, ja Nikolai mietti, pitikö hänen koettaa seurata häntä ja leikkiä piilosilla oloa, mistä neito tuntui niin kovin pitävän, vai pitikö hänen odottaa rauhallisesti hänen tuloaan, mikä ei ehkä viipyisi kauan.
Palvelija seisoi yhä moitteettomassa asennossaan ja asussaan mykkänä ja odottavaisena. Hänen täydellinen välinpitämättömyytensä ärsytti nuorta miestä, jonka levoton mieli tuli yhä tuskaisemmaksi, kun odaliskia ei kuulunut.
Silloin häntä alkoi kummastuttaa, että vaikka illallinen näytti ylelliseltä ja runsaalta, se oli katettu vain yhtä henkeä varten; varmaankin tuntematonta odaliskia varten; mutta läheinen makuuhuone ei ilmeisestikään ollut naisen huone. Nikolai rypisti otsaansa ja pakotti mielensä tasaantumaan ja aivonsa ajattelemaan; ensimmäinen epäilyksen ajatus tuntui juolahtavan hänen mieleensä. Hän käveli tyynesti ovelle — se oli lukittu. Se ei häntä hämmästyttänyt. Hänen pieni epäluulonsa oli muuttunut kovaksi peloksi.
"Missä olen?" hän kysyi palvelijalta.
Tämä kumarsi hyvin nöyrästi ja osoitti korviaan ja suutaan ja pudisti päätään.
"Tottako vai teeskenneltyä?" kysyi tsaarin poika itseltään.
Todennäköisesti ei hyödyttänyt koettaa murtaa ovea. Se näytti kyllin lujalta hyökkäyksen torjumiseen. Nikolai ymmärsi joutuneensa ansaan; mikä oli sen tarkoitus, se oli vielä selvittämättä.
Kului muutamia minuutteja, sitten ovi avattiin hiljaa ulkoapäin. Kuuromykkä palvelija riensi sitä kohden. Nikolai lienee silloin ajatellut rynnätä ovelle, mutta onneksi hän säästyi epäonnistuneen yrityksen nöyryytykseltä, sillä oven takana seisoi kaksi rotevaa venäläistä rahvaan miestä, jotka olivat yhtä mykkiä kuin heidän toverinsakin ja yhtä kohteliaasti käyttäytyviä; toinen astui sisään ja ojensi hyvin alamaisesti kirjeen tsaarin pojalle, joka repi sen kärsimättömästi auki.
Vain muutamasanainen kirje sisälsi ilmoituksen, että hän oli avuton vanki, ilman pakenemisen toivoa, ja sen hän jo tiesikin. Hänen henkensä olisi loukkaamaton, mutta panttina, niin kauan kuin neuvoteltiin hänen ylhäisen isänsä kanssa, mikä epäilemättä piankin päättyisi tyydyttävällä tavalla. Ja sen aikaa saisi arvokas vanki käyttää hyväkseen asuntoa, vaikka se olikin puutteellinen, ja kolmea kuuromykkää palvelijaa oli käsketty toimittamaan hänen käskyjänsä.
Nikolai Aleksandrovitsh soimasi itseään hulluksi ja koetti sitten järkeillä. Hän luotti täydellisesti maansa kaukonäköiseen ja vaikutusvaltaiseen poliisiin, hän tiesi, että Lavrovski ei säästäisi ponnistuksia eikä tuhlaisi aikaa, ja hän alistui pakkoon rotunsa luonteenomaisella tyyneydellä. Nuoruus ja hulluus ilmeni hänessä, kun hän tunsi pistävää tuskaa ajatellessaan, että viettelevä odaliski oli käyttänyt mairitteluaan tarkoituksiin, jotka niin suuresti erosivat hänen runollisista mielikuvistaan. Seuraavan puolituntisen aikana koko Venäjänmaan tsaarin perillinen söi ylellistä illallista aivan yksin — vankina — nuorekkaan nälkäisenä, huomispäivää muistamatta.
Kreivi Lavrovski puolestaan hoitaessaan hänen keisarillisen korkeutensa asioita oli pahemmassa kuin pulassa verrattuna ryöstettyyn suojattiinsa.
Hän oli antanut tsaarin pojan, josta hänen tuli niin sanoaksemme vastata, täydellisesti pujahtaa käsistään, ja se oli ennenkuulumatonta venäläisen hovimiehen historiassa. Koska tapaus oli vertaa vailla, niin olisi samoin epäilemättä rangaistuskin, ja Lavrovski näki jo puoli tuntia tsaarin pojan katoamisen jälkeen ummistaessaan silmänsä näkyjä rangaistusvangeista, vankiloista, kaivoksista ja Siperiasta.
Puoleksikaan tunniksi ei tsaarin poikaa voi jättää palvelematta, ja kun oli kulunut parisen tuntia ja naamioitujen joukot olivat alkaneet harveta, Lavrovski alkoi tuntea sieluntuskia, jollaisia hän ei ennen ollut aavistanutkaan. Ja kun nyt pikkutunneilla viimein iloiset joukot häipyivät, istui vanha venäläinen yhä ihmisiä tuijottaen, kangistuneena ja aivot turtuneina kauheita kidutuksia ajatellessaan.
Virkailijat kehoittivat häntä poistumaan. Valot sammutettiin, ja Lavrovskin täytyi pakostakin lähteä aitiostaan ja työntäytyä kadulle. Kun hän pari kertaa salaperäisesti kysyi ovimiehiltä ja palvelijoilta odaliskia ja dominoa, niin herätti se vain iloisuutta. Viisikymmentä odaliskia ja kaksituhatta dominoa oli kulkenut sisään ja ulos oopperan portaita pitkin viimeisten tuntien aikana.
Imperial-hotellin uninen portieeri ei ollut nähnyt nuorta muukalaista, ja venäläinen palvelija, tsaarin toinen seuralainen, kysyi mykkänä isäntäänsä uskaltamatta lausua mitään ääneen.
Sille miehelle oli jotakin sanottava. Hän oli luotettava ja voisi
olla avuksi. Lavrovski kertoi hänelle puolen totuutta; Nikolai
Aleksandrovitsh palannee huomenna; lienee poissa muutaman päivän.
Kreivi Lavrovski ei tietänyt; hän luotti Stefanin vaiteliaisuuteen.
Seuraavana päivänä, kun ei mitään kuulunut, vanha venäläinen alkoi silmäillä kaihoisasti pientä revolveria, mitä hän aina piti mukanaan. Parempi niin, kuin että laahataan kotiin Venäjälle syytettynä maankavalluksesta ja lähetetään Irkutskiin kaivamaan suolaa keisarillista valtiovarastoa varten, kun oli laiminlyönyt velvollisuutensa valtaistuimen nuoren perijän hoitajana ja valvojana.
Mutta Lavrovski oli enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden vanha, ja siinä iässä elämä tuntuu kauan tuntemaltamme armaalta, rakkaalta ystävältä, ja meidän on vaikea siitä erota. Hän pani pistolin takaisin taskuunsa ja päätti etsiä muualta neuvoja ja ohjeita.
Hyvä salapoliisi — yksityinen, ei poliisietsivä — ehkä selvittäisi asiat ja löytäisi huvinhaluisen nuorukaisen, mikäli hän vielä oli elossa. No niin, ellei hän ollut, niin Lavrovskin henki ei missään tapauksessa ollut paljonkaan arvoinen ja revolveri oli aina käsillä.
Stefan ei kysynyt mitään. Lavrovski näytti rasittuneelta ja tuskaiselta; tyhmälle venäläiselle se riitti.
Aamulehdissä ei mainittu mitään salaperäisistä ruumiista, jotka olisi löydetty ryöstettyinä kadulta, ja Lavrovski kiiruhti etsimään salapoliisia.
Eräässä sanomalehtitoimistossa suositeltiin hänelle ranskalaista
Furet’tä, joka oli hyvin kokenut ja tunnettu mies.
Lavrovski meni hänen luokseen. Tähän asti hän oli koettanut olla ajattelematta liikaa; ajatukset, joita hän oli koettanut pitää koossa, olisivat vieneet hänet mielisairaalaan, ja hän tahtoi pitää aivonsa vapaina kaikesta muusta, paitsi siitä, mikä koski hänen velvollisuuttaan kadonnutta suojattiansa kohtaan ja hänen nimensä kunniaa.
Furet oli älykäs ja viisas, vaan ei kaikkivoipa. Lavrovski kertoi hänelle liian vähän, hän tunsi sen puhuessaan. Ranskalainen salapoliisi arveli, että hänellä oli jokin salaisuus ja koetti saada selville sitä.
Mutta Lavrovski oli itsepäinen. Kun olisi ollut tarpeen uskoa luottamuksellisesti salapoliisiin, niin hän pelkäsi eikä uskaltanut tunnustaa kadonneen muukalaisen henkilöllisyyttä ja puhui hänestä epämääräisesti mainiten hänet korkea-arvoiseksi ulkomaalaiseksi.
Asia oli toivoton. Furet tuli kärsimättömäksi.
"Hyvä herra", hän sanoi viimein, "minusta tuntuu, että olette tänään tullut tänne aikoen epäilemättä käyttää hyväksenne palveluksiani asiassa, mikä painaa mieltänne, mutta olette myös lujasti päättänyt pitää salaisuudet ominanne. Varmaankin ajatellessanne asiaa tarkemmin huomaatte, kuinka mahdotonta minun sen takia on hyödyttää teitä erikoisemmin."
"Ettekö siis voi tehdä mitään?" kysyi Lavrovski epätoivoisena.
Hän näytti niin lohduttomalta, niin surulliselta, että salapoliisi katsahti häneen säälivästi ja sanoi:
"Menkää kotiinne, herra, ja ajatelkaa asiaa tarkoin, tyynesti ja kylmästi. Lukekaa poliisiuutiset saadaksenne tietää, ettei salaperäistä kuolemaa ole tapahtunut tai tuntematonta ruumista ole löydetty. Minä sillä aikaa toimitan perusteellisia tutkimuksia niin paljon kuin voin, sekä oopperassa, ajuriasemilla että rautateillä. Huvittelijanne palannee lopulta parin kolmen päivän kuluttua. Nuoret miehet usein joutuvat seikkailuihin, mitkä eivät useinkaan kestä paria päivää kauempaa. Tulkaa sitten tapaamaan minua lauantai-iltapäivällä, mutta tulkaa päätettyänne kertoa minulle kaiken. Ellette voi tehdä niin, niin älkää tulko lainkaan, ja siinä tapauksessa, etten minä sillä aikaa ole löytänyt mitään jälkiä, niin minä puolestani jätän koko asian. Ja nyt suokaa anteeksi, herra; aikani on kallista ja minun on tavattava monia asiakkaita."
Furet nousi. Neuvottelu oli päättynyt. Lavrovski tunsi, ettei mitään enää ollut sanottavissa, ettei mitään enää voitu tehdä, ellei hän päättävästi uskoutunut kolmannelle henkilölle, ja nyt hän ei ollut valmis sitä tekemään. Ranskalaisen puheessa lienee ollut perää; oli sangen mahdollista, että tsaarin poika oli vain nuoren miehen seikkailuretkellä, eikä mitään menetettäisi odottamalla. Jos ne, jotka olivat hänet ryöstäneet, olivat aikoneet häntä vahingoittaa, niin se olisi jo tapahtunut, ja ne kolme päivää, mitkä Lavrovski aikoi odottaa tuhlaajapojan palaamista — jos hän oli elossa ja vahingoittumatta, tai heittäytyäkseen tsaarin armoille, jos Nikolai Aleksandrovitshille oli tapahtunut pahaa — eivät merkitsisi paljonkaan.
Hän otti hattunsa, ja luvaten Furet’lle ajatella asiaa uudelleen tämän haluamassa valossa hän kumarsi vanhalle salapoliisille ja oli pian taas kadulla.
Hän oli päättänyt odottaa lauantaihin ja olla uskomatta salaisuutta kellekään, koska hän yhä luuli, että kauhea seikkailu päättyy onnellisesti ennen lauantaita, ja siihen asti hän kantaisi tuskansa ja kuormansa yksin.
Vain Nikolain palvelijan täytyi pakostakin saada jonkinlaisia selityksiä, vaikka hän olikin alhainen arvoltaan. Vaikka mies ei olisikaan erikoisen älykäs, tuntui hänestä kai kuitenkin omituiselta, että hänen isäntänsä lähti hotellista ja jäi ystävien luokse niin odottamatta ottamatta mukaansa edes tavallisimpia pukeutumistarpeitaan. Lavrovski päätti siis kertoa hänelle osan totuudesta — toisin sanoen totuuden sellaisena, kuin hän toivoi sen olevan.
"Stepan, sinun pitää älytä", hän sanoi, "että hänen keisarillinen korkeutensa on suvainnut poistua hotellista pariksi päiväksi. Mutta ennen lähtöään hän antoi minulle mitä ankarimmat ohjeet, että meidän täytyy pitää hänen poissaolonsa ehdottomasti salassa kaikilta, sekä täällä että kotona. Et sinä enkä minäkään saa kysellä tsaarin pojan oikeuksia tehdä niinkuin hän tahtoo; meidän tulee vain totella hänen määräyksiään niin täsmällisesti kuin suinkin. Ymmärrettäköön siis, että hänen keisarillinen korkeutensa on vuoteen omana sairastaen tuhkarokkoa, mikä ei ole vaarallista, mutta kestänee muutamia päiviä. No, ymmärrätkö minua, ja voiko hänen keisarillinen korkeutensa täydellisesti luottaa sinun uskollisuuteesi ja vaiteliaisuuteesi sekä nyt että tulevaisuudessa?"
"Nikolai Aleksandrovitsh on isäntäni", sanoi venäläinen yksinkertaisesti; "hän on aina pitänyt minua luotettavana tarvitessaan apua, vaiteliaana tarvitessaan vaitioloani. Puhumani sanat ovat aivan samoin hänen hallittavissaan kuin tekoni, sanon, mitä hän haluaa tai hallitsen kieleni, kun hän niin tahtoo."
"Hyvä on, Stepan", sanoi kreivi Lavrovski, "hänen keisarillinen korkeutensa varmasti muistaa, mitä teet hänelle tänään".
Lavrovski tiesi voivansa luottaa tähän mieheen; kaikki oli siis hyvin toistaiseksi. Sen jälkeen — Jumalan haltuun, hän ajatteli itämaisen fatalistisesti.