V
"Ja täytyykö teidän ylhäisyytenne todella lähteä tänään?" sanoi keisari Frans Joosef I kohteliaan pahoittelevasti, kun kardinaali d'Orsay, paavin Wienin hoviin valtuuttama lähettiläs, aikoi nousta sanoakseen hyvästi.
"Todellakin, teidän majesteettinne, ellei eräs pakottava velvollisuus kutsuisi minua pois, en milloinkaan omasta aloitteestani lähtisi tästä hauskasta ja vieraanvaraisesta kaupungista. Mutta —" kardinaali huokasi, ja alistuva ilme näkyi tämän velvollisuutensa marttyyrin aristokraattisilla kasvoilla.
"Olen todellakin iloinen, että teidän ylhäisyytenne pitää Wieniä viehättävänä."
"No, en niinkään Wieniä, teidän majesteettinne, vaikka kaupunki onkin koko hauska, mutta wieniläisiä —!" Kardinaali pysähtyi, ensimmäistä kertaa diplomaattiuransa aikana ei hän keksinyt sanoja, joilla olisi tulkinnut ajatuksensa tästä mielenkiintoisesta aiheesta.
"Tulette huomaamaan, että Pietarin naiset ovat wieniläisten peloittavia kilpailijoita", sanoi keisari miettiväisesti.
Hänen ylhäisyytensä ei vastannut. Hän muisti hienosti väritetyn skandaalijutun, joka oli tullut hänen korviinsa, kuinka eräs Pietarin grande dame edellisenä talvena oli löytänyt tiensä Frans Joosefin jaloon ja syttyväiseen sydämeen, joskin hetkellisesti. Vallitsi tovin aikaa hiljaisuus. Keisari oli nähtävästi hermostunut, hänen kätensä hypisteli rauhattomasti vähäpätöisiä pikkutavaroita, jotka kaunistivat hänen pöytäänsä, ja hän näytti pari kertaa aikovan puhua, mutta hillitsi äkkiä itsensä.
Kardinaali, joka pitkän diplomaattiuransa aikana oli oppinut tyynen kärsivälliseksi, nojasi taaksepäin tuolissaan ja odotti, mitä keisari taas aikoisi sanoa hänelle.
"Teidän ylhäisyytenne näkee monia vanhoja ystäviäni Pietarissa", sanoi keisari viimein omituisen välttelevästi.
"Erikoisen mielelläni käyn katsomassa kaikkia niitä, joita teidän majesteettinne haluaa minun näkevän", vastasi kardinaali hiotun kohteliaasti.
"Teidän ylhäisyytenne on kovin ystävällinen, ja varmaankin te viette ystävälliset tervehdykseni tsaarille ja tsaarittarelle paljon arvokkaammalla tavalla, kuin mitä kirjeeni voisivat ilmaista. Tahtoisin myöskin, että veisitte terveisiä suuriruhtinatar Xenialle ja suuriruhtinaalle, joiden viime vierailusta Wieniin minulla on niin miellyttävät muistot."
Kardinaali hymyili tuskin huomattavasti ja silmäsi nopeasti pientä miniatyyriä, joka oli vanhanaikainen ja johon epäilemättä sisältyi eräs hauska muisto.
Vaikka kardinaalin silmäys olikin nopea, niin Frans Joosef oli ilmeisesti sen huomannut, sillä hän lisäsi hiukan hermostuneesti:
"Älkää myöskään unohtako esittää kunnioittavimpia tunteitani prinsessa Marionoville, joka toivoakseni pian taas käy Wienissä, viimeisen karnevaalivoittonsa tapahtumapaikalla."
"Kaikki teidän majesteettinne minulle suosiollisesti uskomat kirjalliset ja suulliset viestit viedään varmasti perille", vastasi kardinaali d'Orsay.
"Pitäkää varanne", sanoi keisari hermostuneesti nauraen, "pidän kiinni puheestanne ja lähetän niin runsaita tervehdyksiä, että teidän matkalaukkunne tulee pullolleen".
"Olen teidän majesteettinne käytettävissä."
Keisari katseli hetkisen hänen ylhäisyytensä älykkäitä, diplomaattisia kasvoja; sitten ikäänkuin äkillistä mielijohdetta seuraten hän otti pienen avaimen taskustaan, ja avaten erään kirjoituspöytänsä isoimmista laatikoista hän veti varovaisesti esiin ison paketin ja asetti sen kardinaali d'Orsayn hämmästyneiden silmien eteen.
"Ja jos pyytäisin teidän ylhäisyyttänne viemään tervehdykseni tässä muodossa?" sanoi Frans Joosef viimein.
Koko uransa aikana hänen ylhäisyytensä ei milloinkaan ollut ilmaissut täydellisesti hämmästystään, mutta nyt vain sekunnin ajaksi hänen syvällä olevat silmänsä näyttivät avautuvan hämmästyksestä laajemmiksi kuin tavallisesti.
"Tämä sanoma on oikeastaan muisto", jatkoi keisari, "joutava asia, joka saa vastaanottajan muistelemaan Wieniä ja wieniläisiä sillä tavalla, kuin minä tahtoisin naisen tekevän".
"Naisen?"
"Niin!"
"Ah! ymmärrän! Suuriruhtinatar Xenia", sanoi kardinaali hieman pisteliäästi.
"Ei! Ei suuriruhtinatar; hän ei välittäisi tällaisista taide-esineistä."
"Ovatko ne taide-esineitä?"
"Mitä harvinaisimpia, ja ne on aiottu taiteen tuntijalle, joka osaa pitää niitä arvossa."
"Suvaitsisiko teidän majesteettinne mainita tuon tuntijan?"
"Prinsessa Marionov."
"Ooh!"
"Hän on usein ihaillut näitä koruesineitä, emmekä aina voi täydellisesti tyydyttää kauniin naisen oikkuja. Tahdon kiihkeästi näyttää teidän ylhäisyydellenne vaatimattoman lahjan, jonka pyydän teidän laskemaan prinsessan jalkojen juureen."
Hyvin varovaisesti ja kärsivällisesti alkoi keisari kääriä auki pakettia paljastaen monien paperien ja kääreiden keskeltä kardinaalin ihailevien silmien eteen parin ihmeen siroja, hyvin kallisarvoisia posliinisia kynttilänjalkoja, kauneimpia, mitkä milloinkaan ovat markiisittaren kammiota kaunistaneet.
Kumpikin kynttilänjalka esitti Amoria, mitkä olivat mitä harvinaisinta vanhaa vieux Vienne-nimistä laatutavaraa, ja Amorien käsivarret ampuivat ojennettuina kultaista nuolta jättiläismäisellä jousella kuviteltuun maaliin. Jalat oli lujasti kiinnitetty pohjaan, joka oli hienon hienoa pintakuviollista kultaa, ja Amorien vartalot nojasivat kevyesti puunrunkoa vasten, mikä oli puhdasta kultaa ja jonka oksat muodostivat kynttiläin sijat.
"Todellakin viehättävä, sopiva lahja", sanoi kardinaali ihaillen, vaikkakin hieman ivallisesti.
Heti kuin hän oli todennut, minkälaisen tervehdyksen keisari tahtoi toimittaa chère amielleen, tuntui hänen ylhäisyytensä todellakin vähemmän innokkaalta palvelemaan Frans Joosefia. Kynttilänjalat tuntuivat niin haurailta, ja kuitenkin ne olisivat niin kiusallisia ja raskaita, että kardinaali d'Orsay melkein tunsi väristyksiä, kun hänen oli pakko ottaa vastuulleen niin paljon heikkoa tavaraa matkatessaan noin tuhat mailia Euroopan halki.
Mutta keisari ei näyttänyt huomaavan kardinaalin innostuksen puutetta. Innokkaana taiteenharrastajana hän osoitti posliinin hienoa muovailua ja kullan siroja pintakuvioita.
"Ja mikä lisää näiden koruesineiden viehätystä ja harvinaisuutta", hän lisäsi, "näihin kynttilänjalkoihin liittyy hitunen salaperäisyyttä. Painakaapa, teidän ylhäisyytenne, hyvin kevyesti tätä pientä lehteä, joka on erillään muista kultaoksista."
Kardinaali totteli hyväntahtoisesti ja ihmeekseen keksi, että lehti kätki pienen jousen, joka, kun sitä painettiin, paljasti kätkössä olevan säilytyspaikan, mikä oli sametilla reunustettu ja sijaitsi puunrungon sisällä.
"Tämä salainen jousi on näiden kynttilänjalkojen mielenkiintoisin ominaisuus", selitti keisari; "isotätini, onneton Marie, sai viedyksi veljelleen tärkeän tiedon näiden viattomien koruesineiden avulla ja siten autetuksi de Neubergiä".
Kardinaali oli usein kuullut, että de Neuberg oli käyttänyt joitakin salaisia keinoja viedessään onnettoman kuningattaren kirjeet turvallisesti Ranskan rajan yli. Nämä kynttilänjalat olivat siis perintötavaraa, melkeinpä pyhäinjäännöksiä. Hän oli kuullut, että ne olivat olleet Hofburgin kappelissa onnettoman kuningattaren kuoleman jälkeen, kunnes venäläisen kaunottaren silmät olivat katsoneet niihin halajavasti; ja nyt lähtivät nämä aarteet huolettomasti marttyyrin perheestä ikuisiksi ajoiksi.
Kardinaali vaikeni. Hän olisi mielellään tahtonut keksiä tekosyyn, jotta hänen ei olisi tarvinnut toimittaa keisarin antamaa tehtävää. Hän luuli siitä koituvan kaikenlaisia vastuksia, hienot posliiniset Amorit särkyisivät helposti, samoin kultaiset oksat ja lehdet, ja hän pelkäsi kovasti saapuvansa Pietariin mukanaan Amorin puolikkaita ja oksaton runko.
"Minun ei tietenkään tarvitse lisätä", sanoi hänen majesteettinsa lopettaen hiljaisuuden, joka oli tulemaisillaan kiusalliseksi, "että täydellisesti luotan teidän ylhäisyytenne vaitioloon. Sekä Espanjan kuningatar että Parisin kreivitär ovat ehkä oikeassa siinä, että minun ei pitäisi luovuttaa näitä kynttilänjalkoja kenenkään muun käsiin kuin heidän. Mielelläni näkisin, että alamaiseni eivät saa tietää mitään tästä arkaluontoisesta lähetystehtävästä, jonka pyydän teidän ylhäisyytenne suorittamaan."
"Teidän majesteettinne voi täydellisesti luottaa minuun. Minun vaiteliaisuuttani on usein koeteltu luullakseni, ja olen aina ollut vaitelias tarvittaessa."
Hänen ylhäisyytensä puhe oli nyt vähemmän sydämellistä, mutta keisari, joka innokkaasti kääri aarteitaan jälleen kokoon, ei huomannut hänen käytöksensä vähäistä muutosta. Hän oli hankkinut itselleen Euroopan vaiteliaimman lähettilään lahjaansa viemään, ja hän oli päättänyt olla antamatta hänelle tilaisuutta peruuttaa puoleksi antamaansa lupausta.
Kynttilänjalat oli taas huolellisesti kääritty pakettiin, eikä keisari tahtonut mitenkään enää jatkaa keskustelua, kun hänen toivonsa oli täyttynyt ja kardinaali d’Orsay oli lopullisesti lupautunut.
"En milloinkaan lakkaa olemasta kiitollinen teidän ylhäisyydellenne tästä ystävällisestä palveluksesta", hän sanoi viimein ja ojensi sydämellisesti kätensä kardinaalille. Hänen kädenlyöntinsä oli sekä arvokas että herttainen, mikä on kaikkien Hapsburgien ominainen piirre ja jota kukaan ei vielä ole voinut vastustaa.
Kardinaali kumarsi syvään keisarillisen käden yli, ja vaikka hänen kasvoillaan olikin velvollisuutensa marttyyrin alistunut ilme, hän pakottautui lausumaan jäähyväisensä niin, että paljon kärsinyt itsevaltias todella tuli iloiseksi.
Hetken perästä kardinaali d'Orsay oli vaunuissaan matkalla kotiinsa, ja hänen edessään istuimella oli iso käärö, ja hänen tavallisesti ilmeettömillä kasvoillaan kuvastui hillitty rauhattomuus.