Keisarin kynttilänjalat

by Baroness Emmuska Orczy Orczy

IX

Sillävälin Ivan Volenski oli kärsinyt tavattomasti. Hänen asemansa oli sillä hetkellä omituinen. Vaikka hän oli kiihkeästi toivonut voivansa edistää suurta asiaa, niin hän oli sen sittenkin saattanut vaaranalaiseksi — tietämättään — niin että sitä oli miltei mahdoton korjata. Hänen toverinsa olivat luottavaisina sijoittaneet henkensä ja vapautensa hänen käsiinsä hänen varmojen lupaustensa houkuttelemina, ja vuorokautta myöhemmin hän oli luovuttanut heidän paperinsa poliisiagentin haltuun, vietäväksi poliisille, jota he niin kovin pelkäsivät.

Ja kuitenkin lähettilään oli tuota kohtalokasta yötä seuranneena aamuna onnistunut melkein rauhoittaa hänet. Ehkäpä hänen ylhäisyytensä tunsi itsensä hieman syylliseksi kynttilänjalkojen tähden ja arveli, että hänen sihteerinsä syytti häntä siitä, että hän oli sallinut niiden joutua toisiin käsiin. Hyvin pahoillaan hän selitti Ivanille, mikä vahinko oli sattunut toiselle Amorin kädelle, minkä sekä hän että madame Demidov olivat huomanneet ja minkä johdosta hän lopulta hyväksyi madamen ehdotuksen. Pala palalta Volenski urkki kardinaalilta yksityiskohtaisen selonteon siitä, mitä oli tapahtunut hänen ja kauniin venakon kesken keisarin kynttilänjalkoihin nähden. Hän kuuli, että madame oli omin käsin käärinyt loukkaantuneen koruesineen pakettiin ja pannut sen syrjään ja että madame oli luvannut olla hyvin varovainen, jotta ei enää voisi tapahtua mitään vahinkoa.

Hänellä oli siis taas syytä kiittää kaitselmusta, että se oli ohjannut hänen kätensä vahingoittuneeseen kynttilänjalkaan, kun hän oli kätkenyt kohtalokkaat paperit.

Toistaiseksi madame Demidov ei tietänyt mitään, siis jotakin toivoa oli jäljellä, ja niin pian kuin hänen ylhäisyytensä olisi poistunut Wienistä, mikä onnettomuudeksi tapahtuisi vasta illalla, Ivan aikoi lähteä Pietariin viivyttelemättä ja poissaolevan isäntänsä puolesta pyytää madame Demidovia antamaan kynttilänjalat hänelle, jotta niitä talletettaisiin varmassa paikassa paavin lähetystössä.

Sillävälin ei olisi puhuttava sanaakaan hänen tovereilleen. Hän oli edellisenä iltana nähnyt puheenjohtajan ja oli kertonut hänelle kardinaalin suunnitelmien muuttumisesta, mistä johtui, että hän Volenski voisi viedä paperit Taranjeville kahta päivää aikaisemmin kuin oli luultu. Kaikkien heitä uhkaavien vaarojen kertominen heille olisi turhaa julmuutta. Eiväthän he voisi tehdä muuta kuin odottaa iskua, jos sen piti langeta. Mirkovitsh tahtoisi tappaa tsaarin pojan. Paljastus yllyttäisi heitä surmaamaan turvattoman vangin.

Nyt hänen ylhäisyytensä ei ollut enää huolissaan. Ei tarvinnut mitään pelätä eikä hätäillä. Kardinaalin lähdettyä Volenskin mieli rauhoittui, ja hän saattoi taas nukkua rauhallisesti näkemättä tuskallisia unia vankiloista ja Siperiasta.

Seuraavana aamuna hän tunsi voivansa hyvin ja olevansa virkeä ja valmis lähtemään pikajunassa Oderbergin kautta Pietariin, vähän enemmän kuin vuorokautta myöhemmin kuin madame Demidov oli lähtenyt, seuratakseen tarkoin hänen kintereillään.

Hän aterioitsi iloisena ja huolista vapaana ja avasi koneellisesti aamulehden vilkaistakseen uutisia. Ja lukiessaan lehteä hän huomasi siinä jotakin, joka mursi kaikki hänen toiveensa, ja ensimmäistä kertaa hän epäili, olikohan kaitselmus sittenkään heidän puolellaan.

"Taas rohkea varkaus rajalla.

Eilen matkustajain tavaroita tarkastettaessa Oderbergissa kello kuuden aikaan aamulla tapahtui rohkea varkaus.

Kun Madame Demidov, ylimyspiireissämme hyvin tunnettu nainen, poistui vaunuosastostaan, tullimiehen valepuvussa oleva mies tarjoutui kantamaan hänen vaatelaukkuaan ja matkalaukkuaan. Mies näytti seuraavan häntä tavaroiden kanssa, ja vasta neljännestuntia myöhemmin madame Demidov totesi, että mies ja kaikki hänen tavaransa olivat kadonneet. Madame Demidov ilmoitti, että laukku sisälsi joitakin hyvin arvokkaita esineitä. Hänen huomattiin suuresti kiihtyneen, kun hän sai kuulla menetyksestään. Asia on poliisin huostassa, joka on jo päässyt jäljille."

Lukija käsittää hyvin, mitä tämä uutinen lehdessä merkitsi Volenskille. Kun kaikki jo jonkin aikaa oli ollut rauhallista ja varmaa, tuntui isku lankeavan hänen päälleen melkein huumaavan voimakkaana. Lehti putosi hänen kädestään, ja noin kymmenen minuuttia istui hän tuijottaen tyhjyyteen kykenemättä ajattelemaan tai mitään suunnittelemaan, ja hänen aivonsa melkein kieltäytyivät pitämästä asioita tosina ja kaikkia niistä johtuvia hirmuja. Vain muutama tunti sitten nuo paperit, jotka hän oli niin kevyellä mielellä kätkenyt luulemaansa maailman turvallisimpaan paikkaan, minkä hän voi keksiä, olivat kaitselmuksen ihmeellisellä avulla välttäneet Venäjän nokkelimman naisen silmiä — itse mitään tietämättä nainen kantoi nuoren nihilistikoplan salaisuuksia varmassa tallessa rajan poikki suoraan poliisin kitaan — hän, joka itsekin oli agentti ja vakooja.

Tilanne oli vaarallinen. Volenski oli pelännyt, että jokin mitätön sattuma voisi yhdennellätoista hetkellä petkuttaa häntä, mutta se sattuma oli niin mieletön, että hänellä oli vieläkin rohkeutta nauraa itsekseen omituiselle yhtymykselle, että poliisiagentti joutui kuljettamaan nihilistien papereita rajan poikki. Ja korkeintaan parissa päivässä hän olisi saanut paperit takaisin ja palauttanut ne tovereilleen, ja kun kaikki taas olisi ollut turvallista, hän olisi voinut nauraa omille kauhunkuvilleen. Mutta, kuinka suuresti nyt olikaan tilanne muuttunut. Varastetut paperit olivat tällä haavaa varkaiden tai varastettujen tavarain piilottajain armoilla, jotka tietenkin koettaisivat hyötyä kaappauksestaan niin paljon kuin suinkin. Sillä kynttilänjalkojen salaisuus ei pysyisi salassa kauankaan, kun ne olisivat joutuneet kuriositeettikauppiaan käsiin, jotka kauppiaat ovat niin perehtyneitä sellaisiin asioihin…Ja Ivan kauhistui ajatellessaan, kuinka täydellisesti hän tovereineen oli nyt roistojen vallassa. Käytettäisiinköhän papereita kiristykseen, ilmiantoon vai niihin?

Palvelija oli tullut takaisin hetki sitten ilmoittamaan sihteerille, että oli aika lähteä, jos hän aikoi matkustaa Kassa-Oderbergin junassa, mutta Ivan oli kärsimättömästi sanonut, että hänen suunnitelmansa olivat muuttuneet. Hän ei aikonut lähteä sinä aamuna.

Kun mies oli jättänyt hänet yksin, hän otti taas esille Fremdenblattin ja luki kohtalokkaan kirjoituksen moneen kertaan, kunnes hänen kivistävät ohimonsa alkoivat tykyttää rajusti ja kirjaimet tanssia hänen kirvelevien silmiensä edessä, ja hän tunsi päätänsä huimaavan ja pyörtyvänsä uutta tuntematonta kauhua ajatellessaan.

"Poliisi on jo päässyt jäljille", hän mutisi. "Millä tavalla jäljille?
Ja mitä tapahtuisi, jos se löytäisi varastetut tavarat?"

Matkalaukku tietenkin avattaisiin ja kaikki tavarat tutkittaisiin ja palautettaisiin madame Demidoville, joka sen jälkeen luultavasti hyvinkin mielellään antaisi kynttilänjalat takaisin Volenskille ja vierittäisi kaiken vastuun hartioiltaan. Mutta sitä ennen käsittelisivät niitä kymmenet kädet: ensin varkaat, sitten poliisi, sitten virkamiehet, joista kuka tahansa voisi koskea salaista jousta, ja silloin —?

Volenski koetti varmistua siitä, että tämä mahdollisuus oli hyvin pieni, että salaiset säiliöt olivat hyvin kätketyt, jouset kovin jäykät, jotka antaisivat perään, vain lujasti puristettaessa. Mutta kuitenkin hän tuli levottomaksi, hänen oli mahdoton istua hiljaa, ihmisiä täynnä olevat kadut tuntuivat houkuttelevan häntä, ja hän toivoi epämääräisesti, että hän kuulisi tuoreita uutisia kahviloiden ihmisryhmien keskeltä, kuinka tämä varkausjuttu oli nyt kehittynyt. Varmaankin kaikki ihmiset pohtivat vilkkaasti asiaa.

Hän otti hattunsa ja lähti kävelemään Kolowratringiä pitkin oopperaa kohden. Vaisto — itsesäilytysvaisto — kuiskasi hänelle, että hänen oli hillittävä itsensä eikä annettava kenenkään ohikulkevan muukalaisen huomata hänen omituista kiihtymystään, villiä, rajua katsettaan. Hän käveli hiljalleen erääseen isoon kahvilaan puristaen siellä täällä jonkun kättä ja tervehtien joitakuita. Tuntui omituiselta, ettei kukaan hänen kohtaamistaan puhunut Oderbergin varkaudesta. Volenski ei voinut käsittää, että niin tärkeä tapahtuma hänelle voisi tuntua toisista niin yhdentekevältä. Hänen ympärillään ja hänen kanssaan keskusteltiin vain uudesta oopperasta, odotetusta hallituspulasta ja Gallmeyerin viimeisestä menestyksestä, mutta kenestäkään ei madame Demidovin matkalaukun varkaus ollut mitenkään huomattava, eikä Volenski uskaltanut ruveta keskustelemaan asiasta itse. Hän pelkäsi, että hänen äänensä voisi väristä, että hänen tuskaiset silmänsä paljastaisivat hänen kiihtymyksensä.

Hän kuunteli kärkkäästi uutisia, huomautuksia ja kulki toisesta kahvilasta toiseen, mutta vain kerran hän kuuli mainittavan varkaudesta. Eräs nuorukainen sanoi toiselle, että epäilemättä madame Demidovin jo oli onnistunut saada poliisi varkaiden jäljille: hänhän oli perehtynyt poliisin asioihin itsekin. Toinen nuori mies nauroi ja asia unohdettiin.

Kaksi tuntia kului hitaasti. Pakollinen toimettomuus painoi raskaasti Volenskin mieltä. Tuntemattoman pian tulevan ratkaisevan tapahtuman väsyttävän odottamisen tuottama jännitys alkoi rasittaa häntä, ja hän poistui keskikaupungin vilkkailta kaduilta mennäkseen kaukaisemmille ja hiljaisemmille kaduille, missä hänelle tarjoutuisi hieman vapautta ja missä hänen ei tarvitsisi niin kovin hillitä kiihtymystään.

Niin hän oli päätynyt Fremdenblattin toimitustalon eteen, missä oli vilkasta hyörinää ja melua, mikä todisti, että ensimmäinen iltapäiväpainos lähetettiin kaupungille. Hän kiitti sattumaa, joka oli ohjannut hänen askeleensa tälle suunnalle ja osti numeron lehteä ja ryhtyi innokkaana tarkastelemaan sen sisältöä.

Ah, kas siinä! Ilmeisesti uusia tietoja!

"Oderbergin varkaus.

Rajapoliisimme on jälleen osoittanut erinomaista kykeneväisyyttään ja toimintanopeuttaan, mistä se on tullut tunnetuksi. Varas, joka vei madame Demidovin matkalaukut Oderbergissa eilen aamulla, vangittiin 'Heinrich Marshall’-nimisen ravintolan yksityishuoneessa samassa kaupungissa, jonne hän oli paennut rikostoverinsa kanssa jakaakseen saaliin. Kun poliisi tunkeutui huoneeseen, molemmat varkaat ilmeisesti riitelivät kovaäänisesti eräistä pienistä koristeista, joita oli karissut lattialle. Mies, joka on tunnettu rikollinen, jota poliisi kauan on etsinyt, tuntui olevan niin kiivastunut tai muutoin niin pelästyksissään, ettei hän yrittänytkään paeta, mutta hänen toverinsa, joka sivumennen sanoen on nainen, onnistui paeta ikkunan kautta siepattuaan muutamia tavaroita mukaansa. Mutta eräs poliisi tunsi hänet, ja luultavasti hänetkin nyt on vangittu.

Poliisille oli suureksi avuksi vangitsemisessa muutamat aseman kantajat, joita, kuten kerrotaan, innosti madame Demidovin lupaama iso rahapalkkio. Heidän tyytymättömyytensä ja suuttumuksensa oli sentähden suuri, kun nainen väittäen, että pari kallisarvoista esinettä oli vielä kadoksissa, kieltäytyi maksamasta mitään palkkiota löydetyistä esineistä. Hän tuntui olevan kovin kiihtynyt ilmoittaessaan asian oikeudessa ja selitti kiihtymyksensä johtuvan siitä, että kadoksissa oleviin tavaroihin kuului pari hyvin kallisarvoista antiikkista, kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa, jotka eivät olleet hänen omaisuuttaan, mutta jotka oli luovuttanut hänen erikoiseen huolenpitoonsa eräs ystävä, jonka nimeä hän kieltäytyi ilmaisemasta. Naisen kova mielenliikutus koko kuulustelun aikana on herättänyt huomiota."

Lehti putosi Volenskin käsistä, ja hän seisoi kadulla katsellen tyhjyyteen melkein hoiperrellen, ikäänkuin hän olisi ollut juovuksissa. Kauheinta tässä näytelmässä, joka tapahtui hänen ympärillään oli se, että vaikka hän oli se henkilö, jota juttu enimmän koski, hänen oli aivan hyödytöntä, jopa suorastaan vaarallista millään tavalla sekaantua siihen. Eikä hänen kärsimyksistään ollut suinkaan pienin se, että hän tunsi itsensä aivan voimattomaksi tekemään mitään, mikä pelastaisi hänet tovereineen pelottavasta kauheasta iskusta, joka voisi koska tahansa musertaa heidät. Mutta nyt oli tullut vakavan harkitsemisen hetki. Tuli olemaan ehdoton pakko — Ivan tunsi sen — että hänen täytyi suunnitella jokin varma keino asioiden selvittämiseksi, hänen täytyi ottaa käytäntöön jokin menettelytapa, päättää, missä määrin hänen oli ilmoitettava tovereilleen ja etsiä heidän apuaan ja neuvojaan. Mutta sitä varten oli rauha tarpeen, ja Volenski suuntasi nyt askeleensa hotellia kohden tuntien, että hänellä ei ollut oikeutta laiminlyödä hänen ylhäisyytensä kirjeenvaihtoa, kuten hän oli jo kauan tehnyt. Kotimatkalla muistui hänen mieleensä kaikenlaisia rauhattomia ajatuksia ja olettamuksia, probleemi, jonka ratkaiseminen merkitsisi hänelle ja hänen ystävilleen joko elämää tai kuolemaa.

Lukittuaan työhuoneensa oven Ivan päätti tarmokkaasti karkoittaa kaikki ikävät ajatukset ja antautua isäntänsä työhön. Hän kirjoitti kaikki tärkeät kirjeet, lajitteli ne, jotka hänen tuli lähettää hänen ylhäisyydelleen, järjesti kaikki hänen työtänsä koskevat paperit, ja vasta myöhään yöllä, kun palvelija toi hänelle valoa, hän piti pienen lepohetken ja kertasi mielessään kaiken, mitä hän muisti tärkeiden paperien katoamisesta, ja hän mietti uudestaan kaiken sen, mitä hän aikoi tehdä.

Hänelle oli tehnyt hyvää ahkerasti työskenteleminen sekä ruumillisesti että sielullisesti. Hänen aivonsa olivat nyt selvemmät ja hänen hermonsa vähemmän rasittuneet kuin silloin, kun hän oli kulkenut joutilaana ja rauhattomana pitkin katuja.

Oli selvää, että tilanne tällä hetkellä ei ollut pahempi kuin se oli ollut aamullakaan, eikä vielä ollut syytä varoittaa salaliittotovereita kertomalla heille, mitä oli tapahtunut, ja kääntämällä heidän vihansa häntä kohden, vaikka nytkin jo oli tarpeeksi paljon kärsimistä.

Ei, oli parasta, että he saisivat olla tietämättömiä vielä hetken aikaa, sillä Ivan ei vielä ollut lakannut toivomasta, että papereita ei vielä oltu löydetty ja että hän voisi taivuttaa madame Demidovin antamaan kynttilänjalat hänelle, niin pian kuin hän olisi saanut ne takaisin poliisilta, koska tapaus lienee hänet suuresti pelästyttänyt. Vaara piili yksinomaan siinä, että niin vaaralliset paperit olivat lyhyenkään aikaa niin täydellisesti poissa hänen kättensä ulottuvilta, että niin peloittava salaisuus oli ainoastaan sattuman armoilla.

Hänen ylhäisyydestään taas Volenski tiesi, että heti kuin hän oli vapaa diplomaattitoimistaan, hän ei edes katsahtanut sanomalehteen. Toistaiseksi hänen nimeään ei oltu mainittu, ja — mutta samassa uusi merkillinen ajatus juolahti Volenskin mieleen ja asian synkkä puoli — jota hän oli turhaan yrittänyt pitää valoisana — muistui hänen mieleensä. Miksi madame Demidov oli niin tarkasti koettanut pitää kardinaalin nimeä salassa? Johtuiko se pelkästään siitä, ettei hän luonnollisestikaan tahtonut hänen saavan tietää, kuinka huonosti hän oli ansainnut kardinaalin luottamuksen, tai johtuiko se siitä — ja Ivan kalpeni sitä ajatellessaan — että hän ei tahtonut hänen ylhäisyytensä saavan tietää hänen menetystään sentähden, että hän maailmannaisena oli siinä määrin unohtanut itsensä, että hän oli ollut suuresti järkytetty ja herättänyt oikeusviranomaisten ja reportterien huomiota?

Jos hän sattumalta oli jo keksinyt peloittavan salaisuuden ja tahtoen saada kaiken kunnian valtauksestaan halusi mielellään paperit takaisin ja ne hallussaan ilmiantaa salaliittolaiset ja vaatia palkintoaan. Olikohan hänen kiihtymyksensä seurauksena siitä kauhusta, jonka valtaan hän oli joutunut pelätessään menettävänsä kallisarvoiset todistuskappaleet, joita ilman hänen muistinsa ei riittäisi ehkä luettelemaan uskaliaan juonen suunnittelijoita. Niin, kaikki tuo oli mahdollista. Ivan tiesi sen koko ajan, vaikka hän yrittikin ponnistella houkutellakseen itsensä väärään luuloon, että kaikki oli turvallista ja varmaa toistaiseksi. Madame Demidov ilmeisesti oli jäänyt Oderbergiin ollen valmis vaatimaan heti omaisuuttaan. Ivan mietti, ilmoittaisiko hän mitään hänelle. Se olisi järkevä teko, jos hän ei ollut keksinyt papereita, mutta aivan hyödytön, jos hän oli jo löytänyt paperit. Ivanille tarjoutui vielä toinen tilaisuus, hän voisi itse ilmoittaa asian poliisille — nyt kun kynttilänjalat oli todellakin mainittu kadonneeksi omaisuudeksi — ja hän voisi ottaa selvää, sallisivatko he hänen ottaa ne haltuunsa hänen ylhäisyytensä paavin lähettilään puolesta.

Tämä ajatus mielessään hän kutsui ajurin, koska oli myöhäistä, ja ajoi etsivään osastoon. Poliisipäällikön paroni von Hermansthalin hän tunsi hyvin, sillä hän oli usein tavannut hänet seurapiireissä ollessaan kardinaali d'Orsayn seurassa.

Paronilla oli kovin paljon puuhaa, ja Volenski sai odottaa kolme neljännestuntia hänen odotushuoneessaan. Ivanilla oli siis paljon aikaa päättää, minkälaista diplomatiaa hänen oli paras käyttää.

Hän sanoisi paroni von Hermansthalille virallisena salaisuutena, että kynttilänjalat, joihin madame Demidov oli viitannut luetellessaan kadonneet tavaransa, oli hänen isäntänsä kardinaali d'Orsay tämän haltuun luovuttanut, että nämä kynttilänjalat paavin lähettiläs oli epävirallisesti lahjoittava eräälle Pietarissa asuvalle naiselle erään korkea-arvoisen henkilön puolesta, jonka nimeä Volenski ei tahtonut mainita, mutta jonka paroni von Hermansthal saisi arvata. Lopuksi hän lisäisi, että hänen ylhäisyytensä täydellisesti luottaisi paroni von Hermansthalin tunnettuun tahdikkuuteen ja vaiteliaisuuteen sekä että kardinaali ja tuo korkea-arvoinen henkilö toivoivat, että asia pidettäisiin niin paljon kuin mahdollista sanomalehdiltä salassa, että kynttilänjalat eivät saisi kulkea muiden kuin aivan välttämättömien käsien kautta ja että Volenski edistääkseen tätä asiaa nyt pyysi paroni von Hermansthalin voimakasta apua hänen ylhäisyytensä puolesta.

Tämän suunnitelman ja puheen muodostettuaan päässään Ivan tuntien itsensä rauhallisemmaksi kykeni astumaan Itävallan poliisipäällikön yksityishuoneeseen ollenkaan vapisematta.

Paroni von Hermansthal, tyyni aristokraattisen näköinen vanha mies, joka omasi viehättävän kahdeksannentoista vuosisadan käytöksen, kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, mitä Volenskilla oli sanottavana, ja pyysi häntä istumaan, samalla kuin hän luki tekemänsä muistiinpanot, ja sanoi hetken kuluttua:

"Hyvä Volenski, hyvin mielelläni tulen auttamaan hänen ylhäisyyttään niin paljon kuin voin. Jos kerrotte minulle, mitä te haluatte tehdä, niin katson millä tavalla voin olla teille avuksi."

"Pyydän vain teiltä lupaa saada kynttilänjalat haltuuni hänen ylhäisyytensä puolesta, ilman että ne joutuvat kenenkään käsiin, paitsi teidän ja minun, ja ilman niitä muodollisuuksia, jotka tavallisesti liittyvät poliisin löytämän omaisuuden takaisinvaatimiseen."

"Mutta madame Demidov on tällä hetkellä se, jolta kynttilänjalat on ryöstetty. Hän ehkä vastustaisi sitä, että kynttilänjalat luovutettaisiin kenellekään muulle kuin hänelle itselleen."

"Madame Demidov ilmoitti poliisiviranomaisille, että ne eivät ole hänen omaisuuttaan", vastasi Volenski. "Ilmoitan hänelle heti, kun minulla on hänen suostumuksensa sellaiseen tekoon, ja tulette huomaamaan, että hän liiankin mielellään luovuttaa minulle kaiken vastuunalaisuuden asiasta."

"Sen hän saa päättää", myönsi poliisipäällikkö kuivasti, "voimme keskustella asiasta myöhemmin; joka tapauksessa voin luvata teille, että tulen ilmoittamaan teille heti, kun poliisi on saanut haltuunsa kadonneet tavarat".

"Niitä ei siis vielä ole löydetty?" kysyi Ivan läähättäen.

"Ne eivät juuri tällä hetkellä ole meidän hallussamme", oikaisi poliisipäällikkö.

"Saanko kysyä, mitä se merkitsee?" kysyi Volenski, jonka kuivuneet huulet ja ärtyneet hermot tuskin sallivat hänen kunnollisesti lausua järjellistä kysymystä.

"Se merkitsee, että tiedämme missä ne ovat ja että voimme vallata ne millä hetkellä tahansa."

"Ja —"

"Seis! Antakaa minun selittää", lisäsi kohtelias paroni ystävällisesti, kun hän huomasi Volenskin innostuksen. "Poliisi tuntee, kuten tiedätte, hyvin naisen, joka oli huoneessa vangitsemisen aikana ja joka kiiruhti ulos ikkunasta mukanaan osa saaliista. Hän kuuluu siihen luokkaan, joita bon ton nimittää 'onnettomiksi'."

"Niin! Tiesin, että naisvaras oli paennut, mutta olisin luullut —"

"Että poliisimme, joka tavallisesti on niin toimekas, kun on kysymyksessä sotkuinen työ, ei epäonnistuisi yllättämästä ja vangitsemasta häntä. Se olisi tehtykin, epäilemättä, ilman erästä tärkeätä syytä, joka on seuraava: asianomainen virkamies tunnettuaan naisen tiesi, että hän voisi tavoittaa hänet koska tahansa. Hän asuu Wienissä ja käy kaikissa ravintoloissa ja kolmannen luokan hotelleissa ja hänen mielipaikkansa on 'Kaiser Franz'. Hän sentähden aikoo tuudittaa hänet väärään varmuuteen voidakseen — pitämällä hänen liikkeistään tarkkaa vaaria — saada selville ja rangaistukseen varastettujen tavarain kätkijäjoukkueen, joka tähän asti on kokonaan eksyttänyt lainvalvojia, ja jonka kätyrinä luulemme hänen toimivan."

"Luulette siis, että tuo nainen toi nuo kynttilänjalat Wieniin mukanaan?"

"Tiedämme hänen sen tehneen, sillä hänet nähtiin Wienissä juuri tänä aamuna ja häntä pidetään tarkasti silmällä."

"Tietenkin teidän ylhäisyytenne antaa viipymättä määräyksen, että hänen huoneensa etsitään heti tänä aamuna?" sanoi Ivan kiihkeästi.

"Minä en mitenkään halua olla tekemättä sitä", sanoi parooni von Hermansthal kohteliaasti, "sillä palan halusta näyttää hänen ylhäisyydelleen, kuinka mielelläni palvelen häntä".

"Salliiko teidän armonne minun seurata poliisia?" kysyi Volenski hartaasti.

"Tunteakseni kynttilänjalat", hän lisäsi nähdessään, että parooni von
Hermansthal pudisti päätään kieltävästi. "Siellä voi olla muitakin."

"Yhdellä ehdolla sitten, ettette sekaannu miestemme toimiin, vaan ainoastaan näytätte tavarat, joiden sanotte kuuluvan teille, ja sallitte asianomaisen virkamiehen tuoda ne tänne virastooni vastustelematta."

"Virastoonne?" sanoi Ivan.

"Niin! Minä vaadin, että kynttilänjalat jäävät luokseni, kunnes kuulen lopullisesti teiltä ja madame Demidovilta itseltään, että hän sallii teidän ottavan ne haltuunne."

"Ja sillä aikaa?"

"Lupaan teille varmasti, että kukaan ei saa edes koskea niihin. Saatte itse olla läsnä, kun paketti lukitaan pöytälaatikkooni, ja annan sen mielelläni teille heti, kun olen saanut tyydyttävän tiedon, että madame Demidovilla ei ole mitään sitä vastaan."

Ivan mietti hetkisen. Hänen mieleensä juolahti heti, että kohtalo todellakin suosisi häntä, kun hänellä olisi kynttilänjalat käsissään.

Hänen tulisi vain painaa jousta, sillä aikaa kuin poliisi etsisi huoneen toista puolta, ja hän voisi, hän tunsi olevansa siitä varma, vetää paperit ulos huomaamatta. Saattoi tapahtua paljon kaikenlaista sillä aikaa, kun kynttilänjalat oli löydetty ja parooni von Hermansthal lopullisesti lukitsisi ne laatikkoonsa, niin monia tilaisuuksia oli olemassa, jolloin hän aina tulisi olemaan nopea toimissaan. Hänen epäröintinsä kesti sentähden vain hetkisen. Hän vakuutti rakastettavalle paronille, että hän tarkasti seuraisi hänen ohjeitaan ja hyvin mielellään odottaisi madame Demidovin päätöstä, kun kerran hänen pelkonsa, että kynttilänjalkoja liian kovakouraisesti käsiteltäisiin, osoittautui aiheettomaksi.

"Hänen ylhäisyytensä nimessä", hän lisäsi diplomaattisesti, "kiitän teidän armoanne hyväntahtoisuudestanne."

"Ei maksa vaivaa", vastasi parooni von Hermansthal painaessaan kelloon antaakseen välttämättömät ohjeet.

"Sanokaa konstaapeli Meyerille, että tahdon puhutella häntä", hän sanoi palvelijalleen.

"On kovin myöhäistä", hän lisäsi katsahtaen kelloonsa, "melkein kello on kahdeksan, mutta sillä ei ole väliä, sillä luultavasti huomaatte, että nainen on lähtenyt ulos öisille vaellusretkilleen eikä ole mitään pelkäämistä".

Oveen koputettiin heikosti ja konstaapeli ilmestyi tervehtien päällikköään.

"Meyer", sanoi hänen armonsa, "tietääkseni Grete Ottlingeria ei vielä ole tavattu myymästä varastettua tavaraa?"

"Ei, teidän armonne. Hän ei ole poistunut asunnostaan tämän aamun jälkeen, jolloin hän saapui Oderbergista. Hänen portinvartijansa arvelee, että hän on maannut kaiken päivää. Hän ajoi tänä aamuna suoraan asemalta asuntoonsa, ja hänellä oli silloin isokokoinen laatikko mukanaan."

"Hyvä! Tahdon, että otatte nyt jonkun toisen miehen mukaanne ja menette naisen huoneeseen mukananne tämä valtuutus etsiäksenne kaikki hänen tavaransa. Otatte haltuunne sieltä kaikki epäilyttävät tavarat. Jos nainen on siellä, niin voitte vangita hänet, ellei, niin teidän miehenne tulee pitää häntä silmällä ja vangita hänet, kun hän tulee kotiin. Tämä herra tässä saa seurata teitä tunteakseen eräät hänelle kuuluvat tavarat, jotka teidän täytyy sitten tuoda takaisin virastooni. Onko selvä?"

"Kyllä, teidän armonne!"

"Au revoir siis, hyvä Volenski", sanoi paroni von Hermansthal kääntyen Ivanin puoleen, "odotan teitä täällä kynttilänjalkoinenne, niinkuin lupasitte, ja luotan teihin".

Ja hänen armonsa nousi istuimeltaan ja lähetti konstaapelin pois nyökäten päällään ja ilmaisi siten Volenskille, että hän oli tehnyt kaiken voitavansa ja että audienssi oli lopussa.

Ivan tuhlaili taas kiitoksiaan. Kohtalo todellakin suosi häntä. Nyt hän saisi oivallisen; tilaisuuden, jota hän käyttäisi hyväkseen taitavasti ja nopeasti. Hän koetti lompakkoaan ja tunsi, että hänellä oli riittävästi rahaa. Pikku juomaraha poliisimiehelle, jos tämä sattuisi näkemään, mitä Volenski ei tahtonut, voisi olla tarpeellinen.

Viisi minuuttia myöhemmin hän oli vaunuissa Meyerin ja erään muun poliisimiehen kanssa, ja sydämensä pohjasta hän toivoi, että hän hetkistä myöhemmin saisi tallettaa kallisarvoiset paperinsa taas takkinsa sisätaskuun.