VIII
Kaikki, jotka ovat matkustaneet Itävallan valtion rautateiden ensi luokan vaunuissa tietävät, kuinka erinomaisen ylellistä ja mukavaa voi matkustaminenkin olla. Mutta vaikka matkustajan olo onkin pehmeäpatjaisilla istuimilla mukavaa, niin junan nopeus ei kuitenkaan ole niinkään kehuttavaa. Tämä on itäistä Eurooppaa, ja itämaalaisesta kiire on eräs seitsemästä kuolemansynnistä. Siispä hänen rakentamillaan rautateillä junat eivät milloinkaan kulje neljääkymmentä mailia nopeammin tunnissa, mutta vaunujen pontimet ovat tarkasti tasapainossa, ja on tehty kaikki voitava, jotta matkustajan jatkuva oleskelu coupé'ssa olisi miellyttävä ja ylellisen viihtyisä.
Ikävä kyllä on näissä itäisissä maissa matkustamisella omat haittansa! Kenpä ei tuntisi sitä harmia, vaivaa ja hämmennystä, mikä liittyy pakollisiin tullitarkastuksiin rajalla. Sekä Passauhun, joka sijaitsee keisarikunnan toisella äärellä, että Oderbergiin toisella saapuu väsynyt matkustaja noin tuntia ennen auringonnousua. Itävallan tullilaitoksen säännöt määräävät ehdottomasti, että jokaisen matkatavaran on alistuttava tarkastukseen, eikä matkustaja millään muotoa saa jäädä vaunuunsa, sillä hän voisi siellä pitää piilossa sellaisia esineitä, jotka juuri ovat tullin alaisia ja joista Itävallan hallitus kantaa hyvin korkeata tullia.
"Luulenpa, ettei meidän tarvitse mennä ulos, Roza", sanoi madame
Demidov unisesti vaunuosastonsa nurkasta, kun pikajuna saapui
Oderbergiin, raja-asemalle. "Piditkö huolta siitä, että pakaasi
rekisteröitiin Pietariin ja kuljetettiin junaan?"
"Oui, madame!" vastasi palvelijatar katsoen ulos vaunun ikkunasta, "kaikki ovet avataan ja kaikkien täytyy poistua vaunuista, mutta meille sanottiin Wienissä, että jos meidän matkatavaramme on rekisteröity, niin sitä ei tarkasteta".
"En kuitenkaan mene ulos. Pane matkalaukkuni ja vaatearkkuni lähelleni ja mene tilaamaan kaksi kuppia kahvia ravintolasta ja tuo ne tänne."
"Toivottavasti ei teitä häiritä", sanoi tyttö avatessaan vaunun oven,
"kaikki ovat poistuneet asemasillalta, enkä näe enää virkailijoita.
Toivon, että madame tulee toimeen hyvin, sillä aikaa kuin olen poissa.
Tulen heti takaisin."
Ja Roza oli aikeissa lähteä ulos vaunuosastosta.
"Suokaa anteeksi, neiti", sanoi eräs ääni, kun hän laskeutui asemasillalle, "kaikkien täytyy tulla ulos täällä".
Tullivirkamiehen pukuun puettu mies seisoi vaunun ovella kohottaen kunnioittavasti hattuaan kurkistaessaan osastoon ja nähdessään madame Demidovin tavaroidensa keskellä.
"Se ei todellakaan ole välttämätöntä", sanoi madame ikävystyneenä, "minun matkatavarani on merkitty kauttakulkutavaraksi, ja minulle sanottiin selvästi Wienissä, että minua ei vaivattaisi näillä typerillä muodollisuuksilla".
"Pahoittelen, madame, mutta meidän ohjeemme ovat sangen ankarat, eikä meidän sallita jättää ketään vaunuihin eikä myöskään matkatavaraa", vastasi mies pontevasti osoittaen matkalaukkua, vaatearkkua ja matkavaippoja, jotka olivat pehmeillä sohvilla.
Madame Demidov tunsi tarpeeksi hyvin virkavallan käsittääkseen, että oli aivan hyödytöntä olla tottelematta tai edes vastustaa. Mies oli sangen kohtelias, suorastaan kunnioittava, mutta jos hän hiukankin vastustaisi, niin mies kutsuisi apua ja siirtäisi hänen matkatavaransa yhtään epäröimättä asemasillalle tai veisi ne tullikamariin, minne hänen olisi pakko niitä seurata.
Hän alistui kärsimättömästi huoaten ja valmistautui poistumaan vaunusta antaen Rozan ja miehen seurata perässä kantaen hänen tavaroitaan. Hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään, mitä hän ei olisi sallinut pahimmankin itävaltalaisen tullinuuskijan tarkastaa. Hänen raporttinsa ja paperinsa olivat tällä kertaa turvassa keisarin kynttilänjalkojen salaisissa säiliöissä. Nämä hän oli pannut matkalaukkuunsa ja kiinnittänyt niihin silmiinpistävän lapun: "Posliinia, varovasti, hänen ylhäisyytensä kardinaali d'Orsayn omaisuutta." Paketti voitaisiin avata nimilapun totuuden selvillesaamiseksi, mutta ei kukaan voisi arvata, että venäläisen agentin raportit olivat kätkössä niin hentojen taide-esineiden sisällä.
Kaikesta tästä johtui siis vain turhaa vaivaa ja rasitusta, ja madame Demidov saapui pian tullikamariin palvelijattarensa ja kohteliaan, vaikka kiusallisen tullimiehen seuraamina, jotka kantoivat hänen tavaroitaan.
Hänen isot matka-arkkunsa olivat virkahuoneessa, ja koska ne oli rekisteröity, niitä ei avattu, vaan ne merkittiin Itävallan tullin leimalla merkkinä siitä, että niiden sallittiin kulkea Itävallan rajan poikki häiritsemättä.
"Onko teillä, madame, sitäpaitsi muita pieniä matkalaukkuja?" kysyi eräs virkailija, joka oli kääntynyt Rozan laukun puoleen ja kääri auki matkavaippa- ja sateenvarjomyttyä, jonka hän oli laskenut pöydälle.
"On! Minulla on matkalaukku ja vaatearkku. Roza", hän sanoi, "avaa ne, tässä ovat avaimet".
"Minä en kantanut neidin matkalaukkua enkä vaatearkkua", sanoi palvelijatar, "tullivirkailija kantoi niitä. En näe niitä juuri tällä hetkellä, hän lienee laskenut ne jonnekin."
"Hae ne heti. Sinun ei olisi pitänyt antaa kenenkään pidellä niitä. Tiedäthän etten ole sallinut kenenkään muun kantaa matkatavaroitani kuin sinun."
Madame Demidovin oli vaikea salata kiihtymystään, ja Roza kurkisteli hädissään sinne ja tänne koettaen tuntea virkailijan, joka oli huolehtinut kallisarvoisista matkalaukuista.
"Sanoitteko, että tullivirkailija kantoi niitä?" sanoi eräs kantaja huomatessaan tytön pulan, "se on hyvin epätodennäköistä, sillä heillä on kaikilla kylliksi puuhaa täällä".
"Hän ei ole nyt täällä", sanoi Roza, "se oli nuori mies, hänellä oli pitkä ruskea parta ja kihara tukka. Hän oli puettu virkapukuun."
"Kaikki tullimiehet ovat tällä hetkellä täällä, neiti. Olen tuntenut heidät kaikki vuosikausia, ei yksikään heistä ole poissa. Luulenpa, että teidät on pettänyt joku taitava varas, jollaiset ovat ennenkin tehneet paljon pahuutta näillä tulliasemilla. Tiedättehän, että on niin helppoa varastaa täällä, varsinkin naisilta, koska —"
"Roza", läähätti madame Demidov, joka oli kuullut miehen viime sanat ja tunsi kauhusta jäykistyvänsä, "katsele uudestaan! Olet varmaankin erehtynyt… Missä on matkalaukkuni?… Sinä olet vastuussa matkalaukustani… Syytän sinua varkaudesta, ellet löydä matkalaukkuani… Minä —"
Hän keskeytti juuri parahiksi, sillä hänen ja hänen palvelijattarensa ympärille alkoi kerääntyä katselijoita, jotka näyttivät olevan huvitettuja ja kiinnostettuja ja jotka halukkaasti katselivat, kuinka tämä hienosti puettu nainen menetti niin täydellisesti itsehillintänsä kadotettuaan joitakin vähäpätöisiä matkakapineita.
Kello oli soinut toisen kerran. Matkustajat alkoivat palata paikoilleen junaan. Kun madame Demidov näki parin virkailijan katselevan häntä terävästi ja tutkivasti, huomasi hän, että hänen oli pakko rauhoittua. Maailmaa tuntevana — virkamaailmaa erittäinkin, hän tiesi, että oli vaarallista ilmaista liian paljon tunteitaan pelkkäin pikkuseikkain takia, jotta niitä pikkuseikkoja ei alettaisi epäillä. Hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja kääntyi kantajain puoleen, jotka töllistelivät hänen ympärillään ja sanoi tyynesti:
"Matkatavaraini joukossa oli sangen kallisarvoisia koruesineitä. Annan tuhat guldenia niiden takaisinsaamisesta, kaksituhatta, jos saan ne takaisin ennen aamunkoittoa. Sillävälin vieköön joku tavarani ajurinrattaille. Mielelläni tahtoisin tietää kaupungin parhaan hotellin nimen, missä voin asua, kunnes omaisuuteni on palautettu. Minun pitää puhutella poliisia heti tai luullakseni niin aikaisin aamulla kuin mahdollista."
"Roza", hän jatkoi kääntyen onnettoman palvelijatar-parkansa puoleen, sillä aikaa kuin hänen käskynsä täytettiin nopeasti ja äänettömästi, "tässä on kuun palkka ja matkarahat takaisin Wieniin. Älä enää milloinkaan tule silmieni eteen."
Sitten hän käveli sirosti ja arvokkaasti poikki huoneen, nousi ajurinrattaille ja ajoi hotelliin, samalla kuin Roza-parka jäi asemalle ystävällisen kantajan lohdutettavaksi, kunnes seuraava juna palaisi Wieniin.