XIV
Sillä aikaa kuin Volenski oli saanut kokea kaikenlaisia vaiheita kiihkomielisen intonsa takia, hänen toverinsa, Wienin sosialistisen veljeskunnan jäsenet, olivat eläneet hyvin ankaraa ahdistuksen aikaa ja pelänneet, mitä tuleman piti.
Nyt oli kulunut viikko siitä, kun Ivan Volenskin oli pitänyt lähteä Wienistä Pietariin mukanaan hänelle uskotut paperit, eikä tähän päivään mennessä häneltä ollut tullut mitään tietoja.
Hän oli luvannut antaa heille joitakin uutisia itsestään, heti kuin hän olisi tullut Pietariin. Jos kaikki olisi ollut oikein, hänen olisi pitänyt olla siellä jo kaksi päivää sitten, ja nyt hän olisi varmaankin jo antanut paperit Taranjeville. Miksi hän sitten ei sähköttänyt tai antanut jotakin selitystä ainakin rauhoittaakseen heitä, että kohtalokkaat paperit olivat turvassa?
Edellisenä iltana he olivat tavanneet toisensa kokoushuoneessaan Franzgassen varrella, ja kokous oli ollut synkkä ja kiihkeä. He olivat jo alkaneet arvella, että heidän rohkean lähettiläänsä osaksi oli tullut heidän tavallinen kohtalonsa ja että minä päivänä tahansa, millä hetkellä tahansa, heidän päälleen voisi langeta musertava isku.
Kun kerran heidän paperinsa olisivat kolmannen osaston käsissä, niin heistä tuskin kukaan onnistuisi pakenemaan. Ja kuolemanpelkoakin kiusallisempaa ja katkerampaa olisi se, että heidän niin suurenmoisesti suunniteltu ja niin rohkeasti toteutettu salahankkeensa päättyisikin pelkästään vain heidän omaan turmioonsa, eikä kaikesta voitettaisi muuta, kuin että vankijoukkue saisi tallustella Siperiaan.
Ellei —
Niin! Oli olemassa "ellei", julma ja jylhä vaihtoehto, huolimatta presidentin melkein rukoilevista puheista, huolimatta useimpien paremmasta ja jalostuneemmasta minästä, ja se oli verkalleen, mutta varmasti tunkeutunut heidän tajuntaansa. Mirkovitsh oli pakottanut heidät sitä ajattelemaan jo viisi päivää sitten, kun he menestyksensä innostamina eivät olleet muistaneet muuta kuin suurta päämääräänsä. Nyt kun heidän menestyksensä tuntui olemattomalta, kun kaikki oli ehkä mennyt hunningolle, nyt he ajattelivat jälleen vanhan toverinsa julmia sanoja, ja he alkoivat himoita kostoa.
Puheenjohtaja oli pyytänyt heitä kokoontumaan taas tänä iltana, ja kello kymmenen tienoissa he pujahtivat sisään innokkaina kuulemaan uutisia.
"Onko mitään saatu tietää?" sanoi jokainen sisään tullessaan, ja kun heille synkästi vastattiin kieltävästi, niin alettiin ottaa piippuja esiin ja polteltiin äreän vaiteliaina.
Puheenjohtaja oli saapunut sulavakäytöksisenä ja hillittynä kuten tavallista, mutta hänenkin kasvoillaan näkyi syvän huolestumisen ilme, minkä hän nähtävästi yritti kätkeä nuoremmilta tovereiltaan. Aina silloin tällöin hän katsoi tuskallisesti ovelle, mistä luultavasti piankin kuuluisivat Mirkovitshin askeleet.
Viimeksimainittu ei vielä ollut saapunut. Eilen hän oli näyttänyt yrmeämmältä ja jörömmältä kuin milloinkaan. Toisin kuin muut veljeskunnan jäsenet ei hän näyttänyt mitenkään olevan huolissaan Ivanin ja hänen mahdollisen kohtalonsa johdosta. Hänen ajatuksensa kohdistuivat yhä tyytyväisempinä kauheaan päämäärään, jonka hän toivoi piankin saavuttavansa. Hän ei vielä ollut puhunut julki niitä ajatuksia, joiden hän jo tiesi kangastelevan synkkinä kaikkien mielissä ja jotka olivat saaneet hänet täydellisesti valtoihinsa. Mutta tänä iltana hän aikoi pyytää heidän suostumustaan, ja hän huomasi astuessaan huoneeseen ja nähdessään kaikkien katsannon, että hänen voittonsa olisi helppo. Hän oli pitänyt huolta siitä, että siemen oli kylvetty ajoissa. Tänä iltana hän aikoi korjata sadon.
Maria Stefanovna oli hänen mukanaan. Nyt he uskoivat hänelle veljeskunnan salaisuudet. Hänen oopperanaamiaisissa niin menestyksellisesti ja niin varovaisesti näyttelemänsä osa oli todistanut heille, että hänenlaisensa nainen voi usein olla arvokas apuri miesten toimissa.
Tyttö tuli sisään isänsä kanssa, ja tervehdittyään niitä, jotka olivat hänelle kokouksen jäsenistä tutuimpia, hän myöskin sytytti lyhyen savukkeen ja odotti, mitä kaikilla oli sanomista.
"Mirkovitsh, oletteko kuullut mitään Volenskista?" kysyi yht’aikaa kymmenkunta ääntä.
"En", hän vastasi, "luulin, että puheenjohtajalla tai jollakulla komitean jäsenellä olisi ollut tällä hetkellä häneltä jokin sanoma".
Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi eräs juro ääni:
"Svietlitzki sanoo, että paavin lähettiläs ei ollenkaan mennyt
Pietariin, vaan että hän on oleskellut Tirolissa viime viikon."
"Mutta Ivanhan sanoi, että hän lähtisi hänen kanssaan seuraavana päivänä, piinaviikon keskiviikkona."
"Varmaankin —"
"Ei!" keskeytti puheenjohtaja, "sitä ei tarvitse pelätä".
"Tarkoitatteko, että hän on joutunut poliisin kynsiin?"
"Se on mahdotonta", sanoi puheenjohtaja varmana, "sillä nyt emme kaikki istuisi täällä rauhassa. Meitä kaikkia voitaisiin syyttää rikoksesta, ja tällä hetkellä luullakseni useimmat meistä olisi vangittu. Juuri se seikka, että me olemme kaikki vielä vapaita miehiä, osoittaa, että paperimme ovat turvassa."
"Paperimme voivat kyllä olla, mutta kuinka ovat lähettiläämme asiat?" puuttui puheeseen eräs veljistä.
"Tarkoitatteko, että hän ennen vangitsemistaan on ehkä hävittänyt paperit?" sanoi toinen.
"Olen varma", sanoi eräs vanha mies, "että Ivan ennen luopuisi hengestään kuin salaisuudestamme".
Huoneessa syntyi taas hiljaisuus. Mirkovitshin silmät kiersivät pilkallisina, melkein halveksuvaisina miehestä mieheen. Maria Stefanovna ei millään tavalla ottanut osaa näiden monien otaksumien ja päätelmien tekemiseen. Hän istui tarkkaavaisesti kuunnellen kaikkea, mitä hänen ympärillään puhuttiin, mutta hänen silmänsä kohdistuivat aina silloin tällöin omituisen tuskaisesti ja levottomasti hänen isäänsä, joka istui häntä vastapäätä.
"Eikö teistä tunnu omituiselta, hyvät ystävät", sanoi Mirkovitsh viimein pilkallisesti, "että meidän on aivan mahdotonta, noin kahdeksansadan mailin päästä, päättää mitään varmaa siitä, mitä on Volenskille tapahtunut?"
Asia oli sillä tavalla, ja se tuntui omituiselta, ja kuitenkin tuotti asiain selvitys hiukan tyydytystäkin, kun naapurin kanssa tehtiin epämääräisiä olettamuksia ja kuultiin, minkälaisia olivat muiden toverien ajatukset ja pelonaiheet, ja silloin tällöin saatiin rauhalliselta puheenjohtajalta kuulla tyynnyttävä huomautus.
"Minä puolestani", sanoi Mirkovitsh, "ajattelen, että Volenskin vaitiolo on kovin pahaenteistä. Ei olisi voinut olla mitään vaaraa siinä, että hän olisi lähettänyt sähkösanoman puheenjohtajalle — jonka tiedetään olevan hänen hyvän ystävänsä —, missä sähkösanomassa hän olisi ilmoittanut saapumisestaan Pietariin. Jos hän olisi päättänyt matkansa vaaroitta, niin aivan varmasti puheenjohtaja olisi saanut siitä tiedon."
Puheenjohtaja katsoi tuskaisesti toveriinsa ja ojensi kätensä häntä kohden, ikäänkuin hän olisi yrittänyt estää häntä jatkamasta, mitä hänellä oli sanomista.
"Puhu, Mirkovitsh, sinullahan on jotakin mielessäsi", sanoi eräs komitean jäsen, ja kaikilta suunnilta kuului: "Antaa kuulua!"
Maria Stefanovna samoin kuin puheenjohtajakin teki liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut keskeyttää isänsä, mutta ehkä hän huomasi sellaisen yrityksen hyödyttömyyden, sillä hän ryhtyi taas polttamaan savukettaan ja istui tuskaisen odottavana kuten ennenkin.
"Se, mitä minulla on sanottavana, kuten tiedätte, ei varmaankaan ole monestakaan teistä hauskaa kuulla", sanoi Mirkovitsh, joka oli nyt noussut seisoalleen ojentuen koko pituuteensa ja katsoi kokoontuneisiin tovereihinsa ikäänkuin tornista hymyillen halveksuvasti, kuten hänen tapansa oli. "Nähkääs, useimmat teistä ovat onnettomuudekseen syntyneet herrasmiehinä. Mutta minä en ole, ja sentähden minun paksuun, alhaiseen päähäni ei mahdu mitään sellaisia tunteita, joita nimitätte jalostuneiksi. Hyvät ystävät, vaikka lienettekin herrasmiehiä, älkää silti olko heikkoja ja saamattomia kuten yhteiskuntaluokkaanne kuuluvat. Jumalan tähden, katselkaa asioita, niinkuin ne ovat, ja koettakaa unhottaa itsenne ja omat kiltit tunteenne maamme ja kansamme takia, joita palvelemme. Ette tahtoneet kuulla minua aikaisemmin, vastoin neuvoani käytitte mahtavaa, menestyksellistä suunnitelmaamme vaivaiseen tarkoitukseen, toveriemme vankilasta vapauttamiseen. Sanonpa teille", hän sanoi painavasti laskien voimakkaan nyrkkinsä pöydälle, "että Venäjällä kaikki tahtovat kuolla hyvän asian puolesta. He eivät kuten me rakasta elämää ja vapautta. He rakastavat ensin aatetta eivätkä itseään ollenkaan. Miksi välittäisimme siitä, mitä on tapahtunut Volenskille? Mitä merkitsee yksi mies, kun on kysymyksessä miljoonien paras?"
Hän näytti nyt olevan haltioitunut, hän näytti ihannemaailman profeetalta, jonka aate oli heidän kaikkien sydämissään, ja sen olisivat jotkut heistä toteuttaneet hyvin hellävaroen, mutta tämä mies tahtoi valloittaa utopiansa maan tulella ja miekalla.
He tiesivät kaikki, mitä he kuulisivat hänen ehdottavan. He tiesivät, mitä Mirkovitsh oli koko ajan tahtonut heidän tekevän. Monet heistä olisivat mielellään tukkineet korvansa, jotta heidän ei olisi tarvinnut kuulla pelättyä uhkavaatimusta, jota tämä voimakas mies seuraavassa hetkessä heille tyrkyttäisi.
"Me olemme usein pitäneet täällä puheita", jatkoi Mirkovitsh taas, "terästääksemme intoamme tyranneja vastaan, jotka pitävät kämmenellään meidän ja kansalaistoveriemme kohtaloita. En ole mikään puhuja. Puheet eivät luista minulta. Jotkut teistä, jotka tänään näyttävät heikoimmilla, puhuivat silloin äänekkäimmin. Mutta minä sanon teille, että meillä on oivallinen ase käsissämme heitä vastaan, ja se ase tulee ennemmin tai myöhemmin vaivuttamaan heidät voimattomina jalkojemme juureen, ja he pyytävät armoa, jota he eivät milloinkaan ole meille suoneet.
"Se ase on pelko. Herättäkäämme heissä valtaavaa kauhua, hyvät ystävät, muulla tavalla heihin ei voi iskeä. Kun voimme, niin iskekäämme salakähmäisesti, aina nopeasti ja varmasti, niin että he lähiaikoina piankin silmäilevät toisiaan kasvot kalpeina ja värisevin huulin ja kuiskaavat, mitä he eivät uskalla sanoa kovaa: ’Ehkä seuraavalla kerralla on minun vuoroni.' Sillä tavalla, vain sillä tavalla meistä tulee heidän herrojaan, kun raukkamainen pelko panee heidät matelemaan jalkojemme juuressa. Silloin me voimme sanella, silloin me voimme hieroa kauppoja, ja mitä merkitsee sitä ennen Dunajevski tai Volenski tai sadat muut? Mitä merkitsevät heidän elämänsä, että me epäröisimme hetkeäkään käyttämästä asetta, jonka omalla avullamme olemme itsellemme hankkineet?"
Hän istuutui taas, ja hänen puhettaan seurasi kuolettava hiljaisuus. Läsnäolijain synkillä kasvoilla näkyi taas hehkuva innostus, taaskin oli tuo rautaisen tahdon omaava mies saanut heikommat toverinsa innostumaan, ja kun hänen pilkallinen katseensa jälleen kiersi ympäri huonetta hän saattoi lukea edessään olevien kasvoilta voimakkaan puheensa vaikutuksen. Hän luki sen siitä, että tuskalliset katseet verkalleen hälvenivät, samoin kauhunkuvat, joista ei puhuttu. Hän luki sen nuorista unelmoivista silmistä, joissa taas paloi innostuksen hehku, urhoollisten tekojen kaiho, hengen ja vapauden uhallakin.
"Mirkovitsh on oikeassa", sanoivat kaikki.
Ehkä jotkut heistä vieläkin värisivät ajatellessaan, mitä hänen aikeensa merkitsivät Heumarktin vangille, mutta vain muutama niin teki, ja kun puheenjohtajan tuskaiset ja Mirkovitshin riemuitsevat silmät tarkastelivat kaikkien läsnäolevien kasvoja, niin he tunsivat, että jos julman sosialistin ehdotuksesta äänestettäisiin, niin tulisi monta hyväksyvää ääntä ja vain muutamia kieltäviä.
"Siis, hyvät ystävät", jatkoi roteva venäläinen laskien nyt valttinsa pöydälle, "olen varma, että jos teiltä kysyttäisiin, niin ei teistä kukaan tahtoisi, että suurenmoinen hankkeemme ajaisi häpeällisesti karille, kun Venäjän poliisi vapauttaisi vankimme ja kaikki meidät tuomittaisiin ilman, että olisimme saavuttaneet mitään, vaikka olemme niin paljon uskaltaneet. Millä hetkellä tahansa, millä minuutilla tahansa voimme kaikki olla kolmannen osaston kynsissä, samalla kuin Nikolai Aleksandrovitsh poistuu talostani vahingoittumatta. Jokaisena sekuntina vaaramme kasvavat ja voitonmahdollisuutemme pienenevät. Ainakin jos sorrumme, sillä tuntuu siltä, ettemme voi päästä pakenemaan ilmitulematta, niin toimittakaamme jotakin, joka ikuisiksi ajoiksi tuottaa kunniaa nimellemme jokaisen venäläisen isänmaanystävän silmissä."
Siten vahvistettiin vangin tuomio; Keskustelu muodostui vähäiseksi. Vastahakoisesti, mutta kuitenkin yksimielisesti he olivat antaneet suostumuksensa pelkurimaiseen tekoon, jonka Mirkovitsh niin mielellään tarjoutui suorittamaan heidän puolestaan. Muutamat heistä pyysivät lykkäystä — yhden vuorokauden — jonka kuluessa voisi sittenkin Volenskista tulla joitakin tietoja. Vanha sosialisti, joka oli tyytyväinen päästessään tarkoitustensa perille, suostui mielellään odottamaan seuraavaan päivään asti, ja lopullinen istunto määrättiin sentähden seuraavaksi päiväksi ja samaksi ajaksi. Puheenjohtaja ei ollut sanonut mitään. Hänen vaikutusvaltansa oli vähäinen julmaan toveriinsa nähden. Tunteen vaihtelut, velvollisuus, josta erehdyttiin, ja väärälle tolalle joutunut into olivat ratkaisseet nuoren tsaarin pojan kohtalon.
Päättämättömyyden taakka tuntui häipyneen kaikkien hartioilta. Vaikka he eivät tupakoineet eivätkä rupatelleet tapansa mukaan, niin heidän synkkyytensä oli kokonaan vaihtunut ehdottomaan päättäväisyyteen. Ei enää esitetty kysymyksiä eikä olettamuksia Volenskin kohtalosta tai heidän omasta varmasta kohtalostaan. Kerran oli mainittu sana "salamurha", ja sen olivat monet huulet lausuneet väristen. Nyt sitä nimitettiin "mestaukseksi". Mirkovitsh oli mielellään pyöveli. He olivat tuomareita, jotka olivat vanginneet ja tuominneet vangin, aivan samoin kuin heidän tyranninsa tekivät niihin miljooniin nähden, joita he hallitsivat.
Puolta tuntia myöhemmin he kaikki lähtivät maltillisina ja hiljaisina ajatellen suurta huomispäivää. Ei kukaan ollut huomannut paljonkaan Maria Stefanovnaa, jonka isot tummat silmät olivat kiintyneet hänen isäänsä ikäänkuin lumottuina. Kun useimmat heistä olivat menneet, hänkin poistui huoneesta odottamatta, seurasiko Mirkovitsh häntä, kun hän riensi hänen ohitseen. Kadulla hän kutsui ajurin, astui siihen yksin ja ajoi nopeasti Heumarktin suuntaan.