XIX
"Mr James Hudson-vainajan testamentin toimeenpanijain määräyksestä toiminimi Phillips ja Phillips myy huutokaupalla Mayfairissa Curzon Streetin varrella olevan komean kartanon irtaimistoa, m.m. antiikkisia ja nykyaikaisia huonekaluja, pianon, posliini- ja lasitavaroita, maalauksia, harvinaisen ja arvokkaan kokoelman antiikkitavaroita, kulta- ja hopeapöytäkalustoa, jalokiviä j.n.e. Myynti tapahtuu ensi torstaina t.k. 12 päivänä täsmälleen kello yhdeltätoista. Tavarat ovat vain kutsukortin omaavien nähtävänä huutokaupan edellisenä päivänä ja saman päivän aamuna. Kutsukortteja saa asianajotoimistosta Gideon, Eyre & Blackwell, osoite 97 Bedford Row, W.C., sekä huutokaupanpitäjiltä."
Oli kulunut noin kymmenen päivää siitä, kun Volenskin sairastuttuaan oli ollut pakko viettää muutamia lepopäiviä eräässä Lontoon hotellissa, mutta nyt hän oli toipumaisillaan, vaikka hän yhä vielä kärsi sekä ruumiillisesti että sielullisesti, ja hän istui nyt lukemassa viimeistä Timesiä, missä oli edelläkerrottu ilmoitus.
Hän oli nyt melkein tottunut kovaan onneensa, joka oli seurannut häntä niin herkeämättä ja jonka johdosta hän oli päätynyt hotellin sairasvuoteelle — vieraassa maassa kaukana ystävistään.
Pitkällinen, pakollinen lepo, jonka lääkäri oli hänelle määrännyt, oli antanut hänelle tilaisuuden koota voimia lopulliseen ponnistukseen, jonka hän tiesi olevan välttämättömän. Asiat eivät voineet jäädä silleen. Hänelle oli uskottu pyhä asia, ja sen hän oli tahtomattaan kavaltanut, mutta hänen piti saavuttaa luottamusta uudestaan, vaikkakin hänen täytyisi tuhlata kaikki voimansa, mitä hänellä vielä oli jäljellä pitkän ja piinallisen kamppailun jälkeen. Hän oli pakollisen joutilaisuutensa pitkinä hetkinä turhaan koettanut arvailla, missä hänen viimeisen taistelunsa näyttämö tulisi olemaan, sen ratkaisevan taistelun, joka hänen vielä oli taisteltava.
Ja siinä se olikin ilmoitettuna Timesin palstoilla. Kohtaus tulisi tapahtumaan huutokauppahuoneessa, ja taistelu tulisi käymään rahasta. Hän oli kirjoittanut Lobkowitzille pyytäen apua, ja nyt hän odotti kiihkeästi saavansa tietää, mitä puheenjohtaja oli päättänyt tehdä. Hän uskoi, että Lobkowitz luottaisi häneen yhä edelleen viimeiseen asti, ja hän toivoi, että hän ei katsoisi tarpeelliseksi pyytää muiden päättäväisempien komitean jäsenten apua ja neuvoja. Volenski tiesi, että he eivät milloinkaan voisi antaa hänelle anteeksi, ja he pitäisivät hänen huolimattomuuttaan rikollisena tekona.
Tarjoilija keskeytti hänen mietteensä ja ilmoitti hänelle, että eräs herrasmies, muukalainen, halusi puhua hänen kanssaan.
"Käskekää hänet heti sisään", sanoi Volenski jännittyneesti.
Hän toivoi, että mies olisi ollut Lobkowitz, hän olisi mielellään puristanut vanhan ystävänsä kättä ja kertonut hänelle kaiken, mitä hän oli kärsinyt, ja tuntenut itsensä onnelliseksi hänen myötätunnostaan. Mutta mies olikin Mirkovitsh, yrmeänä ja jurona ja melkein uhkaavana, ja hän kieltäytyi puristamasta hänen kättään eikä tahtonut istua, vaan seisoi jämeränä ja vaiteliaana, kunnes Ivan oli selittänyt ja kertonut hänelle kaiken.
Ja Ivanin täytyi kertoa kovan kohtalonsa tarina tälle ankaralle tuomarille, miehelle, jonka horjumaton käsi epäröimättä rankaisisi syyllisen, mikäli syyllisyyttä ilmeni.
Hän kertoi hänelle kardinaalin saamasta tehtävästä, keisarin kynttilänjaloista, joissa oli salaperäiset kätketyt säiliöt, joihin hän uskoen, että hän toimisi parhaansa mukaan, oli kätkenyt turmiota tuottavat paperit. Sitten kardinaalin äkillisestä oikusta uskoa kynttilänjalat erään ystävän haltuun — naiselle. Hän kertoi hänelle Oderbergissa tapahtuneesta varkaudesta, varkaan pakenemisesta, omasta peitellystä keskustelustaan poliisipäällikön kanssa. Hän kuvaili hyödytöntä etsiskelyään Grete Ottlingerin huoneessa, inhoittavia kokemuksiaan karkean naisen kanssa "Kaiser Franzissa", keskustelustaan Grünebaumin kanssa, matkastaan Lontooseen, käynnistään Daviesin luona. Kaikki oli ollut hyödytöntä, kaikki oli johtanut aina uusiin pettymyksiin, yhä toivottomampaan hämminkiin. Ja sitten, mikä oli kaikkein pahinta, hänen kaikki toivonsa olivat murskaantuneet mr James Hudsonin ovella, joka kohtalon oikusta oli kuollut äkkiä samana yönä, ja tässä taikauskoinen puolalainen näki pahain mahtien vaikutusta.
Mirkovitsh oli kuunnellut tarkkaavaisesti ja vaiti koko pitkän kertomuksen ajan, josta kertomuksesta ilmeni tuskaa ja taisteluja. Ystävällisempi ilme oli ehkä tullut hänen kasvoilleen niiden tavallisen äreyden sijaan, ja kun Ivan vihdoin uuvuksissaan lopetti, hän veti tuolin lähelle sairaan miehen leposohvaa ja sanoi melkein lempeästi:
"Ystäväparka, olette varmaankin kärsinyt paljon."
Ivan kiitti häntä katseella ja tarttui kiihkeästi käteen, jonka vanha sosialisti nyt ojensi hänelle.
"Luullakseni hyvin käsitätte, missä teitte suuren, ainoan todellisen virheen koko tämän pitkän onnettomuushistorian aikana?" sanoi Mirkovitsh viimein vieläkin sangen ystävällisesti.
"Tarkoitatteko, etten ilmoittanut Lobkowitzille enkä teille heti, kun kynttilänjalat olivat joutuneet pois hallustani?"
Mirkovitsh nyökkäsi.
"Muistakaa, että huomasin kardinaalin puheesta, että nainen ei milloinkaan ollut käsitellyt sitä kynttilänjalkaa, missä paperit olivat. Se oli vioittunut, ja hänen ylhäisyytensä läsnäollessa hän oli käärinyt sen pakettiin ja pannut syrjään."
"Huomaan, Ivan, ettette ole sanonut minulle naisen nimeä, jonka hallussa kynttilänjalat olivat ja jolla, kuten teilläkin, on oikeus vaatia niitä itselleen?"
"Hän oli Anna Demidov."
Mirkovitsh hypähti pystyyn. Kaikki hänen äsken omaksumansa lempeys ja myötätunto oli kadonnut äkkiä, ja taas hän seisoi siinä tuomarina, valmiina tuomitsemaan ja rankaisemaan.
"Ivan Stefanovitsh Volenski", hän sanoi, "tyydyitte siis siihen, että vakooja, pahimpien vihamiestemme agentti, säilytti kalleimpia salaisuuksiamme omassa asunnossaan voiden päästä niihin käsiksi milloin tahansa, ettekä raivannut häntä tieltänne. Tai jos olisitte ollut liian hellämielinen, niin olisittehan voinut pyytää niitä, jotka ovat voimakkaita, nujertamaan sellaisen mahtavan vihollisen?"
Ivan ei vastannut. Hän ei voinut sanoa mitään. Moite oli ansaittua, mutta hänen tarkoituksensa oli ollut hyvä. Kohtalo oli ollut liian tyly. Hän katseli nyt Mirkovitshia, kun julma nihilisti käveli edestakaisin ahtaassa huoneessa ja hänen ankaroilla, karskilla kasvoillaan kuvastui koston ajatuksia.
"Jospa vain tsaarin poika olisi vielä hallussani", hän mutisi, "niin kaikki voitaisiin vielä pelastaa".
"Siis…?" kysyi Ivan jännittyneesti. "Dunajevski —?"
"On nyt turvassa Englannissa, ja tsaarin poika on palannut Pietariin."
"En käsitä", sanoi Ivan ymmällään. "Kuinka siis asioista sovittiin?"
"Mahdollisimman yksinkertaisesti, naisen, tyttäreni, avulla", sanoi
Mirkovitsh.
"Maria Stefanovnan?"
"Näyttää siltä, että hänellä naisten tapaan oli joitakin epäilyksiä, joista sivumennen sanoen monet tovereistamme olivat samaa mieltä, oliko suotavaa, että vankimme surmattaisiin, kuten koko ajan olin ehdottanut, jotta siten ylläpitäisimme terroria, jota emme voisi aikaansaada diplomatian avulla. Kun teistä ei kuultu mitään ja tuntui selvältä, että jokin onneton kohtalo oli tullut osaksenne, niin me kaikki äänestimme kuolemantuomion puolesta.
"Hän keksi omasta päästään rohkean suunnitelman pakottaen tuon vanhan hupsun Lavrovskin viemään uhkavaatimuksemme tsaarille aivan samansisältöisenä kuin oli ollut kirje, jonka te itse otitte viedäksenne Taranjeville. Kysymättä neuvoa komitealta hän etsi miehen käsiinsä, sillä me olimme sitä ennen saaneet varmoja tietoja, että hän oli pelkästä pelosta ollut jatkuvasti ilmoittamatta mitään Pietarin hallitukselle. Kun tikari, niin sanoakseni, uhkasi hänen herransa sydäntä, niin ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin totella ja hänestä tuli kirjeemme kantaja. Emme tietenkään tiedä, mitä tapahtui Pietarissa hänen ja korkeiden henkilöiden välillä, mutta kolme päivää sitten viralliset sanomalehdet ilmoittivat vangitun nihilistin Dunajevskin ja hänen toveriensa vapauttamisesta ja heidän saattamisestaan rajan toiselle puolelle. Eräät komiteamme jäsenet olivat heitä siellä vastassa mukanaan rahaa ja vaatteita, ja Maria meni heidän kanssaan, sillä me kaikki olimme sitä mieltä, että olisi parasta kaikille, jos hän asuisi Englannissa jonkin aikaa.
"Saman päivän iltana tsaarin poika vietiin silmät sidottuina Heumarktilla olevasta talostani, ja siten päättyi ovelin salajuoni, mitä mainio veljeskuntamme milloinkaan en kyennyt keksimään."
"Kiittäkäämme Jumalaa siitä", sanoi Ivan lämpimästi.
"Kirotkoon Jumala sinua pannessasi meidät kaikki vaaralle alttiiksi heti kunniakkaan voittomme jälkeen", tokaisi Mirkovitsh raa'asti, "ja kirotkoon hulluutemme, että olemme niin suuresti sinuun luottaneet".
Nuori puolalainen ponnahti pystyyn herjauksen kuullessaan.
"Luottamustanne ei ole petetty, Mirkovitsh", hän sanoi tyynesti, "eivätkä toverimme eikä asiamme ole vaarassa. Antakaa minulle tarpeelliset rahat ja oikeuttakaa minut käyttämään niitä, ja vannon teille, että kolmen päivän kuluttua luovutan paperimme varmasti teidän haltuunne, jotta te sen jälkeen saatte toimia niiden sekä minun kanssani, niinkuin itse haluatte."
"Tiedätte siis, missä kynttilänjalat tällä hetkellä ovat?" sanoi
Mirkovitsh hieman rauhoittuneena.
"Ne myydään huutokaupalla ensi torstaina, ja me voimme ostaa ne sangen helposti."
"Niin! Ellei kohtalo tai madame Demidov tule väliin."
"Madame Demidov ei voi tietää, missä kynttilänjalat ovat.
Grünebaum vangittiin puoli tuntia sen jälkeen kuin näin hänet.
Ei ole todennäköistä, että hän olisi kavaltanut Lontoossa olevaa
rikostoveriaan, ja hän ei siis ole voinut päästä niiden jäljille."
"Teidän pitää toimia, niinkuin parhaaksi näette, Ivan", sanoi Mirkovitsh vihdoin, "sillä tiedätte, että meillä on runsaita varoja, jotka kuuluvat veljeskunnalle, ja Lobkowitz on asettanut ne käytettäväksenne. Meidän täytyy teihin vielä toistaiseksi luottaa —"
Ja hän lisäsi lyhyen tauon jälkeen:
"Sen jälkeen henkenne on meidän vallassamme."
Sen Ivan tiesi aivan hyvin. Hän tiesi, että jos tämän jälkeen veljeskunnalle koituisi joitakin ikävyyksiä, hänen ei annettaisi kärsiä eikä kuolla heidän kanssaan. Hän tiesi, että hänet merkittäisiin petturin polttomerkillä, että hänet hyljättäisiin, häntä herjattaisiin, ja hän kuolisi yksinään salaperäisesti kostajan tikarin pistosta, eikä hänelle suotaisi marttyyrien tavallista kuolemaa.
Mirkovitsh ojensi hänelle maksumääräykset ja rahat, jotka Lobkowitz oli hänelle antanut. Siinä oli iso summa, ja Ivan otti sen vastaan tuntien mielensä keventyneen. Vanha venäläinen lähti pian hänen luotaan, ja Volenski sai olla rauhassa ja suunnitella mielessään asiat. Keskustelu Mirkowitshin kanssa oli ollut kovin myrskyinen, ja tarvittiin voimakkaita tahdonponnistuksia voimien kokoomiseksi viimeiseen suureen yritykseen, jotta hän ja hänen toverinsa pelastuisivat hirveästä perikadosta.
Ilmeisesti oli ensin saatava pääsykortti Curzon Streetin huoneiston katselemiseen, jotta saisi selville, että keisarin kynttilänjalat olivat myytävien tavarain joukossa. Kun hän olisi saanut varmuuden siitä tärkeästä seikasta, niin olisi hänen viimeisenä toimenaan mennä torstaina huutokauppaan ja käytettävikseen uskottujen varain avulla tehdä tarjouksia keisarin kynttilänjaloista, kunnes ne tulisivat hänen omikseen.
Hänen ohjelmansa ensimmäinen osa oli hyvin helppo toimittaa. Seuraavana aamuna hän sai kortin Gideon, Eyre & Blackwellin toimistosta ja sai tietää, että nuo hänelle kohtalokkaat kynttilänjalat olivat niiden tavarain joukossa, jotka myytäisiin seuraavana päivänä. Siis kaikki oli toistaiseksi hyvin.
Oli paljon ihmisiä tarkastamassa huonekaluja ja taiteellisia koruesineitä, joita siellä oli monia tuhansia, mutta ne olivat enimmäkseen juutalaisia — luultavasti kauppiaita, ja Volenski tiesi, että summa, jonka salaseura oli asettanut hänen käytettäväkseen, olisi paljon isompi, kuin mitä rikkainkaan kauppias maksaisi yhdestä ainoasta koruesineestä. Hän oli siis aivan tyytyväinen seuraavan päivän huutokauppaan nähden. Kun hän poistui talosta, niin hän pysähtyi porraskäytävään sytyttääkseen sikarin. Samassa hetkessä pysähtyivät talon edustalle myöskin eräät vaunut. Nainen astui niistä ulos kädessään pääsykortti, ja huomaamatta Volenskia hän livahti hänen ohitseen ja meni taloon. Se oli madame Demidov!
Volenskin mieleen ei todellakaan milloinkaan ollut juolahtanut, että madame Demidov tai kardinaali voisi millään tavalla saada tietää kadonneiden kynttilänjalkojen olinpaikasta, ja kun hän huomasi naisen olevan paikalla, niin se vaikutti häneen kuin salamanisku. Mutta sehän olikin oikeastaan aivan luonnollista. Kaksi viikkoa oli kulunut varkaudesta. Grünebaumin oli sillä välin, kuten Volenski hyvin tiesi, hänen rikostoverinsa ilmiantanut. Hänen talonsa ja kirjansa oli tarkastettu, hänen lontoolaisen rikostoverinsa nimi oli saatu selville, ja madame Demidov oli epäilemättä toiminut aivan samalla tavalla kuin Volenskikin. Ja hän oli joko uhkailemalla tai lahjomalla seurannut varastettujen kynttilänjalkojen jälkiä Daviesin liikkeestä mr James Hudsonin taloon.
Volenski käsitti heti, että hänen läsnäolonsa olisi mitä haitallisinta hänelle. Nyt oli aivan ilmeistä, että hän jonkin salaisen henkilökohtaisen harrastuksen takia tahtoi saada kynttilänjalat takaisin, sillä muuten hän ei olisi itse tullut Lontooseen, vaan olisi lähettänyt taitavan asiamiehen valtaamaan varastettuja tavaroita.
Jos hän aikoisi huutaa niitä seuraavana päivänä, niin Volenski tiesi, että se koituisi hänen turmiokseen. Hän voisi itse kyllä panna menemään sangen huomattavan rahasumman tällaisen välttämättömän tarpeen sattuessa, mutta mikäli huhut olivat oikeita ja madame Demidov oli Venäjän hallituksen palkattu agentti, niin silloin hänen luottonsa olisi todella rajaton ja taistelu heidän välillään kävisi elämästä ja kuolemasta.
Oh! Kunpa voisi saada selville, mitä vuorokautta myöhemmin tulisi tapahtumaan, ja saisi tietää heti kaikki uhkaavat onnettomuudet! Kerran hän ajatteli jo tiedustella Lontoon joka hotellista madame Demidovia, jotta saisi kuulla kohtalonsa hänen omilta huuliltaan, mutta huomioonottamatta sellaisen toimenpiteen toivottomuutta niin isossa kaupungissa kuin Lontoossa hän ajatteli, että nainen pitäisi sitä heikkouden osoituksena, ja loppujen lopuksi, niin toivorikas on ihminen, oli vielä pieni mahdollisuus, ettei madame Demidov vielä ollut löytänyt salaisia papereita. Siinä tapauksessa hän, kun hän tuntisi Volenskin huutajien joukosta, luopuisi kilpailusta luottaen siihen, että hän toimi kardinaali d'Orsayn puolesta. Ei, kaikki ei vielä ollut menetetty, ja Volenskilta pääsi syvä helpotuksen huokaus, kun hän ajatteli, että huomenna joka tapauksessa — onnellisesti tai onnettomasti — päättyisi tämä kauhea jännitys, jota hän oli saanut kärsiä kaksi kuolettavaa viikkoa, lukuunottamatta muutamia autuaan tiedottomuuden päiviä.
Mutta mitä oli tehnyt madame Demidov? Hän, kuten Volenskikin, oli kärsinyt vaihtelevia epävarmuuden, pelon, epäilysten ja toivon tuskia viimeisten kolmen viikon aikana. Heti Grünebaumin vangitsemisen jälkeen hän oli saanut ilmoituksen poliisilta, mutta kauhukseen hän ei ollut löytänyt kynttilänjalkoja juutalaisen liikkeestä takavarikoitujen tavarain joukosta. Hänen onnistui töin tuskin ja vain tuhlaamalla ison joukon venäläistä rahaa saada kahdenkeskinen keskustelu vangin kanssa, joka himoitsi kovasti kostoa ajatellessaan Volenskin luuloteltua petosta ja hyvin mielellään ilmoitti hänelle kaikki tietonsa kynttilänjalkojen olinpaikasta.
Tarvittiin aika paljon enemmän venäläisiä rahoja, jotta saatiin Isaac Davies puhumaan kynttilänjaloista jälleen. Hän oli epäluuloinen eikä pitänyt salaperäisyydestä, joka punoutui niiden ympärille. Hän kielsi kauan jyrkästi tietävänsä mitään niistä, ja vain runsaasti lahjomalla saatiin hänet ilmoittamaan asiakkaan, jolle hän oli myynyt kynttilänjalat.
Madame Demidov meni kuten Volenskikin mr James Hudsonin taloon luottaen usein koeteltuun viehätystaitoonsa saadakseen miehen luopumaan kirjeestä, jota hän kuvaili itselleen vaaralliseksi. Ja kuten Volenskikin hän tunsi itsensä sanomattoman epätoivoiseksi saadessaan kuulla, että mr Hudson oli kuollut.
Viikkoa myöhemmin, kun madame Demidov oli nähnyt ilmoituksen Timesissä, ja kokonaan aavistamatta, että Volenski liikkui samoilla asioilla kuin hänkin, hän tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi nähdessään, että kynttilänjalat olivat myytäviksi aiottujen tavarain joukossa Curzon Streetin n:ossa 108. Hänen olisi ihmeen helppoa huutaa niitä ja ostaa ne millä hinnalla tahansa.