XVIII
Viikkoa myöhemmin Nikolai Aleksandrovitsh pitkän vankeuden tuskastuttamana oli hämmästynyt löytäessään illallispöydältään kauniisti taitetun silkkisen nenäliinan, missä oli hänelle osoitettu kirje. Vangille kaikki uutiset ovat aina hyviä uutisia. Hän repi kuoren auki jännittyneen ripeästi ja luki ihmeissään seuraavan lyhyen tiedoituksen:
"Nikolai Aleksandrovitsh sitokoon tiukasti kasvojensa ympäri mukana seuraavan nenäliinan ja antakoon vastustelematta muutamien henkilöiden viedä itsensä nykyisestä asunnostaan vaunuihin, ja hän saa täyden vapautensa takaisin. Ne henkilöt, joille on uskottu Nikolain saattaminen, odottavat häntä kello yhden aikaan yöllä."
Olisi ollut enemmän kuin hulluutta antaa tyhmän ylpeyden estää mahdollista pakoa. Hän ajatteli, että tässä ehkä piili vaarallinen ansa, mutta se ajatus kaikkosi pian. Jos hänen vanginvartijansa olisivat tahtoneet vahingoittaa häntä ruumiillisesti tai siirtää hänet johonkin toiseen säilytyspaikkaan, niin heillä oli valta tehdä niin ilveilemättä sitä ennen ilmoittamalla hänelle aikeensa tai pyytämällä häntä peittämään silmänsä.
Kello yhden aikaan hän oli valmiina nenäliina silmien ympäri sidottuna. Hän kuuli ovea avattavan ja askeleita. Sitten hän tunsi käsiinsä tartuttavan lujasti, ja hänet vietiin huoneen läpi ja portaita alas, joita hän kaksi viikkoa sitten oli kiivennyt niin kevytmielisen rohkeasti. Ilmeisesti hänellä oli monimiehinen saattue, sillä hänestä tuntui, että joku käveli hänen takanaan ja joku hänen edessään, samalla kuin hänen molemmilla sivuillaan kolmas ja neljäs vartija pitivät kumpikin hänen ranteitaan herkeämättömässä puristuksessa.
Hänet autettiin vaunuihin, ja yhä edelleen olivat hänen silmänsä peitetyt, ja hänen ranteistaan puristettiin tiukasti, ja kun oli ajettu noin neljännestunti, niin ajoneuvot pysähtyivät, ovet avattiin ja Nikolai Aleksandrotvish autettiin laskeutumaan maahan. Hänestä tuntui, että ote hänen käsiensä ympärillä hellitti hiukan, ja sitten se kokonaan helpotti. Sitten hän kuuli vaunujen ovia paiskattavan kiinni ja että hevonen lähti laukkaamaan henkensä edestä. Hän tajusi olevansa yksin ja vapaa, ja nopeasti hän repi nenäliinan kasvoiltaan. Hän katseli ympärilleen ymmällään. Katu, jolla hän oli, oli pitkä ja autio — rivi taloja, jotka kaikki olivat rakennetut samaan tyyliin, eikä se ollut kirkkaasti valaistu, eikä ketään näkynyt lähettyvillä, mutta kaukaa erottuivat nopeasti pakenevat vaunut vain pienenä pilkkuna, mikä myöskin pian häipyi näkyvistä.
Tietämättä missä oli ja kuin unessa tsaarin poika kulki jonkin matkaa umpimähkään toivoen pääsevänsä piankin jollekin vilkkaammalle kulkureitille. Sitten hän tapasi muutamia ohikulkijoita, joilta hän kyseli, kuinka sinä yön hetkenä parhaiten löytäisi ajopelit, sillä hän oli muukalainen kaupungissa ja oli eksynyt tieltään.
Hän sai haluamansa tiedot, ja viisi minuuttia myöhemmin Nikolai Aleksandrovitsh oli jälleen vaunuissa, jotka nyt nopeasti suuntasivat matkansa Imperial-hotelliin.
Eteissalissa häntä odotti hänen uskollinen venäläinen palvelijansa, jonka ilo nähdessään nuoren isäntänsä terveenä ja reippaana oli rajaton. Hänen takanaan seisoi pari virallisen näköistä henkilöä, jotka tervehtivät kunnioittavasti, kun tsaarin poika laskeutui maahan. Lavrovski ei ollut siellä, mutta eräs vanhahko mies, jolla oli kunniamerkin nauha napinlävessään, astui esiin, kun Nikolai pyysi häntä seuraamaan itseään huoneisiinsa.
"Epäilemättä te olette täällä", sanoi tsaarin poika, "selittääksenne minulle, kuinka jotkut lurjukset onnistuivat pitämään Venäjän valtaistuimen perijää lukon takana neljätoista päivää, ennenkuin teidän kätyrinne keksivät minun olinpaikkani ja pakottivat heidät päästämään minut vapaaksi?"
"Teidän keisarillinen korkeutenne", vastasi vanha virkamies, "on oikeassa ollessaan vihainen siitä, mikä teistä tuntuu laiminlyönniltämme, mutta —"
"Varmaankin tiesitte, että salaperäisesti katosin oopperanaamiaisyönä."
"Kreivi Lavrovski katsoi sopivaksi ilmoittaa hänen majesteetilleen vain, että teidän keisarillisen korkeutenne oli pakko pysytellä huoneessaan lievän pahoinvoinnin takia."
"Ja —?"
"Ja vasta neljä päivää sitten hän saapui Pietariin tuoden kauheat uutiset."
"Teidän tietenkin käskettiin panna koko henkilökuntanne liikkeelle?"
"Minulle ei annettu mitään määräyksiä, teidän keisarillinen korkeutenne. Enkä minä eikä kukaan tiedä, mitä tapahtui hänen majesteettinsa ja kreivi Lavrovskin välillä. Eikä minulle virallisesti ilmoitettukaan teidän keisarillisen korkeutenne kauheasta pulasta. Toissa päivänä minua käskettiin ottamaan pari korkeinta upseeriani mukaani ja lähtemään teidän keisarillisen korkeutenne palvelijan Stepanin kanssa Wieniin ja asumaan tässä hotellissa väärällä nimellä aina valmiina vastaanottamaan teidän keisarillista korkeuttanne, kun saapuisitte."
"Tämä kaikki tuntuu kovin salaperäiseltä. En voi ymmärtää. Ettekö siis aio ajaa takaa rohkeita ryöstäjiäni?"
"Meidän pitää vain luullakseni kiittää Jumalaa, että teidän keisarillinen korkeutenne on taas kohtalon sallimuksesta annettu meille takaisin. Siinä kaikki, mitä minun on ilmoitettava — virallisesti."
"Ja yksityisesti?"
"Oh, ne ovat vain olettamuksia."
"Minun pitää saada ne tietää."
"Selitän ne teidän keisarilliselle korkeudellenne arvonsa mukaisesti. Mutta ei tapahdu usein, että pitkäaikainen kokemukseni hänen majesteettinsa poliisin päällikkönä johdattaisi vaistoni väärille jäljille. Ennenkuin lähdin Wieniin, oli minulla käsissäni hänen majesteettinsa kirjelmä, missä suotiin täydellinen armahdus nihilistijoukkueelle, jonka johtajana oli eräs Dunajevski-niminen mies ja joka odotti tuomiotaan tehtyään murhayrityksen korkean itsevaltiaamme henkeä vastaan. Kirjettä seurasi vapaa passi heille kaikille rajan yli hänen majesteettinsa omakätisesti allekirjoittamana, ja siihen minun piti kiinnittää virallinen sinetti."
"Ja nihilistit?"
"Päästettiin vapaiksi samana iltana ja vietiin saattueen seuraamana rajalle, jonka poikki he kulkivat varhain eilen illalla, jolloin heille annettiin passinsa, jotta he saisivat mennä, minne haluaisivat."
"En nytkään oikein ymmärrä."
"Venäjältä lähetettiin virallinen sähkösanoma, missä ilmoitettiin tästä ennenkuulumattomasta nihilistivankien vapauttamisesta kaikille Wienin lehdille, jotka julkaisivat uutiset tänä aamuna."
Ja Venäjän poliisin päällikkö otti taskustaan kappaleen Fremdenblatt'ia ja paria muuta lehteä ja ojensi ne tsaarin pojalle.
"Siis olette sitä mieltä, että minut otettiin panttivangiksi?"
Venäläinen nyökkäsi.
"Se on vain olettamukseni", hän sanoi.
"Olen varma, että se on oikea, ja minun vapauteni piti olla noiden roistojen panttina."
"Siitä johtuikin epäilemättä, teidän keisarillinen korkeutenne, että Venäjän poliisin silmät ja kädet olivat sidotut —" Sitten hän lisäsi hampaidensa välistä: "Toistaiseksi."
"Ja Lavrovski?"
Vanha venäläinen kohautti olkapäitään.
"Minä en halua taittaa Lavrovskin päästä hius karvaakaan", sanoi tsaarin poika kiivaasti, "hän teki voitavansa, etten olisi rientänyt tähän mielettömään seikkailuun. Hän ei voinut tehdä muuta."
"Hänen olisi pitänyt ilmoittaa meille heti", sanoi poliisipäällikkö harmistuneena, "olisimme ehkä saaneet roistot kiinni".
"Ja luultavasti minut olisi löydetty kuolleena miehenä, ei, ei, hyvä
Krapotkin, hän toimi parhaansa mukaan. Hän luuli, että minä olin mennyt
nuoren miehen seikkailuretkelle, ja hän tahtoi säästää kunniaani.
Lavrovskia ei ole moitittava."
"Epäilemättä teidän keisarillisella korkeudellanne on valta torjua epäsuosio kreivi Lavrovskista. Samalla minä ja mieheni olemme valmiit seuraamaan teidän keisarillista korkeuttanne Pietariin."
"Niinkuin koulupoikaa, joka on jäänyt pois koulusta. No hyvä! Olen iloinen voidessani jättää tämän kaupungin epämiellyttävine seuroineen. Lähdemme kotiin tänä iltana."
Ja Nikolai Aleksandrovitsh, joka oli väsynyt ja lamaantunut, lähetti poliisipäällikön luotaan hymyillen ja kumartaen.
Seikkailu oli ollut kummallinen, ja hän ihmetteli, saisiko hän milloinkaan kuulla totuudenmukaista selitystä siihen tai tulisivatko milloinkaan ne, jotka olivat niin rohkeasti sen suunnitelleet, poliisin kynsiin.
Se olisi hyvin epätodennäköistä; sekä perintöruhtinas että ovela Krapotkinkin tajusivat sen, kun he nopeasti matkustivat Pietaria kohti ja miettivät keinoja, joiden avulla lurjukset vangittaisiin.
Tsaarin poika ei milloinkaan ollut edes nähnyt ryöstäjiään. Vain Maria Stefanovnan hän oli nähnyt koko vankina olonsa aikana, mutta hänen kasvoistaan hän oli nähnyt vain vilauksen vaunuissa tuona vaiherikkaana yönä, kun tämä oli ollut puettu odaliskiksi, ja sitten hän oli nähnyt pari musikkaa, jotka tuntuivat olevan kuuromykkiä ja jotka olivat olleet hänen palvelijoinaan ja vartijoinaan vankeuden aikana. Oli kyllä mahdollista, että tsaarin pojan kertomuksen mukaan kyllä saataisiin joitakin vähäisiä johtolankoja, mutta Krapotkin tiesi hyvin, että mahdollisuudet jonkun jäljille pääsemiseksi pelkästään suullisen kertomuksen perusteella olivat erittäin pienet. Mitä tulee taloon tai kaupunginosaan, missä niin korkea-arvoinen vanki oli asunut ja hengittänyt enemmän kuin kaksi viikkoa, niin ei ollut mitään toiveita, että milloinkaan päästäisiin selville sen paikasta. Tsaarin poika oli aivan vieras kaupungissa, eikä hän olisi edes voinut sanoa, millä suunnalla se oli. Talon ulkopuolta hän ei ollut milloinkaan nähnyt eikä mitään sen sisältä, paitsi kahta huonetta, missä hän oli asunut.
Poliisipäällikkö puri viiksiään avuttomassa raivossaan, kun hän huomasi, kuinka suurenmoisesti koko hanke oli toteutettu ja kuinka kaiken todennäköisyyden mukaan rohkeat salaliittolaiset myös pääsisivät pakenemaan saavutettuaan niin suuren voiton onnistumalla vapauttamaan Dunajevskin ja hänen nihilistitoverinsa.
Samana yönä, jolloin vanki jälleen päästettiin vapauteen, melkein samalla kellonlyömällä istuivat veljeskunnan jäsenet taas kokouksessa poltellen ja iloisesti jutellen. Puheenjohtaja, joka näytti jälleen saaneen takaisin vanhan säädyllisen minänsä, puhui Maria Stefanovnasta, jota hän piti heidän kaikkien pelastajana. Kaikki vanhat miehet pitivät häntä naisena, joka oli vapauttanut heidät elämänikuisesta katumuksesta. Ja nuoremmat pitivät häntä utopiansa naisprofeettana, joka johtaisi heidät voittoon viisailla neuvoillaan ja rohkeilla teoillaan.
Kaikkien kasvoilla kuvastui innokas odotus, ja monet vilkaisivat kelloon, joka tuntui tikittävän ärsyttävän hitaasti.
Ah, vihdoinkin! Ulkoa kuului askeleita, ja ovi avattiin pian, ja neljä toveria Mirkovitsh muiden mukana tuli sisään. Heitä tervehdittiin, ja kaikki tiedustelivat: "Mitä kuuluu?"
"No niin", sanoi Mirkovitsh, "jännittävän romaanimme viimeinen luku on päättynyt. Dunajevski ja meidän toverimme ovat nyt matkalla Englantiin, ja Nikolai Aleksandrovitsh pohtii Krapotkinin kanssa keinoja, joiden avulla meidät kaikki toimitettaisiin kolmannen osaston huostaan."
Ivanauru, joka uhkui iloisuutta, voitonriemua ja innostusta tervehti tätä mielijohdetta.
"Se on mahdotonta", väittivät kaikki, "he eivät pääse jäljillemme".
Miehet kieltäytyivät kuuntelemasta Mirkovitshin uhkaavia puheita ja hänen pahoittelujaan, että tyrannin sikiö oli päässyt pakoon onnellisesti. He pohtivat Dunajevskin hämmästystä, kun hän huomasi olevansa vapaa mies hallussaan passi, joka oikeuttaisi hänet tovereineen menemään minne hän haluaisi. Pari vanhaa komitean jäsentä oli mennyt tapaamaan heitä Hampuriin mukanaan rahaa ja vaatteita, jotta he voisivat astua maihin Englannissa.
Maria Stefanovna oli mennyt heidän mukanaan. Pidettiin järkevänä, että hän olisi maasta poissa jonkin aikaa sekä oman että toveriensa turvallisuuden takia.
Tehkööt ne siellä Pietarissa kaikkensa keksiäkseen tämän suurenmoisen salajuonen suunnittelijat, jonka menestys oli ollut niin täydellinen. Ilman johtolankoja he eivät voisi päästä pitkällekään.
"Heillä ei ole mitään hallussaan, paitsi paperimme", sanoi Mirkovitsh tyynesti, "jotka olemme uskoneet Volenskille ja joista ja lähettiläästämme emme ole saaneet minkäänlaisia tietoja".
Mikäli hän tahtoi laimentaa innostusta, joka ei ollut hänen aikaansaamaansa, niin hän onnistui täydellisesti. Oli todellakin omituista, ettei mitään ollut kuulunut nuoresta puolalaisesta siitä illasta asti, jolloin hän oli ilmoittanut lähdöstään hänen ylhäisyytensä kardinaalin suojeluksen alaisena sitä seuraavana aamuna. Ja oli siitä kulunut melkein kaksi viikkoa.
Vaikka lähettiin vielä kaikin tavoin luotettiin, niin syntyi omituista rauhattomuutta — epämääräistä pelkoa, kun hänen nimensä mainittiin. Puheenjohtajan levottomuus siitä puhuttaessa oli myös hyvin pahaenteistä. Mutta hän ilmeisestikään, vaikka hän ei kyennytkään selvittämään Volenskin jatkuvaa vaitioloa, ei mitenkään olisi tahtonut, että hänen poissaolevan nuoren ystävänsä hyvään nimeen liittyisi pienimpiäkään epäilyksiä.
Petturin rumaa sanaa oli kuiskailtu kerran tai kahdesti, mutta ei hänen kuullensa. Vanhat miehet arvelivat, että lähettiläälle oli sattunut jokin ikävä tapaturma, mutta he uskoivat yhä, että paperit olivat turvassa.
Isku olisi ollut musertava suurenmoisen voiton jälkeen, jos heidän olisi tarvinnut kärsiä niin täydellinen ja niin nöyryyttävä tappio, ilman mitään pelastuksen toivoa, nyt kun panttivanki ei ollut enää heidän hallussaan. Nuo paperit todistivat niin ratkaisevasti syyllisiksi sekä heidät että Pietarissa olevat toverit, joille ne olivat osoitetut, että heistä ei kukaan voisi toivoa onnistuvansa paeta.
Puheenjohtaja tapansa mukaan koetti rauhoittaa heitä ja tyynnyttää sitä tunteen lainetta, joka alkoi nousta korkealle Volenskia vastaan.
"Muistakaa", hän sanoi, "meidän ei pidä tuomita häntä kuulustelematta. Meidän paperimme eivät sittenkään voi tällä hetkellä olla väärissä käsissä, muuten me emme istuisi täällä häiritsemättä eikä se, mitä tapahtui tunti sitten, olisi voinut tapahtua."
Tämä olikin aivan todennäköistä, ja kaikki tunsivat itsensä ehkä hiukan rauhallisemmiksi. Joka tapauksessa oli vain ajan hukkaa istua ja pohtia Volenskin mahdollisia toimia tällä hetkellä. He saisivat ennemmin tai myöhemmin hyviä tai huonoja uutisia, jotka selvittäisivät tämän salaisuuden.
Päätettiin pitää kokous päivän tai parin perästä, ja kaikki valmistautuivat lähtemään. Kun Mirkovitsh aikoi lähteä ovelle, niin huomasi hän vanhan puheenjohtajan silmissä jotakin, jonka johdosta hän pysähtyi ja jäi odottamaan, kunnes he molemmat olivat jääneet kahden huoneeseen.
"Tiedätte jotakin, Lobkowitz, — mitä se on?"
"Katsokaa tätä kirjettä, jonka sain tänä aamuna."
"Volenskiltako?"
"Lukekaa."
Mirkovitsh alkoi lukea puoliääneen:
"Charing Cross-hotellissa Lontoossa.
Rakas Lobkowitz! — Varmaankin olette ihmeissänne paikan johdosta, josta kirjoitan, ja mitä tekemistä minulla on täällä. Olen ollut kuoleman kielissä, hyvä ystävä, monien onnettomien tapausten johdosta. Älkää hämmästykö, vaikka uutiset, joita vihdoinkin voin teille lähettää, ovat sangen kauheita. Paperit eivät ole minun hallussani —"
Tässä pääsi Mirkovitshilta puoliksi tukahdutettu kirous, ja hänen kätensä puristivat horjuvalla käsialalla kirjoitettua kirjettä, jonka sairas mies, jonka oli vaikea pitää kynää kädessään, todennäköisesti oli kirjoittanut.
"Jumalan tähden, lukekaa edelleen", sanoi puheenjohtaja, "hetket ovat kalliita".
"Hyvin sotkuisten seikkain takia täytyi minun ensin luopua niistä juuri sillä hetkellä, jolloin olin ne sijoittanut paikkaan, jota pidin ehdottoman turvallisena. Tuosta kauheasta hetkestä asti olen ponnistanut kaikki voimani saadakseni ne takaisin, sillä vaikka olen aina tiennyt, missä ne ovat, niin ne ovat suorastaan pirullisten yhteensattumien takia livahtaneet käsistäni juuri hetkellä, jolloin niin sanoakseni käteni olivat jo niiden päällä. Lopulta sielunvoimaini rasittuminen mursi terveyteni, ja olen joutunut vuoteen omaksi. Sanon jälleen, älkää olko levottomia. Sen mukaan kuin minä uskon, ei kukaan kuoleva ihminen ole vielä nähnyt papereitamme, ja salaisuutemme ovat vielä omamme. Mutta nyt olen liian heikko toimiakseni yksinäni. Tarvitsen apua joltakulta teistä ja tarvitsen runsaasti rahaa. En uskalla kysyä, mitä on tapahtunut Wienissä, ovatko toverimme vapaina, oletteko minulta tietoja saamatta uskaltaneet toimia ja onko Nikolai Aleksandrovitsh yhä edelleen panttivankina. Jumalan tähden, pyydän, ettette, hyvät ystävät, ole luottamatta minuun, ja jos on mahdollista, niin älkää turhan tähden tehkö tovereitamme levottomiksi. Kaikki ei vielä ole menetetty, mutta minun pitää saada teiltä apua. Tulkaa niin pian kuin mahdollista. — Ystävänne ja toverinne
Ivan Stefanovitsh Volenski."
Mirkovitsh ei puhunut eikä huomauttanut mitään. Hän rutisti kirjeen käsissään, ja hänen kasvoillaan näkyi uhkaavia ryppyjä.
Puheenjohtaja odotti hetkisen, hän tunsi fanaattisen venäläisen rajun luonteen. Hän alkoi pelätä nuoren sairaan ystävänsä puolesta, joka jo tuntui kärsineen niin paljon.
"Minä en ikävä kyllä voi lähteä enkä voi luottaa kehenkään muuhun niinkuin teihin, Mirkovitsh."
"Oh, minä kyllä menen", sanoi Mirkovitsh, "ja otan rahaa, koska rahaa tarvitaan. Mutta", lisäsi hän julmasti, "katsokoon Ivan itseänsä, jos paperimme joutuvat vääriin käsiin".
"Hän on vain ollut huolimaton luullakseni", sanoi Lobkowitz, "Ivan ei ole petturi, annan pääni siitä pantiksi".
"En syytä häntä", lisäsi toinen kärsimättömästi, "mutta meidän veljeskuntamme luotetulla lähettiläällä ei ole oikeutta olla huolimaton".
"No, tiedämme toistaiseksi hyvin vähän. Älkää saattako meitä ajattelemaan pahinta. Hän kuitenkin kirjoittaa toivorikkaasti."
"Minun olisi paras lähteä tänä iltana", sanoi Mirkovitsh. "Voitteko antaa minulle rahaa? Hän sanoo, että tarvitaan paljon, luultavasti lahjomiseen."
"Tulkaa tapaamaan minua kotiini, ennenkuin lähdette, ja minulla on kaikki valmiina teitä varten… Ja… Mirkovitsh", lisäsi hän, "älkää tuomitko, ennenkuin olette kuullut, mitä hänellä on sanottavana. Muistakaa, että Ivan on nuori ja hänen sydämellään on asiamme yhtä suuresti kuin teidänkin."
"No, jos hänen sydämellään onkin, niin ainakin toisella tavalla", sanoi Mirkovitsh puristaessaan puheenjohtajan kättä ja valmistuessaan lähtemään.
Jälkimmäinen huokasi koettaessaan lukea venäläisen ajatukset hänen syvälle painuneista silmistään ja koettaessaan saada selville, piilikö siellä joitakin vaaroja hänen nuorelle ystävälleen. Sitten melkein rauhoittuneena hän puristi hyvästiksi Mirkovitshin kättä ja näki vanhan kiihkoilijan ruhon hitaasti katoavan portaita alas.